Millaisia salaliittoteorioita katoliseen kirkkoon liittyy, ja mitä niistä kannattaisi ajatella? Tässä artikkelissa tehdään katsaus Franciscuksen paavikauden aikaisiin Vatikaaniin liittyviin salaliittoväitteisiin ja -teorioihin sekä paavin reagointiin niihin. Tarkoituksena on valottaa nykyisia salaliittoteorioita erityisesti paavista ja millaisia ongelmia näihin teorioihin mahdollisesti sisältyy.

Katolinen kirkko ja erityisesti Vatikaani on ollut historiansa aikana hedelmällinen maasto erilaisten salaliittoteorioiden syntymiselle. Suurimman kristillisen kirkkokunnan keskuksena Vatikaani on saanut ymmärrettävästi aimo annoksen huomiota. Salaliittoteorioiden syntymisen ja niiden leviämisen ovat mahdollistaneet osaltaan niin Vatikaanin vaikenemisen kulttuuri, sen monissa kohdin epäonnistunut viestintä ja avoimuuden puute kuin italialaisen lehdistön taipumus vilkkaaseen juoruamiseen. Nykypäivänä uusien teorioiden leviämistä on vauhdittanut erityisesti sosiaalinen media ja internetin keskustelupalstat.

Ennen nykykeskusteluun siirtymistä on hyvä muistaa mieleen, etteivät katoliseen kirkkoon liittyvät salaliittoteoriat suinkaan ole uusi ilmiö. Uusimman ajan kiinnostavimmat ja klassikkomaiset salaliittoteoriat ovat liittyneet esimerkiksi toisen maailmansodan aikaisen paavin Pius XII:n väitettyyn natsimielisyyteen, paavi Johannes Paavali I:n yllättävään kuolemaan 1978, tai Opus Dei -järjestön merkittävään rooliin kirkollisen vallan käyttäjänä.  Nämä tarjoavat kiinnostavan vertailukohdan paavi Franciscuksesta esitetyille teorioille.

Pius XII (paavina 1939–1958) on ankarimpien kriitikoiden silmissä saanut lisänimen “Hitlerin paavi”, koska ei heidän mielestään noussut tarpeeksi hanakasti vastarintaan natsi-Saksaa vastaan toisen maailmansodan aikana. Pandemia-aikana avattujen Piuksen paavikauden Vatikaanin arkistot ja niistä julkaissut tutkimukset ovatkin varmistaneet, että paavi tosiaankin tiesi holokaustista jo vuonna 1942. Pius sai omista tietolähteistään tiedon, että Saksassa organisoitiin jonkinlaista juutalaisten joukkotuhoa, mutta vaikeni siitä. Toisaalta paavin tiedetään organisoineen juutalaisten pelastusoperaation Italiassa, mikä kyllä kertonee hänen vilpittömästä tahdostaan puolustaa sorrettuja. Lisäksi hän tunsi Saksan tilannetta, sillä oli toiminut aiemmin Vatikaanin suurlähettiläänä Berliinissä, ja varmasti ajatteli, että juutalaisten puolustaminen lisäisi kristittyihin kohdistuneita vainoja Saksassa. Tästä huolimatta tapahtumat ovat jättäneet lähtemättömän jäljen Pius XII:n maineeseen.

Johannes Paavali I ehti toimia paavina vain 33 päivää ennen äkillistä kuolemaansa syyskuussa 1978. Yllättävä kuolema synnytti kasan salaliittoteorioita, joiden mukaan paavin epäiltiin joutuneen salamurhan kohteeksi. Keskeisimmän väitteen mukaan Johannes Paavali olisi ollut aikeissa selvityttää Vatikaanin pankin rahaliikennettä, josta oli 1970-luvun edetessä virinnyt jos jonkinlaisia huhuja rahanpesusta ja pankinjohtajan yhteyksistä talousrikollisuudesta syytettyihin italialaisiin pankkiireihin. Siksi salaliittoteorioissa uskottiin mafian ja Vatikaanin vapaamuurareiden toteuttaneen paavin murhan. Paavin murhalla on mehusteltu myös populaarikulttuurissa, sillä se esimerkiksi päätyi osaksi Kummisetä-elokuvien kolmannen osan juonta 1990. Tietokirjassani Murhattu paavi? (2023) käyn läpi näitä mehukkaita teorioita.

Opus Dei -järjestöön on liittynyt salamyhkäisyyttä ja epäilyksiä merkittävästä vallankäytöstä kirkon kulisseissa aina sen perustamisesta 1928 lähtien. Järjestön on väitetty olleen poliittisten pelien taustalla esimerkiksi veljeilemällä Chilen sotilasjohtaja Augusto Pinochet’n ja Espanjan diktaattori Francisco Francon kanssa. Teoriat ovat mukailleet samanlaisia valtajuonitteluja kuin joita juutalaisiin tai vapaamuurareihin on liittynyt eli julkisuudesta piiloon jäävän laajan vallankäytön ajatusta. Maltillisemmin katsoen kyseessä on kuitenkin kristillistä hengellistä koulutusta tarjoava järjestö, jonka jäsenistä osa on poliittisesti aktiivisia. Järjestöllä ei ole omaa poliittista linjaa ja sen jäsenet toimivat politiikassa omien näkemystensä mukaan samoin kuin muutkin poliittisesti aktiiviset ihmiset.

Opus Deihin liittyvät teoriat saivat uutta puhtia Dan Brownin kirjan Da Vinci -koodi (2003) ja siitä tehdyn elokuvasovituksen keräämän huomion ja suosion myötä. Teoksessa Opus Dein jäsenet oikeuttavat muun muassa salamurhat ja kidutuksen Kristuksen palvelemisena yrittäessään estää kirkolle vahingollisen tiedon pääsyn julkisuuteen. Järjestöstä esitetyt salaliittoväitteet ovat kuitenkin Mikko Ketolan perusteellisen teoksen Opus Dei – Vaiettu salaseura? (2006) mukaan lähinnä huuhaata, liioittelua tai tietoista vääristelyä.

Salaliittoteoriat tänään

Katoliseen kirkkoon liittyviä salaliittoteorioita voi pyrkiä ymmärtämään myös tällaisiin teorioihin liittyvien yleisten psykologisten tekijöiden valossa. Uusia salaliittoteorioita syntyy tyypillisesti eniten tilanteissa, missä organisaatiot ovat läpinäkymättömiä ja julkisuuteen ei anneta tietoja tai missä luottamus julkiseen tietoon on jostain syystä mennyt. Luottamuksen puutteessa aletaan epäillä salattuja motiiveja, vallan väärinkäyttöä ja tosiasioiden piilottamista. Salaliittoteoreetikot kiinnittävät huomiota myös pieniinkin aukkoihin vallitsevissa kertomuksissa ja pyrkivät tekemään niistä mahdollisimman suuria. Todistusaukkojen osoittaminen ja niillä revittely mahdollistaa siten vaihtoehtoisten selitysten muodostumisen.

Toisaalta on huomattava, että historia on sisältänyt myös oikeita ja toteutuneita salaliittoja, mikä puolestaan antaa salaliittoteoreetikoille pontta nähdä vastaavia tapauksia nykyajassa. Olli-Pekka Vainio muistuttaa kirjoituksessaan, kuinka esimerkiksi Julius Caesarin murha 44 eaa. tai Yhdysvaltain presidentti Richard Nixonin eroon johtanut Watergate-skandaali 1972–1974 ovat kuuluisia esimerkkejä todellisista salaliitoista. Salaliittoteorioita koskevassa keskustelussa keskeistä onkin huonosti perusteltujen ja pelkästään kohteen vahingoittamiseen pyrkivien teorioiden arvioiminen, ei auktoriteettien kritisointi itsessään.

Juha Räikkä avaa teoksessaan Salaliittoteorioiden filosofia (2021), kuinka on huomattava, että salaliittoteoreetikko on usein itse sokea teoretisoinnilleen. Tämä saattaa perustella itselleen, ettei ole salaliittoteoreetikko, vaikka todellisuudessa teoriaan liittyvät väitteet jäävät usein vaille pitäviä todisteita. Menestyneimmät salaliittoteoriat sisältävätkin joitakin helposti todennettavia väitteitä.

Salaliittoteoria voi vaikuttaa loogiselta selitykseltä vaikeasti ymmärrettävälle asialle. Taustana on kuitenkin usein mustavalkoinen maailmankatsomus ja käsitys siitä, että mikään ei tapahdu sattumalta ja että kaikki tapahtumat ovat yhteydessä keskenään. Korostunut intentionaalisuusharha onkin salaliittoteoreetikoille tyypillistä. Vaikka suuri osa maailman tapahtumista on inhimillisestä näkökulmasta sattumanvaraisia, näkee intentionaalisuusharhaan taipuvainen tahallista ja harkittua toimintaa tilanteissa, joissa sitä ei tosiassa ole.

Johannes Paavali I:n kohtalo on tyyppiesimerkki intentionaalisuusharhasta. Paavin äkillistä kuolemaa väitettiin salamurhaksi. Murhan kohteeksi joutumista todennäköisempää lienee kuitenkin selitys, että 65-vuotias paavi kuoli sairauskohtaukseen. Olosuhteet luovat mahdollisuuden muille selityksille, koska paavin terveydentilan luultiin Vatikaanissakin olleen hyvä eikä hän ollut ehtinyt kuin vasta aloittaa virassaan. Toisaalta paavin kuolema oli niin merkittävä tapahtuma, että siihen vaihtoehtoisia selityksiä muodostaneiden voi katsoa sortuneen myös suhteellisuusharhaan. Siinä kyseessä on taipumus selittää tapahtuma vastaavankokoisilla syillä. Johannes Paavalin kuoleman ei katsota voineen olla luonnollinen, koska hän oli suurimman kristillisen kirkkokunnan johtaja ja siksi merkittävä poliittinen toimija. Tästä syystä suhteellisuusharhaan kompastuva saattoikin ajatella, että luonnollista kuolemaa todennäköisempää on jonkin salaliiton toteuttama murha.

Erilaisten salaliittoteorioiden suhteellinen määrä on viimeisen vuosikymmenen aikana suorastaan räjähtänyt käsiin ja niistä uutisoidaan entistä näkyvämmin. Kuten Vainio muistuttaa, yksi keskeisimpiä syitä salaliittoteorioiden pinnalla olemiseen on ollut Donald Trumpin presidenttikauden (2017–2021) myötä lisääntynyt politiikan polarisaatio. Vainion mukaan “Trumpin kaoottiseen viestintään ja toimintaan vastattiin samankaltaisella hämmentämisellä”, minkä jälkeen “medioita seuraamalla oli enää mahdotonta tietää mikä oli totta ja mikä ei, koska jokainen kanava oli valinnut tietoisen puolueellisen linjan”. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa tiedollinen ympäristö on niin sanotusti “saastunut”, ja virallinen totuus ei enää välttämättä näyttäydy yksilöille salaliittoteorioita uskottavampana. Pyrhönen ja Hyvönen kirjoittavat toimittamassaan teoksessa Salaliittoteorioiden politiikat (2023), että uudenlaisen salaliittopolitikoinnin tehtävänä onkin härnätä poliittista vastustajaa, hämmentää journalisteja sekä luoda mahdollisesti myös oman ryhmän sisäistä huumoria.

Franciscus salaliittoteorioiden kohteena

Nykyiseen paaviin kohdistuneita salaliittoväitteitä on lukemattomia. Yksi olennainen juova Franciscusta (paavina 2013–) vastaan punotuissa teorioissa on hänen edustamansa kirkkopolitiikka. Progressiivinen, siis edistysmielinen, ja radikaaliksikin kutsuttu paavi on uudistanut tarmokkaasti kirkon hallintoa ja aloittanut prosesseja, jotka tulevat vaikuttamaan kirkon toimintaan vielä pitkään hänen jälkeenkin. Esimerkiksi vasta Franciscus toteutti mittavan siivouksen Vatikaanin pankin hallinnossa, minkä seurauksena pankin johtotehtävissä työskennelleitä erotettiin ja raha-asiat alistettiin ammattimaisen finanssivalvonnan alaiseksi. Aiemmin tällaista valvontaa ei ollut koettu tarpeelliseksi. Franciscus on myös jakanut paavin valtaa maailmanlaajuisen kirkon paikallisille piispoille. Lisäksi paavi on puhunut useasti totuttua myötämielisemmin esimerkiksi seksuaalivähemmistöistä, ehkäisystä ja pappien selibaatin uudelleen arvioimisesta, mitkä ovat olleet vaikeita aiheita perinteistään kiinni pitävälle kirkolle modernissa maailmassa.

Uudistukset ja paavin puheet ovat herättäneet epäilyksiä ja kiivasta kritiikkiä traditionalisteissa. Vaikka paavi on toteuttanut edistysmielisiä uudistuksia, jotka ovat peruja Vatikaanin toisesta kirkolliskokouksesta (1962–1965), ei hän kaikille ole tarpeeksi progressiivinen. Kritiikkiä onkin tullut viime vuosina enenevässä määrin traditionalistien lisäksi myös progressiivisten keskuudesta. Häneltä on toivottu vielä enemmän rohkeutta, sillä paavi ei lopulta kuitenkaan ole tehnyt radikaaleja muutoksia kirkon linjauksiin esimerkiksi aborttia, homoseksuaalisuutta tai naisten pappeutta koskien. Silti merkittävimmät ristiriitatilanteet liittyvät traditionalistien paavia vastaan käymään kärhämään.

Franciscukselle on satanut huomattavasti kritiikkiä erityisesti Yhdysvaltain traditionalististen katolilaisten keskuudesta. Neljännes yhdysvaltalaisista katolilaisista onkin tyytymättömiä paaviin tai jopa vastustavat häntä. Silti kolme neljäsosaa kannattaa edelleen Franciscuksen linjaa, vaikkakin kannatus on laskusuunnassa.

Eripura progressiiviseksi katsotun Franciscuksen ja traditionalistien välillä on jakanut kirkkoa sekä antanut polttoainetta teorioille, joiden motiivina on Franciscuksen paaviuden vastustaminen ja uudistusten jarruttaminen. Paavista kirjoitetaan lähinnä kritiikkiin keskittyen traditionalistien suosimissa katolisissa medioissa, kuten EWTN’ssä, National Catholic Registerissä ja LifeSiteNews’ssa.

Kaksi keskeistä paavin vastustajaa ovat olleet kardinaali Raymond Burke ja arkkipiispa Carlo Maria Viganò. Vuonna 2018 Burke esimerkiksi esitti ryhmälle kardinaaleja, että tietyissä tapauksissa paavin vastustaminen on oikein. Seuraavana vuonna hän osallistui kardinaaleista koostuneen ryhmän 40:n kohdan julistukseen, jossa Franciscuksen teologisia linjauksia kritisoitiin ja esitettiin katolisen uskon perusteita tähdentäviä pointteja. Burkea rangaistiin poistamalla häneltä kardinaalin asuntoetu ja eläke syksyllä 2023. Epäselvää on, kuinka paljon rangaistukseen vaikutti Burken näkemykset paavista ja kuinka paljon etujen väärinkäyttäminen.

Vuonna 2018 Viganò puolestaan väitti 11-sivuisessa selonteossaan, että Franciscus olisi tietoisesti suojellut seksuaalirikolliseksi tietämäänsä amerikkalaiskardinaalia Theodore McCarrickia eikä siksi puuttunut hyväksikäyttöepäilyihin tarpeeksi rivakasti. Viganò vaati Franciscusta eroamaan tapauksen takia ja kutsui tätä muun muassa “vääräksi profeetaksi” ja “Saatanan palvelijaksi”. Jyrkkien traditionalistien suosimissa kanavissa pedofiiliskandaaleista syytettiin “homopappien salaliittoa” eli kirkkoon väitetysti pesiytynyttä homoseksuaalien verkostoa.

Viganòn tempaukset ovat käyneet tästä vain lennokkaammiksi. Hän on levittänyt julkisesti esimerkiksi teoriaa, jonka mukaan “niin kutsunut demokraattiset valtiot” sumuttivat katolisen kirkon johdon kanssa suurta yleisöä covid-19-pandemian aikana. Hänen mukaansa koronarokotteiden vaikutuksiin liittyvät eriävät näkemykset sensuroitiin ja tiedotusvälineet välittivät vain “häpeilemättömästi valehtelevien” valtioiden sanomaa. Siksipä hän on kuvannut Franciscuksen olevan “kirkolle sitä, mitä muut maailman johtajat ovat kansakunnilleen: pettureita, kumouksellisia ja perinteisen yhteiskunnan lopullisia tuhoajia”.

Kuluvan vuoden (2024) juhannuksena Viganòn oma tilanne muuttui tukalaksi. Tällöin Vatikaanin uskonopin kongregaatio puuttui vihdoin hänen huuteluunsa ja syytti häntä pyrkimyksestä luoda skismaa kirkkoon. Skisma on kanonisen lain mukainen syyte, joka jo itsessään on vakava. Syytteen perusteiksi luettiin Franciscuksen paaviuden ja Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen uudistusten vastustaminen sekä ehtoollisyhteydestä kieltäytyminen paavin kanssa. Näistä koitui heinäkuun alussa Viganòlle rankat seuraamukset, sillä hänet tuomittiin ankarimpaan mahdolliseen rangaistukseen: hänet ekskommunikoitiin eli erotettiin kirkosta. Se ei ole ihme, sillä juhannuksena Viganò ehti jo omassa asiaan liittyvässä tiedotteessaan kutsua paavia ja kirkolliskokousta syöväksi. Viganòn on mahdollista palata kirkon yhteyteen, mikäli hän katuu tekojaan ja tunnustaa Franciscuksen paaviuden. Viganòn tapaus osoittaa, että panokset Franciscuksen vastustamisessa kovenevat.

Toisaalta on huomattava, että Vatikaanissa on sattunut joidenkin yksittäisten hyväksikäyttötapausten tutkimisessa selkeitä epäonnistumisia, joita on vaikea järkisyillä perustella, ja joista paavi Franciscus on saanut kantaa vastuun. Esimerkiksi slovenialaista jesuiittapappia Marko Rupnikia syytettiin lukuisten nunnien hyväksikäytöstä. Paavi lupasi puuttua ystäväkseen tunnetun Rupnikin asiaan 2023, mutta näyttöä puuttumisesta ei toistaiseksi juuri ole näkynyt. Tällainen toiminta herättää ilman muuta kysymyksiä siitä, sovelletaanko hyväksikäytöstä epäiltyihin pappeihin keskenään erilaisia sääntöjä. Vatikaanista huhtikuussa annetun tiedon mukaan Rupnikin tapaus etenee normaalin tutkintaprosessin mukaisesti.

Joidenkin mukaan koko Franciscuksen paavius eli Jorge Mario Bergoglion valinta paaviksi oli homoseksuaalien, vapaamuurareiden, kommunistien ja muiden modernistien aikaansaannosta. Sen taustalla on nähty olleen kirkossa väitetysti vaikuttanut, niin sanottu “Sankt Gallenin mafia” (St. Gallen mafia), joka koostui joukosta korkea-arvoisia ja progressiivisia kirkonmiehiä. Salaliittoteoreetikoiden mukaan nykyisen paavin tarkoituksena on rapauttaa kirkon perinteet ja rampauttaa se maailman menoon taipuvaiseksi instituutioksi. Vaikka “Sankt Gallenin mafiasta” puhuminen ja edellä mainittujen ihmisryhmien sotkeminen progressiivisten kardinaalien yhteistyökumppaneiksi muodostaa selvästi jo salaliittoteorian, on silti totta, että teoriassa on juurisyynsä. On nimittäin varsin turvallista sanoa, että ilman muuta progressiiviset kardinaalit etsivät vuoden 2013 konklaavia varten mahdollisimman hyvää paaviehdokasta omista joukoistaan. Progressiivinen Franciscus on tehnyt ymmärrettävästi kirkkopoliittisen linjansa mukaisia suuntaliikkeitä kirkon kipparoinnissa, mutta sen sijaan kirkon “rapauttamisen” nimeäminen hänen tavoitteekseen menee jo salaliittoteoretisoinnin puolelle. Kuten mainittua, joidenkin progressiivisten mukaan Franciscuksen pitäisi olla uudistuksissaan vieläkin rohkeampi.

Ei pidä ajatella, että kaikki, jotka eivät anna tukeaan Franciscuksen progressiiviselle linjalle, viljelisivät tällaista retoriikkaa tai salaliittoteorioita paavia vastaan. Silti on huomattava, että Franciscuksen vastustaminen on ollut kasvussa.

Toinen lempitarina on edelleen leimata progressiivinen ajattelu pirullisten kommunistien salajuoneksi. Paavi on toki esimerkiksi luonnehtinut kommunisteja “kaappikristityiksi” ja korostanut sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ajatusta teologiassaan, mutta tästä on vielä matkaa kommunismiin. Kommunistipuhetta on nähtävissä erityisesti Yhdysvalloissa, joissa teorioita levittävät katolilaiset suoltavat kylmän sodan ajan ja Ronald Reaganin (presidenttinä 1981–1989) retoriikkaa siitä, kuinka maailmanherran asemassa moraalia vartioiva Yhdysvallat taistelee itse pahuutta, joka ilmenee kommunismin muodossa, vastaan. Esimerkiksi hiljattain lopettaneen Church Militant -sivuston perustaja Michael Voris on tunnettu paavin ankarasta kritisoimisesta ja kommunistiväitteiden viljelemisestä.

Poliittisen äärioikeiston ja traditionalistien suosimilla keskustelupalstoilla paavin on milloin väitetty kuolleen, milloin sairastuneen aivokasvaimeen tai olevan syypää covid-19 -pandemiaan. Terveyteen kohdistuneilla väitteillä on ilmeisesti pyritty murentamaan paavin auktoriteettia ja ihmisten uskoa siihen, että hän kykenisi toimimaan kirkon johtajana. Äärioikeiston ja jyrkkien traditionalistien välinen allianssi on sikäli kiinnostavaa, että juuri näille ryhmille niin poliittisesti kuin uskonnollisestikin johtajan auktoriteetti on ollut korosteinen. Ehkä tämän takia he katsovat oman toimintansa paavia vastaan jonkinlaiseksi taisteluksi oikeaksi kokemansa kirkkopoliittisen suunnan ja Kristuksen kirkon säilymisen puolesta. Kyseessä kun on loppujen lopuksi siitä, mihin suuntaan kirkkoa viedään ja minkälaista tulevaisuutta sille rakennetaan.

Jonkinlaisen monisyisen ja pitkäaikaisen salaliiton näkeminen Franciscuksen paaviuden takana täyttää monta salaliittoteorioille tuttua lainalaisuutta. Ensiksi intentionaalisuusharhaan lankeaminen näyttää ilmeiseltä, koska teoriaa levittävät Franciscuksen ankarimmat vastustajat. Heidän näkemyksensä mukaan Bergoglion äänestämisellä paaviksi pelattiin traditionalisteja vastaan, mikä kertoo siitä, että taustalla oli jonkin ryhmittymän tarkoituksellinen (intentionaalinen) toiminta. He näkevät siis Bergoglion paaviuden takana syy-seuraus -yhteyden, jollaisen “Sankt Gallenin mafian” kaltainen salaliitto toteutti. Juha Räikän mukaan

Ylikorostunut toimijuuden havaitseminen voi joissakin tilanteissa olla epäilemättä järkevää. Esimerkiksi erityisen vaarallisessa ympäristössä on parasta varautua uhkiin, vaikkei niitä kaikissa tilanteissa kohtaisikaan. Taipumuksella havaita toimijuutta herkästi lienee evolutiivinen perusta. Lisäksi on muistettava, että toisinaan intentionaalinen toiminta tosiaan on verhottu sattuman kaapuun. Tästä huolimatta intentionaalisuusharha kuitenkin on harha. Aikomuksia ei tulisi nähdä siellä, missä niitä ei ole.[1]

Toiseksi näyttää todennäköiseltä, että teoriaan uskova kärsii vahvistusvinoumasta eli hänen ajatteluunsa sisältyy kognitiivisia vinoumia. Vahvistusvinoumaan kompastuminen tarkoittaa omaa näkemystä tukevien todisteiden etsimistä ja vastakkaisen näkemyksen mukaisten todisteiden sivuuttamista. Kognitiivisten vinoumien pesiytymisestä paavin vastustajien näkemyksiin kertoo se, että Franciscus on uudistanut kirkon hallintoa ja puhunut katolisesta uskosta uudella tavalla, mikä on aiheuttanut vastustusta jyrkimmissä traditionalisteissa. Siksi näiden on helppo nähdä, että heidän kanssaan eri tavalla katolista uskoa tulkitseva Franciscus on vahingoksi kirkon tulevaisuudelle ja väärä mies Pietarin istuimelle. Tällainen käsitys vahvistaa heidän omaa tulkintaansa siitä, että kirkkolaivaa tulisi kipparoida perinteitä säilyttävämpään suuntaan eikä pyrkiä uudistuksiin, kuten Franciscus on tehnyt. Tätä ajatusta vasten kaikki paavin toimet näyttäytyvät vääriltä ja saavat aikaan ehkä vain periaatteellista vastustusta. Juha Räikkä kuvaa intentionaalisuusharhaa seuraavasti:

Kun henkilö on ensin intentionaalisuusharhan tai jonkin muun syyn vuoksi päätynyt kantaan, että tietty salaliitto on olemassa, vahvistusvinouma auttaa häntä löytämään yhä enemmän perusteita tälle kannalle. Samalla vinouma estää sen, että näkemyksen vastainen todistusaineisto pakottaisi tarkastelemaan asioita uudelleen. Vahvistusvinouman vuoksi ihmisten mielipiteisiin voi olla vaikea vaikuttaa, ja saattaa käydä myös niin, että harhan vuoksi uuden informaation tarjoaminen kääntyy sitä itseään vastaan ja vahvistaa aiempia kantoja.[2]

Muitakin salaliittoväitteitä ja -teorioita, ja varsin lennokkaita sellaisia, Franciscuksesta on liikkunut. Vuonna 2021 levisi laajasti huomiota saanut väite siitä, että paavi olisi pidätetty ihmiskaupasta ja lapsipornosta syytettynä. Väite oli nopeasti todistettavissa perättömäksi paavin esiinnyttyä julkisuudessa samaan aikaan. Vatikaani vahvisti Business Insiderille väitteen olevan valeuutinen.

Erään varsin huvittavan teorian mukaan Franciscus olisi kylmähermoinen murhamies, joka ei siedä toimiensa kyseenalaistamista, vaan murhauttaa vastustajiaan. Teoria pohjaa Franciscuksen apostolisen kehotuskirjeen, Rakkauden ilon (lat. Amoris Laetitia), jälkeiseen debattiin 2016. Joukko kardinaaleja toivoi tällöin häneltä lisäselvyyttä joihinkin asiakirjan kohtiin, joten he lähettivät paaville kysymyksiä. Ensin paavi vastasi niihin, mutta ei sitten enää jatkokysymyksiin. Paavin vaikenemista ei katsottu hyvällä, ja kun kaksi kysymyksiä jättänyttä kardinaalia kuolivat kesällä ja alkusyksynä 2017, heräsi epäilyksiä, olisiko Franciscus ollut kuolemien takana. Äärioikeiston suosimilla keskustelupalstoilla paavin motiiviksi epäiltiin vastustajiensa hiljentämistä ja kuulutettiin, että elossa oleville kardinaaleille olisi hankittava viipymättä turvaksi ruoanmaistajia ja henkivartijoita.

Lieneekin paikallaan kysyä, mikä on tällaisten teorioiden levittämisen perimmäinen motiivi. Onko tarkoituksena kampittaa Franciscusta, jotta hän joutuisi huonoon valoon muun maailman silmissä? Onko tahtona hankaloittaa Franciscuksen toimintaa kirkon johtajana ja osoittaa epäluottamusta häneen? Vai onko päämääränä nostattaa laaja kapina ja saada Franciscus kammettua pois vallasta (saada esimerkiksi eroamaan virastaan ennenaikaisesti kuten edeltäjänsä Benedictus XVI)?

Todennäköisesti erilaiset teoriat tähtäävät jollakin tasolla näihin kaikkiin. Mitä syvemmälle Franciscuksen paaviuden perusteisiin teoria yrittää pureutua, sitä selvemmin se pyrkii syömään Franciscuksen paaviuden perustusta ja hänen oikeuttaan toimia kirkon kipparina. On kuitenkin epäselvää, kuinka tosissaan hänen vastustajansa uskovat kulloiseenkin teoriaan. Onko niiden levittäminen vain yksi ase yleisön manipuloimisessa eikä niiden argumentaatiota ole tarkoituskaan ottaa tosissaan?

Franciscuksen suhtautuminen teorioihin

Paavi näyttää ymmärtäneen, että salaliittoteorioilla on merkitystä siihen, kuinka ihmiset näkevät katolisen kirkon ja sen toiminnan. Franciscus on paavikautensa alusta lähtien rakentanut avoimuutta kirkkoon, mikä on tarkoittanut avoimemman keskustelukulttuurin puolesta puhumista. Hän on esimerkiksi

toivonut, että eri tavalla ajattelevat kertoisivat kritiikkinsä kasvotusten eikä kulissien takana. Toisaalta vastustajat ovat nimenomaan syyttäneet Franciscusta autoritaarisesta johtamisesta. Jos tämä kokemus on aito, on ymmärrettävää, ettei keskustelua synny. Paavin viesti julkisuuteen on kuitenkin ollut, että kipeistäkin asioista pitää voida keskustella.

Paavin teot eivät ole jääneet pelkästään puheen tasolle, sillä hän on ajan myötä osoittanut myös konkreettisin toimin tahtonsa avittaa erityisesti pedofiliatapausten tutkimista. Vatikaani on avoimesti tiedottanut, kuinka lasten seksuaalisiin hyväksikäyttötapauksiin syylliseksi todettuja pappeja ja piispoja on erotettu tehtävistään tuomioiden perusteella. Toisaalta on niinkin, että paavi on saanut moitteita vaikenemisesta ja ystäviensä suojelemisesta joissakin yksittäisissä seksuaalirikosepäilyissä. Näissä tapauksissa kritiikille on ollutkin aihetta, koska tapausten käsittelyssä on ollut havaittavissa viivettä.

Avoimuuden puolesta puhumisesta kertoo sekin, että Franciscus paljasti keväällä 2024 julkaistussa kirjassa Vatikaanissa puuhatun todellisen salaliiton. Aloittaessaan paavina 2013 hän sai edeltäjältään Benedictus XVI:lta nipun papereita, joista ilmeni, että joukko kardinaaleja oli pyrkinyt estämään kardinaali Pietro Parolinin nimittämisen valtiosihteeriksi tehtävässä aiemmin palvelleen kardinaali Tarcisio Bertonen tilalle. Paavin mukaan myös osa kuurian virkamiehistä oli mukana juonessa.

Franciscus on rakentanut avoimuutta myös symbolisin teoin. Vuonna 2019 paavi vaihtoi perinteisesti Vatikaanin salaisena arkistona (lat. Archivum Secretum Vaticanum) tunnetun kirkon keskeisten historiallisten asiakirjojen kokoelman nimen Vatikaanin apostoliseksi arkistoksi. Arkistoon oli vuosisatojen ajan liittynyt salamyhkäisyyttä ja epäilyksiä. Joissakin salaliittoteorioissa siellä väitettiin säilytettävän huippusalaista materiaalia ja maailman varjelluimpia salaisuuksia. Arkiston nimenmuutoksella Franciscus halusi osoittaa, ettei kirkolla ollut mitään salattavaa ja ettei arkisto itsessään sisältänyt sinänsä julkisuudelta salattavaa aineistoa. Siksi sen pinttyneestä imagosta tahdottiin eroon. Lisäksi muutokseen vaikutti se, että alkuperäinen käännös “salainen arkisto” oli oikeastaan virheellinen. Kyseessä oli pikemminkin yksityisarkisto kuin sananmukaisesti “salainen” arkisto.

Franciscus on puhunut useaan otteeseen painokkaasti salaliittoteorioita vastaan ja varoittanut niistä julkisesti. Syksyn 2015 piispojen yhteenkokoontumisen yhteydessä hän varoitti piispoja uskomasta tällöin pinnalla olleisiin väitteisiin siitä, että paavi tahtoisi romuttaa katolisen opin ja avata kirkon ovet sepposen selälleen homoille, eronneille ja uudelleen avioituneille. Perinteisesti katolinen oppi on ollut näiden ihmisryhmien kirkollisia oikeuksia vastaan. Heiltä on saatettu evätä pääsy ehtoollispöytään muun seurakunnan kanssa ja heidän on katsottu elävän vakavassa synnissä. Franciscus on tähdentänyt omalla esimerkillään, kuinka näitä ihmisiä on kohdattava pastoraalisesti ja esimerkiksi eronneet päästettävä ehtoollispöytään, mikäli he ovat ripittäytyneet. Se nimittäin parantaa paavin mukaan heidän haavojaan.

Oma kiinnostava juonteensa on ollut myös Franciscuksen toiminta vapaamuurareiden kitkemiseksi Vatikaanista ja laajemmin kirkon tehtävistä. Vuonna 2013 ranskalainen pappi Pascal Vesin erotettiin virastaan vapaamuurariuden takia. Vuonna 2017 Franciscuksen puolestaan väitettiin syrjineen erästä Libanonin suurlähettilääksi Vatikaaniin nimettyä virkamiestä sen takia, että tämä kuului vapaamuurareihin tai teki ainakin läheistä yhteistyötä heidän kanssaan. Paavin kerrottiin ilmoittaneen, ettei kyseinen virkamies ollut tervetullut Vatikaaniin.

Vapaamuurarius on katsottu pitkään katolisen uskon vastaiseksi, mikä juontaa paavi Klemens XII:n lausumaan kieltoon vuodelta 1738. Se vahvistettiin esimerkiksi uskonopin kongregaation julistuksessa vuonna 1983. Franciscus mukaili tätä edelleen 2023 ottaessaan kantaa vapaamuurareiden kasvavaan määrään Filippiineillä kirjeessään paikalliselle piispalle. Paavi onkin mitä ilmeisimmin torpannut vapaamuurareiksi epäiltyjen kirkonmiesten uria ja suosinut sen sijaan nimityksissään henkilöitä, joihin tällaisia epäilyksiä ei ole liittynyt.

Kirkon sisäiseen progressiivisten ja traditionalistien väliseen kädenvääntöön liittyneitä salaliittoväitteitä Franciscus on joutunut kommentoimaan vähän väliä. Syksyllä 2019 hän sai haastattelun yhteydessä ranskalaiselta toimittajalta kirjan, jossa sanottiin konservatiivisten amerikkalaisten katolilaisten haluavan vaihtaa paavin. Franciscus otti kirjan vastaan, mutta ojentaessaan sen eteenpäin avustajalleen hän kommentoi: “Tämä on pommi!” Vaikka paavia vastustetaan, hän ei tahdo lietsoa väitteitä, joiden mukaan hänet tahdotaan pois vallasta.

Tämä onkin kiinnostavaa. Franciscus nimittäin ei näytä toisaalta pelkäävän salaliittoteorioita. Paavina hänen voi hyvin katsoa sympatiseeraavan tämänkin kirjoituksen alussa esiteltyä Johannes Paavali I:stä. Kumpikin on tullut kuuluisaksi välittömästä asenteestaan ja hyväksi koetusta kohtaamiskyvystään ihmisten parissa. Lisäksi kummankin teologiassa korostuu Jumala armahtavana ja toisaalta äidillisesti rakastavana isänä. Tämän kehyksen kautta he tulkitsevat katolista uskoa ja sen perinnettä.

Franciscus julkaisi armovuoden 2016 kunniaksi kirjan Jumalan nimi on laupeus, jossa hän viittasi edeltäjistään Johannes Paavali I:een useammin kuin kehenkään muuhun. Tämän pyhimystie on saanut myös vauhtia Franciscuksen paavikaudella. Autuaaksi syyskuussa 2022 julistetusta “hymyilevästä paavista” voidaankin odottaa tulevan pyhä jonkin vuoden kuluttua. Tällöin hänen kuolemaansa liittyvä salaliittokeskustelu saattaa saada jälleen uuden vaihteen silmään. Nähtäväksi jää, kuinka Vatikaanissa siihen silloin suhtaudutaan.

Pidätkö lukemastasi? Harkitse ryhtymistä kannatusjäseneksi.

Löydät Areiopagin myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa. Voit myös tilata kirjoitukset sähköpostiisi.

Viitteet

1. Räikkä 2021, 54.
2. Räikkä 2021, 56–57.

Lisää aihepiiristä

Anton, E. (2015). Vatikaani II palasi polttopisteeseen paavi Franciscuksen persoonassa. Teologia.fi 20.2.2015. https://teologia.fi/2015/02/vatikaani-ii-palasi-polttopisteeseen-paavi-franciscuksen-persoonassa/ (katsottu 15.6.2024)

Brown, A. (2017). The war against Pope Francis. The Guardian 27.10.2017. https://www.theguardian.com/news/2017/oct/27/the-war-against-pope-francis (katsottu 14.6.2024)

Fares, D. (2015). The Heart of Pope Francis: How a New Culture of Encounter Is Changing the Church and the World. Trans. Robert H. Hopcke. New York: The Crossroad Publishing Company.

Greenspan, R. E. (2021). Viral and fake rumors that Pope Francis was arrested are being spread by far-right conspiracy theorists. Business Insider 11.1.2021. https://www.businessinsider.com/pope-francis-arrested-fake-conspiracy-theory-human-trafficking-2021-1 (katsottu 31.5.2024)

Hyvönen, A.-E. & Pyrhönen, N. (toim.) (2023). Salaliittoteorioiden politiikat. Yhteiskuntatieteellisiä näkökulmia. Tampere: Vastapaino.

Räikkä, J. (2021). Salaliittoteorioiden filosofia. Temppeliherroista liskoihmisiin. Helsinki: Gaudeamus.

Scavo, N. & Beretta, R. (2018). Fake Pope: The false news about pope Francis. San Paolo Edizioni.

Tarpeenniemi, M. (2023). Murhattu paavi? Salaliittoteoriat ja katolisen kirkon vaietuin kohtalo. Kouvola: Reuna Publishing House.

Taylor, D. (2024). Pope Francis and the Conspiracy Against the Church. Crisis Magazine 14.5.2024. https://crisismagazine.com/opinion/pope-francis-and-the-conspiracy-against-the-church (katsottu 1.6.2024)

Teema 2022/3: Salaliittoteoriat. Katja Valaskivi (toim.). Teologia.fi 21.12.2022. https://teologia.fi/teema-arkisto/teema-2022-3-salaliittoteoriat/ (katsottu 31.5.2024)

Kuva 1: WikimediaCommons. PD

Kuva 2: WikimediaCommons. CC BY-SA 2.0

Kuva 3. WikimediaCommons. CC BY-SA 3.0

Kuva 4. WikimediaCommons. CC BY-SA 4.0

Artikkelikuva: Gabriella Clare Marino @ Unsplash