Tuottaako kosminen evoluutio elämää myös maapallon ulkopuolelle? Teologisen tutkimuksen pitäisi löytää keinoja vastata siihen mahdolliseen tilanteeseen, että vieraasta elämästä saadaan evidenssiä, sanoo teologian tohtori Vesa Nissinen.

Maan ulkopuolista elämää etsitään

Olemmeko yksin kosmoksessa? Mielenkiintoinen kysymys, joka saatetaan ensisilmäyksellä mieltää erityisesti luonnontieteiden alaan kuuluvaksi. Onhan niin, että vastausta etsitään nimenomaan kehittyneiden tähtitieteellisten menetelmien avulla. Halutaan selvittää, onko muualla kuin maapallolla elämää, ja erityisesti ollaan kiinnostuneita siitä, onko jossakin muualla sellaista elämää, jota voisimme kutsua älylliseksi. Tällaisen elämän etsintä on luonnontieteellinen tehtävä, mutta kysymys siitä, olemmeko yksin maailmankaikkeudessa, on luonteeltaan vahvasti myös eksistentiaalinen, filosofinen ja jopa uskonnollinen.

Tällä hetkellä meillä ei ole tietoa muualla olevasta elämästä, mistä käsin voisimme paremmin ymmärtää elämän luonnetta meillä ja muualla. Tunnemme vain yhden esimerkin elämästä, ja se on tietynlaiseen DNA:han pohjautuva elämä, josta kaikki täällä maapallolla olemme osallisia. Mitä ylipäänsä on elämä ja voisiko se olla jotakin aivan muuta kuin mitä se täällä on? Astrobiologiassa yritetään tehdä hypoteeseja siitä, millaista elämä voisi olla luonteeltaan joissakin varsin erilaisissa olosuhteissa. Maapallolta on löydetty elämänmuotoja, jotka tulevat toimeen melko äärimmäisissä oloissa. Puhutaan niin sanotuista ekstremofiileistä. Ne ovat yleensä jonkinlaisia bakteereja, jotka esimerkiksi sietävät hyvin kuumaa tai hyvin kylmää tai voimakasta säteilyä. Voimme vain ounastella, millaisia elämänmuotoja voisi olla olosuhteissa, jotka ovat erilaisia kuin Maassa.

Miksi jossakin muualla ylipäänsä pitäisi olla elämää? Periaatteessa voi olla niin, että elämää ei ole missään muualla kuin maapallolla. Voi olla toisaalta niinkin, että valtava maailmankaikkeus suorastaan kuhisee elämää. Kumpikin vaihtoehto saattaa tuntua järkyttävältä. Tällaisten näkökulmien äärellä filosofiset ja uskonnolliset kysymykset ja tulkinnat astuvat helposti esiin. Miten meidän ihmisten tulisi suhteuttaa itsemme maailmankaikkeuteen, missä olisimme yksin ilman minkäänlaista älyllistä vertaistukea tai peiliä? Entä miten vaikuttaisi ihmisten itseymmärrykseen tietoisuus siitä, että älyllisyys onkin yleinen ominaisuus eri puolilla kosmosta?

Kosminen evoluutio ja elämä

Nykyään on luonnollista ajatella, että sekä fyysinen että biologinen maailma muuttuvat ja kehittyvät jatkuvasti. Aineellinen maailma muuttuu luonnonlakien vaikutuksen alaisena, ja ajan suunta on kohti epäjärjestyksen lisääntymistä. Tämä voi tarkoittaa lopulta lämpökuolemaa laajentuvassa maailmankaikkeudessa. Paikallisesti ilmenee kuitenkin kehitystä kohti järjestyneitä tiloja kuten esimerkiksi elämän muotoutuminen maapallolla. Biologisen evoluution tuloksena on syntynyt moninaisia elämänmuotoja ihminen mukaan lukien. Nykyään puhutaan yleisesti kosmisesta evoluutiosta, mikä tarkoittaa maailmankaikkeuden muuttumista, ja sen yhtenä osana on myös biologinen evoluutio.

Mielenkiintoinen kysymys kosmisessa evoluutiossa liittyy siihen, lähteekö elämä aina kehittymään spontaanisti aikojen kuluessa, jos fysikaaliset olosuhteet muotoutuvat sopiviksi. Elämän syntyä emme vielä tarkasti osaa selittää, mutta oletetaan, että se kehkeytyy pikkuhiljaa alkuaineiden prosessoituessa sopivissa olosuhteissa. Nykytietämyksen mukaan elämän synty edellyttää energiaa, sopivia alkuaineita, vettä ja paljon aikaa. Sen lisäksi tarvitaan paljon muitakin paikallisia edellytyksiä. Tällä hetkellä emme tiedä, miten helposti tai vaikeasti elämä voi lähteä liikkeelle. Tutkijayhteisön mielipiteet jakautuvat tässä asiassa, mutta yhä yleisemmin ajatellaan, että elämää joka tapauksessa on maapallon ulkopuolella. Monet olettavat, että omasta aurinkokunnastammekin löytyy alkeellista vierasta elämää. Sitä voi olla esimerkiksi Jupiterin Europa-kuun jään alaisessa valtameressä. Älyllinen elämä mitä ilmeisimmin on paljon harvinaisempaa. Hyvin tunnettu on yhdysvaltalaisen astronomin Frank Draken (1930–1922)1960-luvulla kehittämä kaava, jolla pyrittiin arvioimaan sivilisaatioiden mahdollista määrää galaksissa. Kaava voi antaa vain summittaisia arvioita.

Kosminen evoluutio ja luominen

Teologinen kysymyksenasettelu astuu esille siinä vaiheessa, kun aletaan sovittaa yhteen kosmisen evoluution ajatusta luomisteologian kanssa. Lähtökohdaksi pohdinnoille voidaan ottaa esimerkiksi brittiläistaustaisen fyysikon Paul Daviesin (s. 1946) tulkinnat. Hän on varsin tuottelias tieteen popularisoija, joka monissa kirjoissa on käsitellyt Maan ulkopuolisen elämän mahdollisuutta. Davies on taipuvainen ajattelemaan, että luonnonvakioihin saattaa sisältyä jonkinlainen elämän syntyyn johtava elementti. Hän itse ei tätä suoraan yhdistä ajatukseen Luojasta, jonka suunnitelmien pohjalta elämä lähtee liikkeelle, mutta hän pitää merkittävänä seikkana sitä, että elämää on syntynyt maapallolle. Luonnonvakioiden pitää olla melko tarkkaan hienosäädettyjä nykyiselle tasolle, jotta sellainen maailmankaikkeus voisi syntyä, jossa me elämme ja ihmettelemme itseämme ja elämää. Tämä liittyy niin sanottuun antrooppiseen periaatteeseen.

Jotkut tutkijat puhuvat niin sanotusta kosmisesta imperatiivista, jonka mukaan maailmankaikkeuden keskeinen tehtävä on tuottaa elämää ja myös älyllistä elämää. On myös tutkijoita, jotka ajattelevat, että elämän synty täällä on niin monen epätodennäköisen sattuman tulosta, että me käytännössä olemme yksin valtavassa maailmankaikkeudessa. Joka tapauksessa seuraavat seikat on huomioitava ja otettava perustaksi, kun näitä asioita pohditaan: 1) Luonnonvakiot ovat tietääksemme samat kaikkialla kosmoksessa. 2)  Maailmankaikkeus näyttäytyy homogeenisena eli kaikkialla samanlaisena. 3) Maa ei ole mitenkään erityisasemassa tai keskus maailmankaikkeudessa.

Jos on niin, että maailmankaikkeus on luonteeltaan sellainen, että elämää syntyy sopivissa olosuhteissa, tarkoittaa se teologisesti sitä, että Jumala on luonut maailmankaikkeuden, jossa elämää on muuallakin kuin vain Maassa. Ajatus on siis sellainen, että Jumala on varustanut maailmankaikkeuden sen kaltaisilla laeilla ja alkuaineilla, että fysikaalisen kehityksen tuloksena elämää syntyy, ja sitä syntyy todennäköisesti myös muualle kuin Maahan. Ainakin olisi vaikea selittää, miksi elämää ei olisi muualla, jos olosuhteet ovat elämän kehitykselle suosiolliset. On tietysti mahdollista ajatella niin, että elämän synty on aina Jumalan erityisen vaikutuksen tulosta, jolloin elämää voisi olla joko vain Maassa tai myös muualla. Tällöin kuitenkin helposti ajaudutaan niin sanottuun ”aukkojen Jumala”-ajatteluun, missä Jumala kutsutaan avuksi niihin aukkoihin, mitä tiede ei vielä osaa selittää. Nykyisessä modernissa teologiassa pyritään suosimaan niin sanottua teistisen evoluution mallia, missä evoluutio nähdään Jumalan työkaluna elämän synnyttämisessä ja ohjailussa.

Ovatko Maa ja ihminen kaikkeuden keskiössä?

Kosmisen evoluution teoria haastaa perinteisen maailmankuvan ja -katsomuksen monin tavoin. Ajatukset siitä, että Maa on luomistyön keskus ja ihminen sen huipentuma, istuvat varsin syvässä kristillisessä perinteessä. Aristoteleen maakeskinen maailmankuva ja ajatus lajien pysyvyydestä sopivat saumattomasti yhteen katolisen kirkon raamatuntulkinnan kanssa keskiajan Euroopassa (toim. huom. tosin yleinen käsitys näistä on väärä, ks. Olli-Pekka Vainio, ”Ihminen, taivas ja tähdet”. Vaikka tämä perinne alkoi uuden ajan alusta lähtien murtua, intuitiivisesti saatamme länsimaissa edelleenkin mieltää maapallon kaikkeuden keskukseksi ja itsemme luomakunnan kruunuiksi. Tämän mielikuvan haastaa nykyään se oletus, että emme välttämättä ole ainoa älyllinen laji maailmankaikkeudessa. Käsityksemme maailmankaikkeudesta on radikaalisti muuttunut muutaman sadan vuoden aikana. Kosmoksessa on tähtiä kuin hiekanjyviä Maan rannoilla. Lisäksi näyttää siltä, että planeettajärjestelmät tähtien ympärillä ovat pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Meidän on luovuttava liian maakeskisestä maailmankuvasta.

(Vrt. Vainio )

Olemme tottuneet ajattelemaan, että ihminen on jotenkin erilainen kuin eläinmaailman yksilöt. Ihminen on itsestään tietoinen ja teknisesti taitava olento, joka kykenee uskonnolliseen ja eettiseen ajatteluun. Hänellä on ”sielu” toisin kuin eläimillä. Toisaalta ymmärrämme, että ihminenkin on osa eläinkuntaa. Eroamme geeniemme puolesta simpansseista vain muutaman prosentin verran. Silti pidämme itseämme jotenkin ylivertaisina. Mitä tapahtuisi ihmisen mielikuvalle itsestään Jumalan kuvana ja luomakunnan kruununa, jos hän kohtaisi ulkoavaruuden muukalaisen, joka voisi olla paljon älykkäämpi ja pidemmälle kehittynyt kuin hän itse on? Uhkaisiko häntä alemmuuskompleksi? Entä mitä silloin tapahtuisi, jos tuo muukalainen ei olisikaan orgaaninen olento vaan jonkinlainen superälyllä varustettu robotti?

Uskonto ja avaruuden muukalaiset

Ajatus taivaalla asustavan superälyn kohtaamisesta muistuttaa uskontojen perusasetelmaa. Uskonnoissa jumalat yleensä sijoitetaan ylhäälle, taivaalle, missä aurinko voi niitä symboloida. Psykologisesta näkökulmasta voidaan pohtia, missä määrin ihmiset sijoittavat älyllisiin muukalaisiin samanlaisia tarpeita ja toiveita, mitä perinteisesti on osoitettu uskontojen jumalille. Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että jopa akateemisessa SETI-hankkeessa (search for extraterrestrial intelligence) voidaan nähdä myös uskonnollinen pohjavire. Luterilainen teologi Ted Peters (s. 1941) varoittaa niin sanotusta ETI-myytistä, jonka mukaan evoluutio tuottaisi maailmankaikkeuteen yhä älykkäämpiä ja hyväntahtoisempia olentoja, joilta ihmiset voisivat odottaa taivaallista avitusta suuriin ihmiskunnan ja maapallon ongelmiin. Tällaisten mielikuvien viljely on Petersin mielestä sekulaaria uskontoa.

Ovatko muukalaiset uhka ihmisille?

Ihmisten mielikuvat taivaallisista muukalaisista eivät kuitenkaan ole aina positiivisia – pikemminkin päinvastoin. Jos ajatellaan muukalaisiin liittyvää valtaisaa scifi-teollisuutta, voidaan todeta, että esimerkiksi muukalaiselokuvista suurin osa esittää avaruuden asukit brutaaleina hirviöinä. Tästä on hyvänä esimerkkinä Alien-elokuvat. Täysin erilainen on Spielbergin E.T.-elokuvan humaani ja lapsenomainen hahmo. On ymmärrettävää, että ihmiset projisioivat oletettuihin muukalaisiin omia toiveitaan ja pelkojaan. Vieras muukalainen saatetaan aluksi kokea uhaksi. Ihmiskunnan historiassa on ollut hyvin tyypillistä, että vieraiden maiden erilaiset ihmiset on koettu uhkatekijäksi, joka pitää eliminoida. Jotkut ovat varoitelleet, että vieraisiin avaruuden sivilisaatioihin ei pitäisi yrittää ottaa yhteyttä, koska ei voida olla varmoja näiden suhtautumistavasta ihmisiin. Näin asian esitti muun muassa fyysikko Stephen Hawking (1942–2018). Toisaalta on myös sellaisia mielipiteitä, että pitkälle kehittyneiden sivilisaatioiden on ollut pakko jollakin tavoin ratkaista erilaiset yhteiselämän jatkuvuutta uhkaavat ongelmat, esimerkiksi taipumus aggressiiviseen käyttäytymiseen. Ehkä muukalaiset hyvinkin osaavat kohdata mahdolliset muiden planeettojen avaruusveljet lähimmäisenrakkauden hengessä.

Jos avaruuden vieras haluaisi alistaa ihmiset, se varmaankin onnistuisi tässä, koska sen tekninen tietotaito olisi todennäköisesti ylivertaista. Toisaalta miksi joku kaukainen vieras matkustaisi valovuosia avaruudessa vain tullakseen tänne tuhoamaan meitä? Jotkut pelkäävät, että ihminen ei itse osaisi käyttäytyä hyvin avaruudessa, jos hän kohtaa vertaisensa tai alemmalla kehitystasolla olevia. Kohtelisiko hän heitä samoin kuin eurooppalaiset aikoinaan amerikkalaisia alkuperäisasukkaita? Elokuvassa Avatar on hyvä esimerkki siitä, miten ihmisen oma ahne valloitushalu ja luonnonrikkauksien hyödyntämisen tarve johtaa pyrkimyksiin alistaa luonnonmukaista elämää viettävä alkuperäiskansa kaukaisessa kuussa. Todennäköisesti tällainen tilanne on siksi mahdoton, että ihmiset eivät suurten etäisyyksien vuoksi kykene matkustamaan kauas avaruuteen. Etäisyyksien voittaminen vaatisi jonkin erityisen ilmiön – esimerkiksi madonreikien – hyödyntämistä. On todennäköisempää, että jos kontakti joskus toteutuu, se tapahtuu niin, että älyllisesti pitkälle kehittynyt muukalainen tulee Maahan.

Olemmeko marsilaisia?

Kontakteista on mielenkiintoista haaveilla, mutta todellisuudessa tietoisuus muukalaiselämän olemassaolosta toteutuu astronomisen tutkimuksen myötä. On mahdollista, että löydetään jokin kaukaa avaruudesta tullut radiosignaali, jonka alkuperä tulkitaan älylliseksi. Avaruutta on kuunneltu vuosikymmeniä, mutta varmoja merkkejä ei ole saatu. Tällä hetkellä näyttää todennäköisimmältä, että mikrobitasoista elämää voisi löytyä esimerkiksi Marsin maaperästä tai Jupiterin Europa-kuun valtamerestä. Erityisen mielenkiintoista olisi, jos todetaan, että kyseinen elämä on erialkuista kuin Maan elämä. Silloin voitaisiin melko suurella varmuudella sanoa, että elämä on yleistä maailmankaikkeudessa. Jos vieraiden mikrobien elämä perustuu samanlaiseen DNA:han kuin oma elämämme täällä, voitaisiin olettaa, että aurinkokuntamme planeettojen välillä on ollut biologista vaihdantaa niiden historian aikana. On sekin mahdollista, että me täällä Maassa olemme marsilaisia. Elämä nimittäin on saattanut lähteä aikaisemmin liikkeelle Marsissa kuin Maassa, ja Marsin elämä on voinut saapua jonkin meteorin kuljettamana Maahan.

Teologisia haasteita

Kristinuskon näkökulmasta ison teologisen haasteen aiheuttaa kysymys muukalaisten mahdollisesta pelastuksesta, jos ajattelemme, että syntisyys kristinuskon ilmaisemassa muodossa koskettaa myös avaruuden muukalaisia. Onko kristinuskon pelastuskertomus tarkoitettu vain ihmisille vai kuuluuko se myös sille pienelle vihreälle olennolle, joka asuu planeetalla X? Tämän kysymyksen äärellä modernien teologien näkemykset eriytyvät. Jotkut ajattelevat, että pelastustapahtuma on yksi ja ainut kaikkeuden historiassa, ja se on tapahtunut täällä Maassa. Toisaalta esimerkiksi saksalaisamerikkalainen teologi ja filosofi Paul Tillich (1886–1965) on esittänyt, että ihmisten ei pidä ajatella, että heillä on kosmoksen ainut pelastuskertomus hallussaan. Fransiskaanisessa teologiaperinteessä on kehitelty logoskristologiaa siihen suuntaan, että ajatus Jumalan inkarnoitumisesta monissa paikoissa on mahdollinen. Tämän suuntaisia ajatuksia on esittänyt muun muassa tutkija ja sisar Ilia Delio (s. 1955). Tulevaisuudessa kirkkojen on otettava tähän aihepiiriin kantaa, varsinkin silloin, jos saadaan evidenssiä vieraasta elämästä. Ted Peters hoputtaa yleisesti teologeja muotoilemaan soveltuvia ETI-tulkintoja jo nyt eikä vasta sitten kun evidenssiä vieraasta elämästä saadaan.

Olisi hienoa voida ajatella avaruuden muukalaisista niin, että kyse on kosmisen evoluution tuottamista avaruusveljistä, jotka älyllisistä eroista huolimatta ovat ainakin jossakin mielessä tasa-arvoisia kanssamme. Esimerkiksi kristillisen perinteen näkökulmasta heitä voidaan pitää Jumalan kuvina siinä kuin meitäkin, jos he kokevat olevansa suhteessa Luojaansa. Voidaan olettaa, että heillä on omat uskontonsa ja filosofiansa. Vaikka vierasta elämää ei koskaan löytyisikään, voi mielikuva viisaasta avaruuden muukalaisesta silti toimia mielekkäänä psykologisena mentorina ihmisille. Näin jotkut tutkijat ajattelevat. Tuo mielikuvamentori voi olla kuin kokenut vanhus, jolta kysytään neuvoa askarruttavassa tilanteessa. Kyse olisi siis mielen sisäisestä harjoituksesta, jossa kuvitellaan, miten joku viisas hahmo asian ratkaisisi. Tässä voidaan nähdä yhtymäkohtia jungilaisiin arkkityyppeihin.

Entä ufoilmiö?

Monet ovat sitä mieltä, että muukalaiset ovat jo keskuudessamme. Tämä näkyy esimerkiksi valtaisassa ufohuumassa, mikä on ollut globaali ilmiö jo kymmeniä vuosia erityisesti Roswell-tapahtuman jälkeen 1947. Ancient Aliens -televisiosarja esittää, että avaruuden muukalaiset ovat vierailleet täällä jo tuhansia vuosia sitten ja pystyttäneet tekniikkansa avulla niitä huimia kivirakennelmia, joiden rauniot ovat edelleen nähtävissä. Akateeminen tutkimus ei lämpene tällaisista tulkinnoista. Kuitenkin myös viralliset tahot ovat kiinnostuneet ufoilmiöstä. Äskettäin Pentagon Yhdysvalloissa on julkistanut mielenkiintoisia videoita, jotka on otettu armeijaharjoitusten yhteydessä. Niissä kieppuu erikoisia kohteita, joita ei osata selittää. Mitään kouriintuntuvia todisteita ei kuitenkaan ole siitä, että muukalaiset olisivat tällä hetkellä keskuudessamme. Kehittyneen astronomisen tutkimuksen myötä elämme joka tapauksessa mielenkiintoisia aikoja. Löytöjä avaruudesta saattaa tulla. Kannattaa seurata uutisia tältä alueelta.

Tämä essee perustuu sekä Vesa Nissisen väitöskirjaan että tietokirjaan Kosmista kontaktia etsimässä.

Pidätkö lukemastasi? Harkitse ryhtymistä kannatusjäseneksi.

Kirjallisuus:

Eric J. Chaisson, Cosmic Evolution. Cambridge: Harvard University Press 2001.

Paul Davies, The Cosmic Blueprint. New Discoveries in Nature´s Creative Ability to Order in Universe. New York: Simon & Schuster Inc 1989.

Paul Davies, Are We Alone? Philosophical Implications of the Discovery of Extraterrestrial Life. New York: Basic Books 1995.

Ilia Delio, Christ in Evolution. New York: Orbis Books 2008.

Kirsi Lehto, Astrobiologia. Elämän edellytyksiä etsimässä. Tallinna: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa.

Vesa Nissinen, Kosmista kontaktia etsimässä. Keuruu: Otava 2023.

Vesa Nissinen, Moderneja teologisia tulkintoja kosmisesta evoluutiosta ja Maan ulkopuolisen älyllisen elämän mahdollisuudesta. Helsinki: Unigrafia 2019.

Ted Peters, ”Exo-Theology: speculations on Extraterrestrial Life”. The Gods have landed. New Religions from other Worlds. s. 187-206. Ed. James R. Lewis. Albany: Sate University of New York Press 1995.

Ted Peters, “Astrotheology and the ETI Myth”. Theology and Science 7:1, s. 3-29.

Paul Tillich, Systematic Theology. Three volumes in one. Chicago: The University of Chicago Press 1967.

Olli-Pekka Vainio, Cosmology in Theological Perspective. Understanding Our Place in the Universe. Grand Rapids, MI: Baker Academic 2018.

Artikkelikuva:Jeremy Perkins @ Unsplash