Millainen tiedollinen asema auktoriteeteilla on länsimaisen ihmisen ajattelussa? Miten nykyajan luottamuskriisi näyttäytyy sosiaalisen epistemologian näkökulmasta? Skeptisismistä ja episteemisistä auktoriteeteista kertoo Olli-Pekka Vainio.

Länsimaisen filosofian perusajatus on viimeiset 300 vuotta ollut skeptisismi. Tie varmaan tietoon kulkee epäilyksen kautta, opetti itse asiassa jo tuhat vuotta sitten skolastikko Petrus Abelard. Myöhemmin Rene Descartes kehitti kaiken epäilemiseen perustuvan tieteellisen metodin. Maailmansotia edeltänyt eurooppalainen kyyninen filosofia ja toisen maailmansodan jälkeinen postmoderni ajattelu nostivat esiin ”epäilyksen mestarit”, joiden metodeilla tekstejä ja ilmiöitä luettiin nihkeästi pyrkien paljastamaan pinnan alla piilevät sortavat ja pahantahtoiset rakenteet.

Ovatko oman aikamme paranoidit salaliittoteoreetikot ja vaihtoehtoisten totuuksien esittäjät siis vain henkilöitä, jotka ovat lukeneet hiirenkorville Descartesin, Nietzschen, Foucaultin ja Marcusen kirjoitukset? Ovatko he kuunnelleet liikaa punk-rockia tai viipyilleet liian kauan anarkistien kekkereissä? Ehkä osa heistä on, mutta en nyt yritä tässä yhteydessä suorittaa sen kummempaa historiallis-geneettista analyysiä, koska niitä on saatavissa muualla. Väitän sen sijaan, että kyseessä on ihmiselle hyvin luonnollinen kognitiivinen reaktio.

Sosiaalinen epistemologia on tietoteorian haara, joka tutkii sitä, kuinka tieto ja tiedonhankinta tapahtuu lihaa ja verta olevissa ihmisyhteisöissä.  Viimeaikaisia merkittäviä tutkimuksia tällä saralla ovat Hugo Mercierin ja Dan Sperberin tutkimukset sekä Neil Levyn tuore kirja Bad Beliefs.

Levyn mukaan ”kehnot” uskomukset ovat usein rationaalisia reaktioita vallitsevaan episteemiseen tilanteeseen, joka on epäsuotuisa. Henkilö voi siis toimia subjektiivisesti täysin rationaalisesti, vaikka hän on objektiivisesti väärässä. Kehno uskomus on siis kehno vain hyvin kaukaa tarkasteltuna, sellaisesta perspektiivistä, johon yksilöllä itsellään ei ole pääsyä.

Mutta mietitäänpä hetki mitä auktoriteettiskeptisismi oikeastaan on.

Ihmisyhteisöjen kukoistus perustuu yhteistoimintaan, joka puolestaan nojaa luottamukseen. Evoluution myötä meille on kehittynyt useita erilaisia mekanismeja, joilla arvioimme, usein alitajuisesti, toimijoiden luotettavuutta. Koska evoluutio suosii yksilöiden ja ryhmien välistä kilpailua, meidän on oltava tarkkana kehen luotamme ja kenen annamme johtaa itseämme. Tyypillisesti tämänkaltaiset evolutiiviset mekanismit ovat yliherkkiä eli me olemme usein epäilevämpiä kuin mitä on tarpeen. On aina parempi katsoa kuin katua.

Kuinka luottamus menetetään

Skeptinen asenne auktoriteetteja kohtaan on luonnollinen reaktio silloin, jos kyseinen auktoriteetti on tehnyt jotain, josta syystä olen menettänyt luottamuksen sitä kohtaan.

Kuinka auktoriteetti sitten menettää luottamuksen? Esimerkiksi jollakin seuraavista tavoista:

1. Auktoriteetit voivat tehdä jotain, joka vahingoittaa meitä tai toimii muuten meitä vastaan.
2. Auktoriteetit käyttävät valtaansa väärin omanedun tavoitteluun.
3. Auktoriteetit antavat ristiriitaisia signaaleja.

Tästä syystä on ymmärrettävää, että lehdistö on kiinnostunut poliitikkojen töppäilyistä. Meidän on oikeasti hyvä tietää, jos joku, jolle on annettu valtaa, toimii epärehellisesti. Meidän on kuitenkin hankala tunnistaa sitä, milloin auktoriteetti on todella tehnyt jotain luottamuksen menettämisen arvoista. Hyvä esimerkki tästä on pääministeri Sanna Marinin ja Boris Johnsonin taannoiset bilekohut. Julkisuudessa esitettiin alkuvuodesta 2022, että molemmat pääministerit eivät välittäneet muille antamistaan koronaohjeista ja tekivät sellaista kivaa, minkä he olivat kansalta kieltäneet.

Näiden tapausten arviointia vaikeuttaa se, että olemme kriittisempiä ulkoryhmän hölmöilyjä kohtaan ja suhtaudumme omiemme rikkomuksiin kevyemmin. Jos joku omistamme tekee rikkomuksen, sille keksitään aina jokin lieventävä tekijä. Vastapuolen töppäyksiin taas suhtaudutaan aina äärimmäisellä vakavuudella. Jos kilpailijamme antaa meille syyn suhtautua häneen kriittisesti, me takuuvarmasti teemme niin.

Aiheemme kannalta olennaisin on kuitenkin tekijä numero kolme, eli ristiriitaiset signaalit. Otetaan esimerkki. Leonardo DiCaprio ja Al Gore ovat tulleet tunnetuksi siviiliuransa lisäksi ympäristöaktivismistaan, mutta myös siitä, että he omistavat useita massiivisia asuntoja ja lentelevät yksityiskoneilla ilmastokonferensseihin polttaen näin ilmoille sellaisia energiamääriä, joilla voitaisiin elättää kokonaisia kyliä Afrikassa.

Havaitsemme siis ristiriidan puheen ja tekojen välillä. Tällöin laskemme automaattisesti kyseisen auktoriteetin luotettavuusastetta. Päättelemme seuraavaan tapaan: Joko Al Gore tietää jotakin mitä me emme tiedä, ja ilmastonmuutos ei ole totta, tai sitten hän uskoo sen olevan totta, mutta hän ei oikeasti välitä mitä maailmalle tapahtuu. Me tarkkaamme ja jäljittelemme luontaisesti käyttäytymistä, emme niinkään sanallisia ohjeita.

Vaihtoehto, jonka mukaan ajattelisimme, että DiCaprion ja Goren on yhtä vaikea luopua kerryttämistään eduista kuin minunkin, ei tule meille ensimmäisenä mieleen. Samanlainen prosessi käynnistyy ihmisten mielissä heidän seuratessaan Sanna Marinin diskoilua. Hän joko tietää, että koronasta tai turvallisuusprotokollista ei oikeasti tarvitse välittää, tai sitten hän ajattelee, että hänen ei tarvitse välittää säännöistä, joita hän vaatii toisten noudattavan. Kolmas vaihto olisi, että hän toimi ajattelemattomasti, aivan samoin kuin mekin toimimme päivittäin ajattelemattomasti. Marinin, Johnsonin, DiCaprion ja Goren kohdalla tilanne on kuitenkin vakavampi, koska heillä on episteemisen auktoriteetin asema eri tavalla kuin kuppilaparlamentteihin kokoontuvilla kansan syvillä riveillä.

Uskomusten sosiaalinen muodostuminen

Kartoittaessani alkuvuodesta 2022 suomalaisten ajatuksia vallitsevasta koronatilanteesta, törmäsin Me Naiset -lehden toimituspäällikkö Heidi Iivosen kolumniin, joka sanoittaa ongelmaa seuraavaan tapaan:

”Ohjeita tulee useilta eri tahoilta: kaupungilta, koululta, Aluehallintovirastolta, Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta (THL), Valtioneuvostolta… Tämän lisäksi kaikenlaisia ehdotuksia tulee joka tuutista: Sosiaali- ja terveysministeriö ehdottaa, että koulut siirtyvät etäopetukseen. THL ehdottaa, että eristys lyhennetään viiteen päivään. Koronaohjeistus on kuin Bermudan kolmio, jossa potilaat ja altistuneet seilaavat vailla karttaa ja kompassia. Tämä on kansalaisia kohtaan väärin.”

Sitä mitä Iivonen kuvaa kolumnissaan Levy kutsuu episteemiseksi saasteeksi. Episteeminen saaste voi olla pahantahtoista tai ei-intentionaalista. Esimerkki pahantahtoisesta saaste on amerikkalaisen tupakkateollisuuden aikanaan valitsema hämmennystaktiikka, jonka tarkoitus ei ollut osoittaa, että tupakointi on terveellistä, vaan kalvaa epäilystä sen suhteen kuinka paljon tupakointi vaikuttaa terveytemme kokonaisuuteen. Lisäämällä näkökulmia kuulija haluttiin saattaa hämmennyksen valtaan, jonka seurauksena hän ei muuta toimintaansa. Ehkäpä keuhkosyöpä johtuukin genetiikasta, eikä röökaamisesta. Jos näin on, haitanneeko tuo nyt niin, jos vähän polttelee? Kuten eräs asiaan sotkeutunut toimija totesi: ”Meidän tuotteemme on epäilys, koska se on paras tapa kilpailla niiden faktojen kanssa, joista yleisö on tietoinen.”

Pahantahtoiset toimijat osaavat hyödyntää tätä inhimillisen kognition porsaanreikää. Esimerkiksi Ukrainassa 2014 alasammutun matkustajakoneen tapausta käsiteltiin Venäjän lehdistössä syöttämällä lukijoille lukuisia erilaisia tarinoita tapauksesta, jonka seurauksena kuulija todennäköisesti kohautti olkapäitään ja totesi että ei tästä ota kukaan selvää, ja jatkoi elämäänsä. Olennaista ei ollut minkä teorian kuulija valitsi uskoa. Tärkeintä oli, että epäilys saatiin käännettyä pois Venäjän armeijan töppäilyistä.

Venäjän trollitehtailla on ollut oma roolinsa myös koronaskeptisyyden levittämisessä, koska Venäjä hyötyy kaikenlaisesta kaaoksesta mitä se saa kylvettyä länsimaihin. Siksi sen intresseissä on edistää kaikenlaisia erilaisia tarinoita ja teorioita mitä pandemiaan liittyy. Näyttääkin siltä, että trollit ovat toimineet koronakeskustelun molemmilla puolilla lisäten polarisaatiota. Meidän ei siis tule aliarvioida pahantahtoisten toimijoiden roolia.

Ei-intentionaalinen saaste syntyy vapaissa yhteiskunnissa muun muassa poliittisen pyrkyriyden, sosiaalisen median, kriittisen filosofian, ja klikkijournalismin yhteisvaikutuksesta. Hyvä esimerkki tästä oli alkuvuodesta hallituksen käymä julkinen huutokauppa etäkouluun siirtymisestä. Näin kansalaisille annettiin tarjottimella hyvä syy epäillä hallituksen kyvykkyyttä. Tietämättään hallitus tarjoili skeptikoille viiden ruokalajin aterian viineineen ja konjakkeineen. Tämä ei tieteenkään ollut ensimmäinen kerta kriisimme aikana, kun näin tapahtui. Tämänkaltaisten ulostulojen avulla auktoriteetit vapaaehtoisesti siirtävät itsensä jäähypenkille ja avaavat pelikentän käytännössä kenelle tahansa.

Kuinka arvioida auktoriteetteja

Tietoteoreetikot kutsuvat siis tämänkaltaista episteemistä tilaa vihamieliseksi ja saastuneeksi. Vapaissa demokratioissa on kuitenkin vaikea välttää tämänkaltaista tilaa. Yksilön vastuulla olisi kuitenkin yrittää saada selkoa, kuka kentällä sähläävistä toimijoista on sellainen auktoriteetti, jota kannattaa kuunnella. Episteemisen auktoriteetin kriteereiksi on ehdotettu muun muassa seuraavia tekijöitä:

Tähänastinen suoriutuminen (track record)

Suositukset, tittelit ja arvonosoitukset

Argumentointikyky

Älyllinen rehellisyys

Tieteellinen konsensus

Vaikka nämä ovat hyviä kriteereitä, ne ovat ongelmallisia useammasta syystä. Ensinnäkin ne eivät sellaisenaan takaa totuutta. Tiedemies, joka on tähän asti tehnyt kaiken oikein, voi olla tällä kertaa väärässä. Harvardista väitellyt tieteilijä voi olla ketku. Myöskään konsensus ei välttämättä takaa totuutta.

Toisekseen meille voi olla hyvin vaikeaa arvioida milloin nämä kriteerit toteutuvat. Harvaa meistä osaa arvioida sitä kuinka rehellinen joku julkisuudessa esiintyvä puhuva pää on, tai sitä miten jossakin asiassa vallitseva konsensus on syntynyt.

Kolmanneksi, näitä kriteerejä voi väärentää, ja me tiedämme, että niitä väärennetään. Henkilö voi teeskennellä tai esittää asiantuntevaa, tai hän voi käyttää todellista asiantuntemustaan asiassa A puhuakseen asiasta B, josta hän ei oikeasti tiedä mitään. Poliitikot eivät useinkaan ole sen alan asiantuntijoita, joita heidän odotetaan hoitavan. Ministeriksikin voi päästä ihan vaan ylioppilaspohjalta. Lisäksi ihmiset mielellään pitävät episteemisinä auktoriteetteina henkilöitä, joilla on joitakin pidettyjä ominaisuuksia, mutta joilla ei ole mitään perusteltua auktoriteettia. Hyvä esimerkki tästä ovat näyttelijät ja muut julkkikset, joiden odotetaan ottavan kantaa milloin minkäkin asian puolesta, josta he eivät tosiasiassa tiedä yhtään mitään.

Neljänneksi, jos henkilöllä on joko kuviteltu tai todellinen syy suhtautua auktoriteetteihin epäillen, hän tulkitsee tilannetta vastakarvaan ja alkaa hämmentää tilannetta tarpeettomasti. Esimerkiksi tilanteessa, jossa vaikkapa koronapandemia on politisoitunut, ongelman käsittely on alati sotkuisempaa. Pahasti viime vuosina polarisoituneessa USA:ssa järkevä keskustelu koronapolitiikasta on jo muuttunut käytännössä mahdottomaksi. Vai mitä tulisi ajatella demokraattipoliitikoista, mukaan lukien presidentti Biden ja varapresidentti Harris, jotka ensin kylvivät epäilyksiä Trumpin alaisuudessa kehitettyä rokotetta kohtaan, ja jotka myöhemmin vaativat pakotteiden uhalla, että kaikkien on otettava samainen rokote.

Vaikka en tässä artikkelissa käsittele salaliittoteorioita, niin totean vain lyhyesti, että jos joku haluaa kovin vahvasti painottaa edellä mainittuja skeptisiä pointteja, niin ne syövät samalla myös hänen omia uskomuksiaan. Eikö salaliittoteoreetikon suosimat tiedolliset auktoriteetit voi kärsiä myös samoista ongelmista? Salaliittoteoreetikon tunnistaakin usein siitä, että hän asettaa epäilemilleen auktoriteeteille äärimmäisen korkean episteemisen riman, mutta laskee omien auktoriteettiensa kohdalla riman maahan asti.

Episteemisesti saastuneessa tilassa kuppilaparlamentin jäsenten keskuudessa epäilys sosiaalipolitiikkaa kohtaan laajenee salakavalasti epidemiologiseksi tietämykseksi. Hyvin nopeasti viruksista mitään tietämättömät itseoppineet maallikot argumentoivat kumoon kyseisten alojen professorit. Jos vallan huipulla sorrutaan machiavellismiin ja oman vallan pönkittämiseen kieroilla keinoilla, niin tavalliset kansalaiset sortuvat lääketiedettä koskevien kykyjensä liioitteluun.

Positiivisesti ajateltuna yllä mainitut kriteerit toimivat monissa asioissa vallan mainiosti. Meillä ei ole suurta kiistaa siitä ketkä osaavat rakentaa lentokoneita tai kuka osaa leikata aivoista kasvaimen. Meille on helppoa tunnistaa relevantit episteemiset auktoriteetit tämänkaltaisissa asioissa. Ainoastaan silloin, jos meillä on käsillä hyvin monimutkainen ongelma, arviointikykymme joutuu kriisiin.

Episteemiset tönäisyt

Ihanteellinen episteeminen tilanne olisi seuraava: kohtaan näkemyksen X, joka on vastakkainen näkemykselleni Y, arvioin X:n perusteet tyynesti, jos havaitsen että X on totuudenkaltaisempi kuin Y, vaihdan näkemystäni. Jos X:lla on huonot perusteet, esitän miksi X:n kannattajien tulisi siirtyä Y:n kannattajiksi.

Ikävä kyllä emme elä ihanteellisessa episteemisessä maailmassa.  Edes koulutustason lisääminen ei näytä yksiselitteisesti vähentävän auktoriteettiskeptisismiä, vaan se päinvastoin joissain tapauksissa lisää sitä. Asiantuntijat kärsivät usein dogmaattisuudesta ja kyvyttömyydestä kohdata itseensä kohdistuvaa kritiikkiä, ja koulutettu henkilö on paremmin tietoinen skeptisistä vaihtoehdoista ja osaa esittää skeptisisminsä paremmin. Episteeminen tilanteemme vaikuttaa näin ollen melko epätoivoiselta. Tätä voi kuvata seuraavan kolmen tekijän avulla.

1. Vapaissa demokratioissa julkisten äänten määrä kasvaa.
2. Vaihtoehtojen määrä (episteeminen saaste) rapauttaa ihmisten toimijuuden.
3. Valtaosalla kansasta ei ole edellytyksiä arvioida episteemisiä auktoriteetteja.

Levyn mukaan meidän täytyisi kontrolloida paremmin sitä tilaa ja kontekstia, jossa me muodostamme uskomuksia. Yksi tällainen keino olisi niin sanotut episteemiset tönäisyt, joilla kansaa ohjataan valitsemaan oikein. Käytännön esimerkkeinä hän esittää tieteellisistä tutkimuksista tiedottamisen suitsimista siten, että sensaatiohakuiset ja huonosti argumentoidut tutkimukset eivät saisi palstatilaa ja näin hämmentäisi tavallista kansaa. Lisäksi tulisi luoda kannustejärjestelmiä, jotka rohkaisisivat myös ei-sensaatiomaisen tutkimuksen tekemistä. Tämä edellyttäisi laaja-alaista koordinaatiota yliopistojen, tieteellisten julkaisijoiden sekä median välillä, mikä voi vaikuttaa toivottomalta.

Levy esittää myös, (vaikkakin hyvin varovaisesti) että joissakin tapauksissa median tulisi rajata näkemyksiä julkisessa keskustelussa. Tällöin kiistanalaisissa, mutta tärkeissä kysymyksissä, kriitikkoja ei saisi kutsua mukaan keskusteluun, koska tämä jo itsessään antaa jonkinlaisen legitimiteetin heidän näkemyksilleen.

Tästä seuraa kuitenkin merkittäviä eettisiä ongelmia. Maita, joissa käytetään tehokkaasti episteemisiä tönäisyjä ovat Pohjois-Korea ja Kiina. Ajattelunvapauden rajoittaminen on kuitenkin sopinut yleensä kehnosti länsimaisiin demokratioihin. Yksi esimerkki tästä on suomettuneisuuden aika, jota Jari Tervo käsitteli mielenkiintoisesti dokumenttisarjassaan Kylmän sodan Suomi. Suomettuneisuuden aikana suomalaisia tönittiin ahkerasti episteemisesti ja tätä perusteltiin yleisellä hyvällä, mikä nyt arvioituna vaikuttaa moraalittomalta.

Vaikka Levy tunnustaa tönäisyihin liittyvät ongelmat, hän toteaa, että tämä on ehkä pragmaattisesti ainut mahdollinen toimintatapa. Ihmisiä tönitään episteemisesti joka tapauksessa. Olemme vaikutuksen kohteena joka valveillaolon minuutti. Vaikka kuvittelemme olevamme vapaita, liikkumatilaa meillä on todellisuudessa vähemmän kuin mitä kuvittelemme. Olisi siis parempi olla hyvien kuin huonojen vaikutteiden kohteena. Mutta näin olemme päätyneet liikkumaan kehässä. Kuka on se, joka arvioi mitkä vaikutteet ovat hyviä ja mitkä huonoja?

Levyn mukaan perusteltu päätöksenteko vaikkapa koronapolitiikasta edellyttäisi ainakin tietoa epidemiologiasta, erilaisten sulkutoimien vaikutuksesta talouteen, talouden kestokyvystä, eristyksen vaikutuksesta ihmispsyykeen ja erityisesti nuoriin, kriisiviestinnän vaikutuksesta kansalaisten luottamukseen päättäjiä kohtaan, ja niin edelleen. Käsillä oleva ongelma on siis todella monimutkainen.

Nyt voimme kysyä, kenellä on riittävä tieto tästä kaikesta? Ei ainakaan minulla. Siksi joudun pakostakin ulkoistamaan suuren osan uskomuksistani yhteisölle. Vaikka minä en ymmärrä mitään epidemiologiasta, luotan että joku muu tietää, vaikka taloustietämykseni on heikko, luotan johonkin jonka oletan tietävän paremmin, ja niin edelleen. Mutta mistä tiedän, että auktoriteetti, johon luotan, on oikeasti luottamuksen arvoinen? Olemme taas päätyneet kehään.

Jos katson muutaman vuoden kuluttua uskomuksiani, joita minulla oli tänään, joudun hyvin todennäköisesti toteamaan, että suuri osa uskomuksistani olivat ehkä tuolloin subjektiivisesti rationaalisia, mutta lopulta objektiivisesti vääriä. En toiminut typerästi, mutta olin silti väärässä. Samaa voi kaiketi sanoa myös monista päättäjistä ja virkamiehistä. Ilmapiiri on lyhyessä ajassa heilahtanut niin toiseen suuntaan, että Yhdysvalloissa on jopa ehdotettu amnestiaa eli yleistä anteeksiantoa koronapoliitiikasta päättäneille tahoille.

Levyn mukaan tehokkain tie olisi palauttaa kansalaisten luottamus päätöksiä tekeviin instituutioihin. Tämä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. En halua kuitenkaan kylvää perusteetonta auktoriteettiskeptisyyttä. Olen ainoastaan kuvannut sitä episteemistä tilaa, missä ihmiset tekevät päätöksiä ja muodostavat uskomuksia. Toisin sanoen, olen yrittänyt antaa kuvauksen siitä episteemisestä tilasta, joka synnyttää auktoriteettiskeptisyyttä.

Summaan lopuksi mitä konkreettista haluan tässä artikkelissa sanoa. Ensinnäkin yleisinhimillisellä tasolla kehnot uskomukset ovat tavanomaisia ja kehnojen uskomusten absoluuttinen välttäminen on lähes mahdotonta. Kehnotkin uskomukset voivat kuitenkin ohjata yhteisöllistä tiedonhankintaprosessia oikeaan suuntaan nostamalla esiin vaihtoehtoisia näkemyksiä ja esittämällä olennaisia kysymyksiä.

Toisekseen valtion näkökulmasta, mikäli valtio ei erityisesti halua rapauttaa kansalaisten luottamusta järjestelmään, sen tulisi välttää tuottamasta itse episteemisestä saastetta. Valtiollisten toimijoiden tulisi muistaa, että myös katteettomat lupaukset ja varmoina esitetyt mutta myöhemmin kumotut näkemykset rapauttavat luottamusta. Lisäksi on aina muistettava, että länsimaisen demokratian vapaudestaan maksama hinta on, että kaikkia ei koskaan saada soutamaan samaan suuntaan. Siksi liberaali demokratia edellyttää aina sanan- ja ajattelunvapautta sellaisissakin tapauksissa, joissa nämä vapaudet tuottavat epämiellyttäviä seurauksia.

Kolmanneksi, episteemisestä näkökulmasta esitettyihin argumentteihin pitäisi pyrkiä vastaamaan asiallisesti, ei esimerkiksi vetoamalla argumentin esittäjän henkilöön. Episteemisen auktoriteetin kumoamiseen tulisi olla erittäin hyvät ja julkisesti arvioitavissa olevat perusteet. Silti monissa meille tärkeissä asioissa meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin sietää epävarmuutta ja toisten kehnoja uskomuksia, muistaen samalla, että todennäköisesti suurin osa omista uskomuksistamme on yhtälailla kehnoja.

Pidätkö lukemastasi? Harkitse ryhtymistä kannatusjäseneksi. 

 

Artikkelikuva: Michal Matlon @ Unsplash

Kuva 1: Wikimedia Commons. PD