Opetus- ja kulttuuriministeriö on julistanut vuoden 2024 sivistyksen teemavuodeksi. Sattumalta kyseessä on myös filosofi Immanuel Kantin syntymän 300. muistovuosi. Molempia aiheita vaalittiin heinäkuussa 2024 Ikaalisten puistofilosofiassa, jossa pidin esityksen sivistyksestä ja Kantista. Koska esitykseni lähteet tulevat lähelle Areiopagilla käsiteltyja kysymyksiä, työstin siitä sivustolle oman version. Käsittelen ensin Kantin radikaalia universalismia, sitten hänen taide- ja tiedekäsityksiään, minuuden filosofiaa sekä Kantin uskontoajattelua. Näistä etenen lopuksi keskusteluun sivistyksen merkityksestä.

Kehlmann, Gauss ja Kant

Romaanissaan Maailman mittaajat saksalainen kirjailija Daniel Kehlmann kertoo matemaatikko Gaussin kuvitteellisesta matkasta Königsbergiin tapaamaan vanhaa Immanuel Kantia. Gaussilla on piinaava tieteellinen ongelma, johon ainoastaan filosofi Kant kykenee antamaan vastauksen. Gauss on nuori ja köyhä, ja vasta monien mutkien jälkeen hän pääsee koputtamaan Kantin ovelle. Filosofin legendaarinen miespalvelija Lampe avaa oven, mutta ei päästä Gaussia peremmälle, koska isäntä on väsynyt.

Gauss on kuitenkin sinnikäs ja lopulta Lampe antaa hänen tulla sisään. Pöydän ääressä matemaatikko näkee hiljaa istuvan Kant-vanhuksen. Filosofi ei reagoi mitenkään Gaussin tervehdykseen. Niinpä Gauss menee muitta mutkitta asiaansa. Matemaattisissa tutkimuksissaan hän on tullut sellaiseen tulokseen, että Euklideen geometrialle ja Newtonin aika-avaruus-koordinaatistolle rakentuva todellisuudenkäsitys ei pidä matemaattisesti paikkaansa. Sen lisäksi tarvitaan uusi, niin kutsuttu epäeuklidinen geometria, jossa esimerkiksi samansuuntaiset suorat voivat yhtyä äärettömyydessä.

Kant vain kakistelee kurkkuaan. Gauss jatkaa, että epäeuklidisessa geometriassa myös kolmion kulmien summa voi olla muuta kuin 180 astetta, sillä pinnat ja avaruuskin voivat suurissa etäisyyksissä kaareutua. Gaussia piinaava ongelma on siinä, että tällaiset matemaattiset tulokset ovat ristiriidassa Kantin pääteoksen, Puhtaan järjen kritiikin, kanssa. Kant näet opettaa, että newtonilainen ja euklidinen aika-avaruusjatkumo on kaiken havaitsemisen etukäteinen, apriorinen muoto. Koska Newtonin ja Euklideen lait ovat Kantin mukaan itse ihmismielen etukäteisiä lakeja, ei edes matemaatikko voi mitään muuta kuin noudattaa niitä.

Gauss on Kantin filosofian vankkumaton kannattaja ja syvästi kiitollinen filosofille siitä, että yliopistoissa hänen päivinään noudatetaan Kantin kivijalalle rakentuvaa kriittistä ja empiiristä ajattelua. Tämä yliopistollisen metodologian kivijalka on paljon tärkeämpi kuin kenenkään tutkijan yksittäiset tulokset. Gauss ei halua siitä missään nimessä luopua, ja nyt hän on tullut kysymään neuvoa. Pitäisikö hänen silti julkaista tuloksensa vai vaieta niistä tieteen yleisen edun nimissä? Vai voisiko ehkä Puhtaan järjen kritiikkiä hieman päivittää niin, että se sallisi myös epäeuklidisen geometrian?

Kant kuuntelee Gaussin vuodatusta hiljaisesti, puhumattomana. Lopulta Kant kuitenkin kääntää katseensa vierailijaan ja sammaltaa vaivalloisesti yhden sanan: ”Makkaraa.” ”Anteeksi kuinka”, Gauss kysyy. ”Lampe voisi ostaa makkaraa, ja tähtiä”, Kant sanoo. Hän jatkaa: ”Hyvät herrat, vielä minulla on hieman sivistystä jäljellä.” Sitten filosofi jälleen nuukahtaa täydelliseen puhumattomuuteen. Lampe ohjaa Kantin vuoteeseen ja saman tien myös Gaussin ulos talosta.

Kehlmannin kirjoittama kohtaaminen on kuvitteellinen, mutta se perustuu Gaussin elämän vankkoihin tosiasioihin. Gauss ei halunnut taikka uskaltanut julkaista monia matemaattisia tuloksiaan juuri siitä syystä, että ne sotivat hänen itsensä esikuvallisena pitämäänsä kantilaista ajattelua vastaan. Vasta kauan Kantin kuoleman jälkeen, kun myös avaruudelliset mittaustulokset alkoivat puoltaa epäeuklidista geometriaa, nämä Gaussin matematiikan tulokset tehtiin hänen oppilaidensa toimesta tunnetuiksi.

Vuonna 1975 syntynyt Daniel Kehlmann on Saksan merkittävimpiä nykykirjailijoita. Tammen Keltaisessa kirjastossa on julkaistu suomeksi useita Kehlmannin teoksia, joissa irvaillaan muun muassa sosiaaliselle medialle ja julkkiskulttuurille. Koulutukseltaan Kehlmann on filosofi, ja vuonna 2024 hän julkaisi Omri Boehmin kanssa johdatuksen Kantin ajatteluun, nimeltään Der bestirnte Himmel über mir (”Tähtitaivas yläpuolellani”). Kirja pysyi pitkään Saksan bestseller-listoilla ja ansaitsee esittelyn suomeksi.

Radikaali universalismi

Immanuel Kantin persoonasta Kehlmann ja Boehm toteavat, että yleinen käsitys Kantista kellontarkkana pedanttina on vain osittain oikea. Nuorena miehenä Kant oli sosiaalinen veikko, joka ansaitsi elantonsa muun muassa biljardinpelaajana. Keski-iässä Kant tajusi, että hänen kriittisen filosofian ohjelmansa vaatii ankaran keskittymisen sellaiseen kirjoittamiseen, joka tulee viemään koko hänen loppuelämänsä. Niinpä hän ei perustanut perhettä eikä matkustellut, vaan keskittyi kirjoittamiseen. Syynä ei ollut kuivan pedanttinen luonne, vaan valtavan ohjelman vaatima työmäärä.

Kantin kokonaisaatetta kirjoittajat luonnehtivat ilmauksella radikaali universalismi. Kaikenkattavan universaalisuuden juuriinmenevyyys eli radikaalisuus on siinä, että universalismi ei kata vain fysikaalista maailmaa, vaan myös hyvän ja kauniin, eli persoonan, etiikan ja estetiikan todellisuuden. Käytännöllisen järjen kritiikin kuuluisan loppulauseen mukaan ihmisen ihmettelyn kohteena on sekä tähtitaivas yläpuolellamme että moraalilaki sisimmässämme. Jos näistä toinen unohtuu, universaali ajattelu kapeutuu rajoittuneeksi ja tavallaan lapselliseksi.

Radikaalin universalismin perustana on puolestaan persoonan käsite. Persoona on tietävä ja samalla vapaa elävä olio. Persoonaa määrittää eräänlainen vastuullisuus, johon kuuluu persoonan oma tietoisuus siitä, että hän on sama olio eilen, tänään ja huomenna, laajimmassa mielessä syntymästä kuolemaan saakka. Jatkuvuuden ja vapauden mahdollisuuden myötä persoona voi olla moraalisesti vastuullinen ja hänelle voidaan asettaa esimerkiksi oikeudellinen syyntakeisuus. Persoonia koskee kategorinen imperatiivi eli yleispätevä moraalilaki.

Hieman epämuodikkaasti Boehm ja Kehlmann puolustavat näkemystä, että korkeammatkaan eläimet eivät ole persoonia. He kyllä myöntävät, että esimerkiksi apinoilla on persoonallisuuden piirteitä ja eläimillä on erilaisia oikeuksia. Persoonan identiteetin jatkuvuus ja sitä mukaa vastuullisuus kuitenkin puuttuu eläimiltä ja se tekee ihmisistä hyvin erilaisen kuin muu fysikaalinen luonto. Samalla Boehm ja Kehlmann myöntävät sen mahdollisuuden, että muualla avaruudessa voi olla persoonan kriteerit täyttäviä olentoja. Heidän mukaansa myös Kant ajatteli ulkoavaruuden älykkäistä olennoista näin.

Maanpäällisen elämän osalta Boehm ja Kehlmann puolustavat johdonmukaisesti näkemystä, jonka mukaan radikaali universalismi ei pidä ihmistä vain lajina homo sapiens, vaan sen lisäksi ainutlaatuisena persoonana, jonka tulee ottaa huomioon vapauden ja moraalin sisäinen maailma. Kirjoittajat ovat jyrkästi eri mieltä israelilaisen Yuval Noah Hararin Homo sapiens -kirjan kanssa, jossa ihminen nähdään eläinlajina. Persoonan käsite ja todellisuus tekee kustakin yhdestä ihmisestä ainutlaatuisen olennon, jonka ominaisuudet ja maailma ei tyhjenny lajiominaisuuksiin. Niiden lisäksi vapauden ja vastuun todellisuus koskee jokaista yksittäistä persoonaa ehdottomalla ja suoralla tavalla.

Boehmin ja Kehlmannin mukaan erilaiset turmiolliset joukkoliikkeet, kommunismista ja natsismista nykyiseen identiteettipolitiikkaan saakka, laiminlyövät juuri yksilöpersoonan käsitteen ja siihen liittyvän radikaalin universalismin. Yksi persoona, joka tajuaa vapautensa ja vastuunsa, ymmärtää todellisuuden radikaalimmin ja universaalimmin kuin vain biologiaan, vain fysiikkaan tai vain taloustieteeseen keskittyvä asiantuntija.

Kantin filosofiassa tällainen persoonan korostus ei kuitenkaan johda kovin jyrkkään individualismiin. Boehm ja Kehlmann puolustavat päinvastoin näkemystä, jonka mukaan ihmispersoonat ovat keskenään varsin samankaltaisia. Lisäksi myös ulkoavaruuden mahdolliset persoonat ja mahdollisesti olemassaoleva persoonallinen jumala koostuvat samantapaisista vapauden ja vastuullisuuden piirteistä, ja niitäkin koskee sama moraalilaki. Tietenkin voidaan keskustella erilaisista rajatapauksista. Syyntakeettomat ihmiset ja pienet lapset ovat persoonia potentiaalisesti. Kuvitellut avaruusoliot, kuten Stanislav Lemin Solaris-teoksen ajatteleva valtameri, voidaan yrittää konstruoida mahdollisimman erilaisiksi kuin ihminen. Ymmärryksellemme mahdollisten rajojen sisällä persoonat ovat kuitenkin kohtuullisen vakiomuotoisia.

Postmodernismin hylkääminen ja taidefilosofia

Tällainen radikaali universalismi johtaa kirjoittajat toiseen varsin epämuodikkaaseen käsitykseen, nimittäin sekä eksistentialismin että postmodernismin hylkäämiseen. He arvostelevat Kantista käsin ranskalaisen Jean-Paul Sartren eksistentialismia, jonka mukaan omat valintamme tekevät meistä juuri sen mitä itse kukin on. Kantin mukaan ei kuitenkaan ole olemassa Sartren olettamaaa ns. acte gratuit, valintaa ilman perustetta.

Jokaisen valintamme teemme jonkin perusteen vuoksi, ja siksi valintamme eivät viime kädessä ole koskaan täysin omaehtoisia. Omaperäisinkin brändinluoja ja piintyneinkin vastavirtaan somettava minänmuotoilija seuraa lopulta jotain perustetta. Tietenkin hän seuraa perustetta vapaasti ja toivon mukaan vastuullisesti, mutta hän ei kuitenkaan konstruoi omaa minäänsä tai vakaumustaan acte gratuit -tavalla. Siksi eksistentialismia ja postmodernismia ei viime kädessä ole olemassa, ne ovat eräänlaisia mielikuvituksen keksimiä illuusioita.

Boehm ja Kehlmann eivät kuitenkaan ole Platonin tai Aristoteleen kaltaisia yleispätevän todellisuuden ensisijaisuuden kannattajia. Heidän postmodernismin kritiikkinsä on maltillista ja he liittyvät esimerkiksi ranskalaisen poststrukturalisti Michel Foucaultin sellaisiin lausumiin, joiden mukaan oma arvostelukyky vähitellen lähestyy yleispätevämpää kollektiivisuutta.

Kirjoittajat pohtivat laajasti Kantin Arvostelukyvyn kritiikissä esitettyjä käsityksiä taiteesta ja estetiikasta. Persoonan arvostelukyvyn kehittyminen taiteen äärellä kulkee heidän mielestään siten, että yksilölliset kompuroinnit ja ylilyönnit karsiutuvat taiteen tekemisen prosessissa vähitellen ja eräänlainen me-henki taikka kollektiivisuus kasvaa taiteellisen persoonan kehittyessä.

Siksi Boehm ja Kehlmann toteavat, että kantilainen ja valistushenkinen käsitys taiteellisesta mestarillisuudesta ei ole yksilön yksilöllisyyden jumalointia, kuten ehkä Sartre tai romantikko olettaisi. Pikemmin kyseessä on Foucaultin ajattelun kaltainen subjektin ja auktorin kuolema tai vähittäinen hiipuminen pois. Taiteellisen arvostelukyvyn kasvaessa ja mestarillisuuden harjoittelussa yksilöpersoona ikään kuin sammuttaa omat kulmikkuutensa ja ylilyöntinsä ja saa vähitellen hivutettua esiin yleispätevämmän persoonan voimallisuuden. Yksilöllisen persoonan mestaruuden kautta luotu taide voi näin olla totuuden ja myös poliittisen mielipiteen palveluksessa.

Samalla on kuitenkin syytä nähdä, kuinka taide persoonan luomuksena jää pysyvästi erilaiseksi kuin luonnon ja puhtaan järjen maailma. Yleispätevä taide ei perustele Aristoteleen lajiolemuksia eikä myöskään luonnon niin kutsuttua älykästä suunnittelua. Taiteelliset päämääräsyyt eivät ole luonnonmekaniikan kaltaisia, vaan niissä ilmenee jokin persoonan sisäisen mutta silti kohtalaisen yleispätevän maailman kommunikoitavissa oleva piirre.

Vaikka Kehlmann ja Boehm vastustavat liiallista individualismia ja pinnallista postmodernismia, he pyrkivät sovittamaan Kantin ajattelun sellaiseen pluralismiin ja moninaisuuteen jota meidän päiviemme maailma ilmentää. Yhtäältä he myöntävät, että Kant ei ymmärtänyt riittävästi monikulttuurisuutta, mutta toisaalta he katsovat että kantilaisessa ajattelussa on myös monikulttuurisuuden kannalta myönteisiä perusajatuksia. Tällainen pluralismi ei perustu vain etiikan ja estetiikan yksilöllisyyteen, vaan sillä on juurensa jo puhtaan järjen mukaisessa tieto-opissa.

Tieteenfilosofia: miksi maailmaa ei ole olemassa

Pluralismin perustelussaan Kehlmann ja Boehm puolustavat kantilaista väitettä, jonka mukaan maailmaa ei ole olemassa. Väitettä ei tule lukea subjektivismina taikka solipsismina, vaan se tarkoittaa, että maailmaa sinänsä, kaikille yhteisenä jättilaismäisenä objektina, ei voida kokea tiedollisesti. Lause ”maailmaa ei ole olemassa” tulee lukea niin että sana maailma on kursivoitu. Koko maailmaa ei voi nähdä, eikä maailma näin ole valtava kaiken kokoelma taikka kaikkien asioiden yhteenlaskettu summa.

Kantin mukaan maailma (die Welt), on eräänlainen rajakäsite. Yhtäältä kaikki tietomme objektit vaativat jonkinlaisen selityksen taikka perusteen, ja siksi yksittäiset objektit viittaavat itsensä taakse, jonkinlaiseen kokonaisuuteen. Tästä ei kuitenkaan loogisesti seuraa sellaista johtopäätöstä, että kaikkien erilaisten perusteiden ja selitysten takana olisi yksi ja sama kokonaisuus, jota voitaisiin kutsua ”maailmaksi”.

Lisäksi ajatus maailmasta sinänsä sisältää ajatuksellisia ristiriitaisuuksia eli antinomioita. Yhtäältä tämä ajatus johtaa nimittäin äärettömän ja deterministisen fysikaalisen maailman johtamiseen yksittäisten asioiden viimekätisenä perusteena. Toisaalta monet maailman asiat, esimerkiksi juuri tekemiseen ja persoonien vastuuseen liittyvät, vaativat selitysperustakseen ajatuksen vapaudesta ja indeterminismistä. Kolmanneksi voidaan osoittaa, että vapausajatus ja determinismi ovat keskenään ristiriitaisia selityksiä.

Kehlmann ja Boehm katsovat, että nämä antinomiat ovat Kantin oman filosofian mukaan seurauksia siitä, että yritämme ajatella maailmaa kokonaisvaltaisena kaiken mahdollisen säiliönä. Maailmasäiliön olettaminen tekee kuitenkin tieteellisestä selittämisestä toivottoman epäjohdonmukaista, sillä esimerkiksi determinististä fysiikkaa ja vapausoikeuksille rakentuvaa oikeustiedettä ei kerta kaikkiaan saa mahtumaan samaan säiliöön. Jotta tiede kokonaisuutena voisi esittää kullekin tieteenalalle sopivia selityksiä, sen ei tule olettaa maailman olevan jonkinlainen kaikille aloille samanaikaisesti sopiva yhden koon säiliö.

Tässä mielessä maailmaa sinänsä ei ole olemassa, ja tässä mielessä myös postmodernismin ja eksistentialismin hylänneessä tieteessä vallitsee monien selitysten yhtäaikaisuus ja aito pluralismi. Samalla kyseessä on valistushenkinen moderni pluralismi, jossa vaaditaan parhaita mahdollisia selityksiä sekä useimpien tieteiden osalta myös empiirisen todistusaineiston yhteensopivuutta selityksen kanssa. Kaikkien tieteenalojen parhaat selitykset eivät kuitenkaan viittaa samaan suuntaan siinä mielessä, että tuloksena olisi yhden koon maailmasäiliö. Kantin avulla kuljetaan siis keskitietä postmodernismin ja tiedeuskovaisuuden välillä

Maailman käsitteen kritiikin kauta Kehlmann ja Boehm harjoittavat laajaa kritiikkiä tietynlaisia luonnontieteen popularisoijia kohtaan. Yuval Noah Hararin lisäksi kritiikin kohteena ovat uusateistit Richard Dawkins ja Sam Harris sekä fyysikot Stephen Hawking ja Max Tegmark. Kahdelta jälkimmäiseltä käsitellään erilaisia lausumia siitä, miten luonnontiede ei enää nykyään harjoita filosofiaa vaan keskittyy kokeelliseen evidenssiin. Kehlmann ja Boehm toteavat kuivasti juuri tämän olevan myös Kantin itsensä näkemys ja sellaisena juurikin filosofian harjoittamista. Monet popularisoijien itsensä väitteet eivät kuitenkaan nekään kuulu kokeellisen evidenssiin piiriin, vaan ovat puhdasta teoriaa ja sitä mukaa filosofiaa.

Ylipäätään Boehm ja Kehlmann katsovat, että suuri osa luonnontieteen popularisoinnista on halpahintaista skientismia, jossa pikaisesti loikataan evidenssiperustasta filosofisiin maailmankatsomuksiin. Tämä on sinänsä mahdollista, mutta kun skientistit samalla väittävät, että he eivät harjoita lainkaan filosofiaa vaan puhdasta luonnontiedettä, kuten fysiikkaa tai evoluutiobiologiaa, niin populaari luonnontieteen esitys seisoo hajoavilla savijaloilla.

Immanuel Kantin filosofian suuri merkitys nykytieteelle on Kehlmann ja Boehmin mukaan juuri siinä, että se pystyy näyttämään, kuinka luonnontiede rakentaa erilaisille mahdollisuuden ehdoille, jotka ovat käsitteellisiä ja ajatuksellisia eivätkä viime kädessä empiirisiä. Koska käsitteelliset ja ajatukselliset ehdot ovat moninaisia, ei kovinkaan luonnontiede taikka ankarinkaan reduktionisti saa lupaa tehdä omasta tieteenalastaan monopolia, jonka ehdoilla kaikkien muidenkin tulisi ajatella ja toimia. Tässä mielessä valistuksen ankara tiedonkritiikki ja nykytieteen suuri pluralismi ovat saman tiedonpuun erilaisia hedelmällisiä oksia.

Minuus ja tekoälymallit

Kehlmann ja Boehm pohtivat laajasti sitä, mitä Kant ajattelisi nykypäivän tekoälystä, big datasta ja kielimalleista. Filosofian historiassa on aina ollut tavanomaista ajatella, että suuri osa ihmiskunnasta toimii ikään kuin autopilotin varassa. Kun puhumme, kirjoitamme taikka sometamme, emme varsinaisesti esitä suuria omintakeisia ideoita, vaan toisinnamme jonkinlaisia kultturisia yleisiä puhetapoja, kliseitä ja meemejä.

Filosofisesta näkökulmasta katsottuna myös sanomalehdet, television ohjelmat ja bussissa kuullut kanssamatkustajien vuoropuhelut ovat tällaista autopilotointia, aiemmin opitun papukaijamaista toistamista. Koululaisten ainekirjoitukset ja opiskelijoiden esseet on aina kirjoitettu ja perinteisesti myös arvosteltu autopilotin keinoin, niillä on saatu aikaan kulttuurista samanmuotoisuutta ja toistoa. Opettaja voi kiittää sinua omaperäisyydestä, mutta senkin hän tekee jonkin autopilottimaisen kulttuurisen skeeman liikuttamana.

Kun tänä päivänä hämmästymme ja pöyristymme siitä, että tekoäly osaa kirjoittaa opiskelijan esseen tai chattailla meidän kanssamme pankin kotisivulla, ei tässä seikassa ole filosofin näkökulmasta juurikaan uutta. Autopilottina voi toimia yhtä hyvin luupäinen asiakaspalvelija-ihminen kuin fraaseihinsa kompastuva chattibotti, lopputulos on samalla tavalla hoipertelevaa yksinkertaisen asian hoitamista.

Filosofin kannalta kiinnostavaa ja samalla myös toivoa herättävää on kuitenkin se, että ihmiset Chat gpt:n edessä ovat nyttemmin ylipäätään huomanneet tämän seikan ja pitävät sitä huolestuttavana. Ratkaisuna ei ole kuitenkaan uusi plagiaatintunnistusohjelma taikka trollitehtaiden paljastaminen tutkivan journalismin avulla, vaikka näitäkin tarvitaan. Kantin filosofian näkökulmasta on tärkeää, että ihminen itse kokee olevansa persoona ja kokee vastuunsa olevan syvästi omakohtaista. Vaikka esseeni viime kädessä olisi ihan sama teksti, jonka tekoäly tuottaa tahollaan, oma persoonani ja oma vapauteni kuitenkin tuottaa oman tekstini.

Kantin ajattelusta käsin Kehlmann ja Boehm ovat lisäksi optimisteja sen suhteen, että ihminen voi juuri oman persoonansa, vapautensa ja vastuunsa kautta tunnistaa autopilotin käytön ja myös sulkemaan oman autopilottinsa tarvittaessa pois päältä. He ovat myös aika itsevarmoja sen suhteen, että autopilotti ei koskaan kykene saavuttamaan parhaiden ihmisasiantuntijoiden parhaiden saavutusten tasoa. Kirjoittajat eivät lopulta laadi tekoälyn filosofiaa, vaan valaisevat sen avulla omaa keskitietään minuuden myöntämisen ja asioiden yleispätevyyden välillä.

Uskonnonfilosofia: kaksi eri polkua

Kehlmannin ja Boehmin kuvaus Kantin uskonnonfilosofiasta on laaja ja monisäikeinen. Ylipäätään kirjoittajilla on myönteinen asenne uskontoa kohtaan ja he katsovat Kantin tavoin, että valistuksen maailmassa on tilaa uskonnolliselle toivokäsitykselle kriittisen ajattelun kanssa yhteensopivilla tavoilla. Heidän esityksensä ei kuitenkaan rakennu toivokäsitykselle vaan Kantin kuvaukselle ontologisesta jumalatodistuksesta. Yksinkertaistetusti todistus sanoo, että täydellisellä oliolla on kaikki määreet, ja koska olemassaolo on keskeinen määre, myös se on jumalalla. Kant puolestaan opettaa, että olemassaolo ei ole määre, tai toisin sanoen että eksistenssi ei ole predikaatti, ja siksi ontologinen jumalatodistus ei ole pätevä.

Kehlmann ja Boehm ovat Kantin kannasta innoissaan ja katsovat sen mahdollistaneen esimerkiksi Fregen, Russellin ja Wittgenstein modernin kielifilosofian. Samalla erityisesti Boehm haluaa myös puolustaa ontologista todistusta. Ontologinen todistus edellyttää jollain lailla luonnontieteen deterministisen maailman, kun taas näkemys, jossa eksistenssi ei ole predikaatti, kuuluu vapauden ja indeterminismin valtapiiriin. Jälkimmäisessä jumalaa ei varsinaisesti tarvita, mutta jumalalle on tilaa ja jumalaa on lupa toivoa. Kehlmann kallistuu tähän suuntaan saksalaisen ihmistiedeajattelun tyyliin.

Toisaalta deterministinen käsitys, jonka Boehm katsoo pohjaavan Spinozaan, voi lopulta olla luonnontieteellisesti totuudenmukaisempi, ja se voi myös tukea ontologista jumalatodistusta vaatiessaan kaikelle kausaalista taustaa. Ajatus siitä, että suurin mahdollinen olio on myös välttämättä olemassa, voi siten tänäänkin antaa tukea luonnontieteellisesti virittyneelle uskovalle.

Uskonnonfilosofiassa näyttää näin vallitsevan hieman samanlainen antinomia kuin tieto-opissa. Yhtäältä on syytä kannattaa moninaista maailmaa, jossa vallitsee vapaus. Siinä on vapautta ja lupaa niin jumalalle kuin ateismillekin. Toisaalta determinismi on tärkeä tieteellisen yksimielisyyden tuottaja luonnontieteessä, ja ajatus kaiken olemassaolon yhdestä koostajasta, jumalasta, kuuluu myös tämän vaihtoehdon piiriin. Omri Boehmin mukaan niin Kantin vapauskäsitys kuin Spinozan determinismi ovat siksi jumalakäsityksen kannalta sisäisesti johdonmukaisia ja ikään kuin tasaveroisia vaihtoehtoja.

New Yorkissa filosofian professorina toimiva Boehm on kirjassa enemmän Spinozan kannalla, ja hänen oma radikaalin universalismin painotuksensa auttaa tässä. Eurooppalainen Kehlmann taas esittää enemmän kantilaista uskonnon juureutumista luonnontieteestä erilliseen toivoon ja vapauteen. Yksinkertaistetusti Boehm kannattaa tieteen ja uskon integraatiomallia, kun taas Kehlmann on pikemmin maltillisen erillisyysmallin puolella.

Molemmat kirjoittajat kuitenkin kannattavat näkemystä, jonka mukaan luonnontieteen on oltava tietoinen filosofiasta. He katsovat, että vain tämän tietoisuuden avulla voidaan torjua pinnallinen skientismi ja sen aiheuttama populismi ja suoranainen demagogia. Molemmat kannattavat vahvasti valistushenkistä akateemista työskentelyä, jossa vallitsee pluralismi ja samalla edellytetään oman alan väitteiden kunnollinen perustelu. Kaikkien alojen kaikki parhaat perustelut eivät mahdu samaan säiliöön, ja siksi tulee vaalia moniarvoisuutta.

Kohti sivistyksen käsitettä

Palaan vielä alussa mainitsemaani Daniel Kehlmannin romaaniin Maailman mittaajat. Siinä Kant siis haluaa tarjota Gaussille makkaraa, ja esittää ikään kuin perusteluna ”vielä minulla on hieman sivistystä jäljellä”. Kant ei enää pysty keskustelemaan geometriasta, mutta hän haluaa edes tarjota vieraalle ruokaa. Kyseessä on vanha sivistykseen liitetty ajatus: sivistys on sitä että kaiken sisällöllisen tiedon hiipumisen jälkeenkin sivistyneellä ihmisellä on vielä jäljellä toisen huomioon ottamisen pohja, vieraanvaraisuus. Kant siis kokee edelleen moraalista vastuuta ja on hiipuneena vanhuksenakin persoona.

Kehlmann ei tässä kohtaa käytä saksan sanaa Bildung, jonka normaalisti ajatellaan olevan suomen sivistyksen vastine. Bildung on tässä merkityksessä Kantin jälkeinen hegeliläinen sana, ja Kehlmannin filosofivanhus käyttääkin sanaa Zivilität. Sekin voidaan kääntää sivistykseksi. Sanan taustalla on latinan civilis ja 1300-luvulta ranskan kielessä esiintyvä sana civilité, joka tarkoittaa hyvää käytöstä, asiantuntemusta ja myös tietynlaista vaatimattomuutta ja kainoutta, jota pidetään sivistyksen merkkinä. Ruotsissa sitä vastaa sana civiliserad. Esimerkiksi laajat ruotsi-suomi-sanakirjat kääntävät ruotsin sanan civiliserad ja sen johdokset usein termillä sivistys. Kyseessä on siis vanha yleiseurooppalainen termi, jossa sivilisaatioon kuuluva ihminen toimii persoonana, vastuullisesti ja moraalisesti.

Sivistysyliopiston käsite syntyi Berliinissä heti Kantin jälkeen 1810-luvulla, ja Helsinkiin siirtynyt suomalainen yliopisto omaksui Berliinin mallin uusissa peruskirjoissaan vuonna 1827. Samalla vuosikymmenellä aletaan suomen kielessä ensi kertaa käyttää sanaa sivistys nykymerkityksessään. Suomen kielen etymologiset sanakirjat eivät kuitenkaan mainitse, että termin taustalla olisi latinaa tai ranskaa. Ne toisintavat Martti Rapolan vuonna 1953 Risukoista riipomia -kirjassaan esittämää aitosuomalaista etymologiaa, jonka mukaan jo Agricolalla esiintyvän siveä-sanan johdos sivistää on muodossa siivistää tarkoittanut tietynlaista siistimistä ja sieväksi tekemistä esimerkiksi pellavankorjuun yhteydessä.

Rapolan päämääränä on näyttää, että eurooppalaisista kulttuurilainoista ”valistus” ja ”kulttuuri” poikkeavalla tavalla suomen sana ”sivistys” olisi kotoperäinen. Haluan sivistyksen juhlavuonna haastaa tämän etymologian.

Gananderin vanhimman suomen sanakirjan mukaan sanan siviä latinalainen vastine on modestus, civilis, termit jotka tulevat hyvin lähelle ranskan civilitétä ja tietenkin myös ruotsia. Agricolasta asti käytetty siveä-sana ei vanhastaan viittaa seksuaalisuuteen eikä pelkkään moraaliinkaan, vaan se on juuri tuota vaatimattomuutta ja luonnollista kainoutta, joka liittyy hyvään käytökseen. Termi sivistys on kaikkien etymologien mielestä muodostettu vanhan sanan siveä avulla.

Rapola mainitsee Lönnrotin sanakirjan, mutta ei kuvaa sen sisältöä asianmukaisesti. Lönnrot sanoo kyllä termin sivistely merkitsevän siivousta. Hän kuitenkin erottaa termin sivistyminen, joka on hänellä ruotsiksi civiliserad ja bildad. Sivistynyt on Lönnrotilla civiliserad. Näyttää aivan ilmeiseltä, että sivistyminen ja sivistys jäljittelevät Lönnrotilla ruotsin ja ranskan civilité ja civiliserad-sanoja.

Siivoaminen ei sekään ole kotoperäinen metafora, sillä esimerkiksi ruotsin städad krets (sivistynyt seura, Lönnrotin mukaan) ja ranskan monikäyttöinen sana poli (synonyymi: civil) rinnastavat sivistyksen ja siivoamisen. Näin sivistyksen juhlavuonna voisimme ajatella, että suomen sivistys-sanan taustalla on yleiseurooppalainen civilité, joka 1820-luvulta alkaen sai rinnalleen saksan termin Bildung.  Myönnän että kysymyksessä on eräänlainen kansanetymologia, jonka puitteissa akateeminen kansalainen, civis, levittää sivistystä. Kielitieteellisesti civilis-sanan lopussa oleva l-kirjain vaatisi että suomeksi tulisi muoto siviili.

Tätä kautta syntyy myös vahva yhteys Kantiin. Immanuel Kantin filosofia kytkee ihmisen ja tieteen koko maailman kattavaan sivilisaatioon, jossa rakentuvat persoonat ja heidän yhteistoiminnallinen vastuunsa. Tätä on viime kädessä sivistys. Suomen kieltä ei tässä radikaalin universalismin maastossa lainkaan heikennä se, että kulttuurin ja valistuksen tavoin myös sivistys on terminä ilmeinen svetisismi.

Pidätkö lukemastasi? Harkitse ryhtymistä kannatusjäseneksi.

Löydät Areiopagin myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa. Voit myös tilata kirjoitukset sähköpostiisi.

Kuvat

Artikkelikuva: WikimediaCommons. PD

Kuva 1: WikimediaCommons. PD

Kuva 2: WikimediaCommons. CC BY-SA 3.0

Kuva 4: WikimediaCommons. PD