Kristillinen oppi ihmisestä Jumalan kuvana on yleisesti tunnettu. Mutta mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan? Voiko mahdollisesti jokin muukin olla Jumalan kuva?

Raamatun alkulehdillä kerrotaan kuinka ihminen luodaan ”Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi” (1. Moos. 26-27; 5:1-2; 9:6). Yllättävää on, että tähän ei juurikaan palata myöhemmin Raamatun lehdillä eikä käsitettä sen kummemmin selitetä. Uusi testamentti taas käyttää käsitettä puhuessaan Kristuksesta (Kol. 1:15; 2. Kor. 4:4, Heb. 1:3). Teologianhistoriassa käsitettä onkin käytetty varsin monella eri tapaa.

Hyvin yleisluontoisen jaottelun mukaan katolinen traditio on korostanut käsitteellä tiettyjä ihmisen erityislaatuisia kognitiivisia kykyjä, kuten järjellistä harkintakykyä. Protestantit ovat puolestaan viitanneet sillä ihmisen vanhurskauteen ja pyhyyteen, joka kuitenkin on ihmisen nykytilassa menetetty.

Merkittävää ekumeenista kysymystä tästä ei kuitenkaan kannata tehdä sillä kirkkojen näkemykset ovat tosiasiallisesti hyvin lähellä toisiaan. Esimerkiksi paavi Johannes Paavali II:n kiertokirje Evangelium Vitae huomioi vanhurskauden menetyksen ja synnin vaikutukset ihmiseen, ja protestantitkin tunnustavat, että jumalankuvallisuus edellyttää jonkinlaisia kognitiivisia rakenteita.

Mistä on kysymys?

Seuraavassa esitän lyhyesti mihin erilaisiin kysymyksiin opilla jumalankuvallisuudesta on pyritty vastaamaan.

1. Kysymys rakenteellisesta erityislaadusta

Tällä on perinteisesti tarkoitettu tiettyjä ihmisen kognitiivisen koneiston rakenteita, joita muilla olennoilla, toisin sanoen alemmilla eläimillä ei ole. Esimerkiksi Aristoteleen mukaan ihmisen erottaa eläimestä järkisielu, joka mahdollistaa monimutkaisen harkinnan käyttämisen valintatilanteissa.

2. Kysymys erityislaatuisuudesta suhteessa muihin olentoihin

Onko Jumalan kuva jokin erityinen arvoasema suhteessa muihin olentoihin? Englanninkielisessä keskustelussa tätä kutsutaan nimellä human uniqueness.  

3. Kysymys ihmisen arvosta

Jos joku on Jumalan kuva, onko meillä joitakin erityisiä moraalisia velvollisuuksia häntä kohtaan? Jumalankuvallisuudella onkin perusteltu esimerkiksi universaaleja ihmisoikeuksia.

4. Kysymys ihmisen toiminnasta ja roolista

Seuraako jumalankuvallisuudesta joitakin odotuksia siitä kuinka ihmisen tulee ylipäätään toimia maailmassa? Onko ihminen ikään kuin tilanhoitaja, joka on vastuussa toiminnastaan isännälle?

5. Kysymys ihmisen nykyisestä tilasta

Onko ihminen enää Jumalan kuva? Jos ei, niin mikä ihminen sitten on? Osa luterilaisesta reformaattoreista, Luther mukaan lukien, oli valmis kutsumaan ihmistä Perkeleen kuvaksi (imago diabolii).   

6. Kysymys Jumalan kaltaisuudesta

Onko ihmisessä joitakin ominaisuuksia jotka jotenkin muistuttavat Jumalaa? Esimerkiksi Augustinus ajatteli, että ihmisen mielestä on löydettävissä niin sanottu trinitaarinen analogia: muisti, järki ja tahto, jotka vastaavat toiminnoiltaan kolmea Triniteetin persoonaa.

7. Kysymys vastauksen antamisesta Jumalan puhutteluun

Tuleeko Jumalan kuvallisuus käsittää ensisijaisesti tiettynä suhteena, joka vallitsee Jumalan ja Jumalan puhutteleman olennon välillä? Esimerkiksi kuuluisa protestanttinen teologi Karl Barth määritteli Jumalan kuvallisuuden tällä tapaa relationaalisesti.

Kaksi mallia Jumalan kuvasta

Kaksi Jumalan kuvan kuvaa marmorista.

Keskiaikainen teologi Tuomas Akvinolainen määritteli Jumalan kuvan ”luonnollisena kykynä ymmärtää ja rakastaa Jumalaa”. Tämän kyvyn toteuttamisessa järjellä on keskeinen rooli: järkevyys on toimintaa, joka ilmentää hyveiden tasapainoa. Tuomas kuitenkin tunnustaa, että myös yksinkertaisilla eläimillä on sellainen kykyjä, jotka mahdollistavat relationaalisen toiminnan.

Tämä kyky voi ilmetä asteittaisesti. Korkein taso, josta jumalankuvallisuus on kuva, on triniteetin kolmen persoonan välinen täydellinen kommuunio. On selvää, että tämä ei toteudu missään luomakunnassa ja ihminen on parhaimmillaankin vain häilyvä kuvajainen. Enkeleillä on kuitenkin korkeampi status kuin ihmisillä Jumalan kuvina, koska niiden toiminta on täydellisen pyhää. Ihmisen kohdalla jumalankuvallisuus ei siis merkitse asemaa korkeimpana luotuna; ihminen on tosiasiallisesti varsin alhaalla luotujen olentojen hierarkiassa.

Tuomaalla rationaalisuus siis liittyy hyveisiin, ja tätä kautta jumalankuvallisuus tulee määritellyksi melko samaan tapaan kuin myöhemmillä protestanteilla. Jumalan kuva näyttää olevan pitkälti jotakin sellaista jonka ihmisen ovat menettäneet. Silti ihminen on luonteeltaan sellainen olento, joka voi pyrkiä kohti tätä menetettyä tilaa.

Luterilainen teologi Robert W. Jenson lähestyy jumalankuvallisuutta Barthin tapaan. Jumalan kuvana oleminen on sitä, että joutuu Jumalan puhuttelemaksi. Hän ei kuitenkaan ole valmis rajaamaan tätä vain ihmisiin, koska me emme voi tietää ketä muita, ja miten, Jumala muita olentoja puhuttelee. Kyseessä ei ole ensisijaisesti erityislaatuisuuden merkki. Kuten Tuomaalla, Jensonillakin jumalankuvallisuuteen liittyy sekä yhteisöllinen että moraalinen ulottuvuus. Jumalankuvallisuus toteutuu silloin, kun järkeä käytetään oikein tuottamaan moraalisesti hyviä tekoja vastauksena Jumalan puhutteluun.

Tuomaan ja Jensonin kuvaukset, jotka tässä on nyt esitetty hyvin suppeasti, osoittavat kuinka jumalankuvallisuuden kuvauksissa käytännössä yhdistyvät monet yllä esitetyt kysymykset. Jumalankuvallisuus ei tarkoita vain yhtä asiaa. Suhteessa moderniin  tieteeseen ja maailmankuvaan on todettava, että jumalankuvallisuus ei riipu esimerkiksi jonkinlaisesta ihmisen ”keskeisyydestä” kosmoksessa eikä esimerkiksi ihmisen syntyminen evoluution tuloksena vaikuta tältä osin ihmisen statukseen.

Muitakin Jumalan kuvia?

Voiko nyt siis jokin muukin olento kuin ihminen olla Jumalan kuva? Jos ajattelemme kuten Tuomas, että jumalankuvallisuus on tietyiltä osin liukuva ominaisuus, tähän ei ole mitään estettä. Eläimetkin voivat olla Jumalan kuvia, samoin kuin enkelitkin. Jenson taas osittain luopuu asteittaisesta näkökulmasta ja spekuloi sillä mahdollisuudella, että jumalankuvallisuus voi toteutua täysin muissakin olennoissa, varsinkin jos sillä tarkoitetaan jonkinlaista intuitiivista jumalatietoa. Ihmisellä jumalatieto on luonteeltaan diskursiivista ja edellyttää aina harkinnan käyttöä. Ehkä näin ei ole kaikkien olentojen kohdalla.

Spekulaatioista riippumatta ihmisen jumalankuvallisuus synnyttää sekä mahdollisuuden että velvollisuuden tunnustaa eläintenkin asema osana luomakuntaa, ikään kuin Jumalan kuvan toisenlaisina ilmentyminä. Luonnollisesti tämä seuraa luomisen yhteydessä annetusta käskystä ”viljellä ja varjella maata”. Jumalankuvallisuus ei voi tarkoittaa muun luomakunnan pitämistä riiston kohteena.

Päinvastoin jumalankuvallisuus edellyttää (tässä tapauksessa) ihmistä pitämään koko todellisuutta Luojan heijastumana ja sellaisena, joka potentiaalisesti on osallinen tulevasta autuuden tilasta. Siksi huolenpito ja rakkaus ulottuu luontoon ja eläimiin, ja myös sellaisiin ihmisiin, jotka syystä tai toisesta eivät toteuta Jumalan kuvallisuutta siinä mielessä, että he kykenisivät hyveellisten suhteiden muodostamiseen. Esimerkiksi koomapotilas ei lakkaa olemasta ihminen vajotessaan koomaan eikä vanhus menetä ihmisarvoaan vaikka hän menettäisi suuren osan kognitiivisista kyvyistään.

Luterilaisessa teologiassa Jumalan rakkauden erityisluonteella on suuri merkitys aiheemme kannalta. Lutherin mukaan Jumalan rakkaus ei kohdistu ensisijaisesti sellaiseen, joka on hyvää ja kaunista, vaan pahaan ja rumaan, joista Jumala haluaa tehdä hyvää ja kaunista. Näin Jumalan rakkaus, Jumalan puhuttelu, antaa arvon ja merkityksen sellaiselle, jolla sitä luonnostaan ei olisi.

Tällä tavoin puhuteltu kutsutaan tunnistamaan itsessään toisaalta se suunnaton ero mikä vallitsee kuvan, eli hänen itsensä, ja kuvan alkuperän, Jumalan, välillä. Samalla hänet kutsutaan kohtelemaan koko luomakuntaa ja kaikkia sen olentoja samankaltaisella rakkaudella, joka tuo esiin siitä mikä on ei-mitään, jotakin mikä on arvokasta, kaunista ja pyhää.

Jos pidit kuulemastasi, tykkää Areiopagista Facebookissa, seuraa Twitterissä ja tilaa kirjoitukset sähköpostiisi.

Kuva 1: Gerome Viavant @ Unsplash.

Kuva 2: Samuel Zeller @ Unsplash.