Millaiset seikat motivoivat ihmisiä hyvyyteen ja pahuuteen? Millainen vaikutus on ympäristöllä ja kuinka realistisesti ihmiset näkevät oman tosiasiallisen moraalisuutensa? Aku Visala pohtii ihmisen moraalisen olemuksen eri ulottuvuuksia moraalipsykologian näkökulmasta. 

Meillä on tapana ajatella, että ihmisten moraalinen luonto on yksioikoinen asia. Joko olen luotettava tai sitten en. Olen rehellinen ja noudatan sääntöjä tai sitten en ole. Ihmisellä joko on joukko hyviä luonteenpiirteitä tai sitten hän on paha. 

Ikävä kyllä moraalipsykologian tutkimus ei tue näin yksioikoista kuvaa. Populaarissa teoksessaan The Character Gap: How Good Are We? (OUP, 2018) filosofi ja moraalipsykologi Christian Miller tarkastelee sitä, mitä viimeaikainen tutkimus kertoo meille ihmisen hyvyydestä ja pahuudesta. 

Millerin väite on yksinkertainen: me ihmiset emme ole niin hyviä (emmekä pahoja) kuin usein kuvittelemme. Me huijaamme enemmän kuin myönnämme itsellemme ja muille, olemme haluttomampia auttamaan kuin kuvittelemme. Emme kuitenkaan ole läpeensä pahojakaan.  

Miller vierailee Suomessa 1. – 3.6.2022. Hän osallistuu Areiopagin järjestämään akateemiseen seminaariin ja kertoo rehellisyyttä koskevista, uusimmista tutkimuksistaan. Lisäksi Miller pitää populaarin luennon 2.6. klo. 17.00 Teologisessa tiedekunnassa aiheenaan onko ihminen hyvä vai paha. 

Luonne, hyveet ja moraalinen olemus

Luonteeksi moraalipsykologit ja filosofit kutsuvat niitä suhteellisen pysyviä yksilön piirteitä, jotka ilmenevät säännönmukaisesti hänen elämänsä eri vaiheissa ja tilanteissa. Osa näistä piirteistä ei ole moraalin kannalta relevantteja. Milleriä kiinnostavat ne piirteet, jotka ovat. 

Moraalinen luonne puolestaan jakaantuu hyveisiin ja paheisiin. Hyveet ja paheet ovat hankittuja luonteenpiirteitä, jotka ilmenevät ainakin jossakin määrin tilanteesta toiseen. Hyveisiin lukeutuvat esimerkiksi rehellisyys, rohkeus, oikeudenmukaisuus ja luotettavuus. Paheisiin taas kuuluvat epärehellisyys, epäoikeudenmukaisuus, pelkuruus ja laiskuus. 

Meillä on tapana ajatella, että ihminen on olemukseltaan hyvä tai paha. Tämä olemus voi koskea koko Homo sapiens -lajia. Ehkä koko ihmislaji on jostakin syystä itsekäs tai sitten altruistinen. Hieman erilainen kysymys on se, missä määrin homo sapiens -yksilöillä on pysyvä moraalinen luonne ja millainen se on.  

On helppo ajatella, että yksilö on janalla, jonka yhdessä päässä on Hitler ja toisessa Gandhi. Henkilön moraalista laatua on kätevä kuvitella hänen pysyvänä ominaisuutenaan, joka on riippumaton ympäristöstä, tilanteesta ja muista ihmisistä. Tämä moraalisen olemuksen laatu puolestaan selittää sen, miksi ihminen toimii jossakin tilanteessa hyvin tai huonosti. Jos henkilö on luonteeltaan rehellinen, toimii hän rehellisesti melkein kaikissa tilanteissa ja tuota käyttäytymistä selittää hänen moraalinen hyvä tai paha olemuksensa. 

Psykologinen tutkimus kuitenkin haastaa tällaisten puhdaspiirteisten hyveiden ja paheiden olemassaolon niin ihmisyhteisön kuin yksilönkin tasolla. Ei ole laisinkaan selvää, että yksilöllä olisi pysyvä moraalinen olemus tilanteesta riippumatta. Ei myöskään ole selvää, että luonne olisi mitattavissa ja arvioitavissa joko hyväksi tai pahaksi. 

Ihmisillä on tutkimuksen mukaan vähemmän tilanteesta toiseen pysyviä luonteenpiirteitä kuin tapaamme ajatella. Meillä ei taidakaan olla jonkinlaista olemusta, joka tekee meistä hyviä tai pahoja. Todellisuudessa henkilön käyttäytyminen riippuu hänen ympäristöstään ja tilanteestaan enemmän kuin haluamme myöntää.  

Ihmisen käyttäytymisen motiivit ovat hyvinkin tilannesidonnaisia. Hyveet edellyttävät oikean käyttäytymisen lisäksi myös oikean motiivin. Henkilö voi toimia rohkeasti vaikkapa itsekkäistä syistä. Hyveelliseltä näyttävän käytöksen takana on harvoin päivänvaloa kestäviä motiiveja. 

Tutkimus haastaa käsityksemme yksioikoisista motiiveista moraalisen käyttäytymisen syinä. Vaikka ihmiset käyttäytyisivätkin hyvällä tavalla, ei tämän selityksenä välttämättä ole heidän moraalinen olemuksensa, vaan vaikkapa pyrkimys välttää syyllisyyttä ja noloon tilanteeseen joutumista. 

Millerin oma näkemys on karu: valtaosalla ihmisistä ei ole hyveitä ollenkaan. Kääntöpuolena on se, ettei ihmisillä hänen mukaansa ole juuri suuria paheitakaan.   

Auttaminen ja syyllisyys

Moraalipsykologinen tutkimus ei maalaa kaunista kuvaa moraalisesta käyttäytymisestämme. Miller käsittelee kirjassaan neljää moraalisen toiminnan alaa. Nämä ovat auttaminen, vahingoittaminen, valehteleminen ja huijaaminen. Otan näistä vain muutamia esimerkkejä. 

Auttamisen suhteen tulokset ovat synkkiä. Vaikka ihmiset pitäisivät itseään auttavaisina, he eivät useinkaan auta toisia ihmisiä. Miller kertoo viekkaasti järjestetystä tutkimuksesta, jossa koehenkilöitä tutkittiin heidän tietämättään ostoskeskuksessa. Ostoskeskuksessa oli kokeen järjestäjien apulainen – nainen, jonka ostoskassissa oli reikä ja josta tippui hiljalleen karkkeja. 20 aikuisesta ihmisestä, jotka näkivät karkkien tippuvan, vain kolme auttoi naista. 

Kokeessa oli myös toinen osa. Tarkoitus oli selvittää auttamisen tai auttamatta jättämisen mahdollisia motiiveja. Tutkijat järjestivät kaksi erilaista kohtaamista. 

Tutkijoiden avustaja teeskenteli ihmistä, joka pyysi koehenkilöitä ottamaan hänestä kuvan kamerallaan, jonka hän sanoi olevan ”herkkä häiriöille”. Kun koehenkilö sitten yritti ottaa kuvan, kamera ei toiminutkaan. 

Ensimmäinen joukko ihmisiä sai avustajalta syytökset kameran rikkomisesta. Tämän tarkoituksena oli tuottaa koehenkilölle syyllisyyttä. Toista joukkoa avustaja ei puolestaan syyttänyt kameran toimimattomuudesta. 

Ensimmäisestä, syyllisyyttä tuntevasta joukosta yli puolet sittemmin pysähtyi auttamaan naista, jonka kassista vuosi karkkeja. Toisen joukon väestä vain 10% auttoi samaista naista. 

Johtopäätös tästä (ja monesta jatkotutkimuksesta) on, että ihmisten auttamiskäytös on usein seurausta syyllisyydestä. Toisen ihmisen auttaminen vapauttaa syyllisyyden tunteesta, jonka jokin muu tilanne on herättänyt. Ihmiset haluavat olla tyytyväisiä itseensä. 

Monet muut tutkimukset ovat osoittaneet, että toisinaan motivaation lähteinä ovat häpeän tunteet ja nolatuksi tulemisen välttäminen. On tärkeä huomata, kuinka tilannesidonnaisia nämä tunteet ovat. Tutkimukset paljastavat, että hyveellisen tai paheellisen luonteen sijaan ihmisen käytöstä ohjaavat enemmän tai vähemmän sattumanvaraiset tilannesidonnaiset, sosiaaliset tunteet. Myös sattumanvaraiset tekijät vaikuttavat: eräässä tutkimuksessa huomattiin, kuinka tilassa leijuva herkullinen pullantuoksu vaikutti positiivisesti auttamishalukkuuteen. 

Millerin johtopäätös on, että me ihmiset emme yleisesti ottaen ole kovinkaan myötätuntoisia ja auttavaisia toisiamme kohtaan. Hyveeseen kuuluu oikea motivaatio, kuten edellä kävi jo ilmi. Vaikka toisinaan autammekin toisiamme, eivät sen taustalla olevat motiivit, kuten sosiaalinen häpeä ja nolatuksi tulemisen pelko, ole erityisen hyveellisiä. 

Miller kuitenkin huomauttaa, ettemme ole erityisen paheellisiakaan. Toisinaan empatia motivoi ihmisiä auttamaan toisia. Empatia on ihmisen psykologinen kyky asettua toisen asemaan ja kokea vastaavia tunteita. Kun ihmiset laitetaan tutkimuksissa tilaan, jossa heitä kehotetaan samaistumaan toisen ihmisen tunteisiin, heidän auttamistaipumuksensa kasvaa. Ihmiset eivät siis ole pohjattoman itsekkäitäkään. Empatia ajaa meitä välittämään toisistamme, ainakin toisinaan.  

Lisää ikäviä tuloksia

Tutkimusten mukaan ihmisiä ei myöskään ole kovinkaan vaikea saada tuottamaan tuskaa kanssaihmisilleen. Stanley Milgramin sosiaalipsykologisessa kokeessa 1970-luvulla koehenkilöitä pyydettiin antamaan sähköiskuja toiselle ihmiselle koneen välityksellä kokeen järjestäjän käskystä. Iskujen vastaanottaja oli tietenkin mukana juonessa. 

Milgramin kokeessa kävi ilmi, että valtaosa koehenkilöistä oli valmiita antamaan koviakin shokkeja, vaikka niitä vastaanottava henkilö esitti vahvaa kipukäyttäytymistä, kunhan koehenkilö sai siihen suoria käskyjä kokeen järjestäjältä. Milgramin kokeesta on sittemmin järjestetty useita erilaisia versioita. 

Milgramin ja myöhempien kokeiden tuloksista voimme päätellä, että ihmisten taipumus totella auktoriteetteja on niin vahva, että he ovat valmiita satuttamaan muita, vaikka he kokevatkin sen hyvin epämukavaksi. Lisäksi ihmisillä on taipumus vältellä vastuuta: vastuu toisen satuttamisesta on helppo laittaa kokeen järjestäjien tiliin. Hehän antavat käskyjä, ja koehenkilöt vain tottelevat. 

Tämä ei tiedä hyvää esimerkiksi myötätunnon, rohkeuden tai oikeudenmukaisuuden hyveille. 

Miller löytää tutkimuksista kuitenkin myös hyviä puolia. Kaikki koehenkilöt eivät seuranneet auktoriteettien käskyjä. Monet ihmiset kokivat tilanteen hyvin epämukavaksi: he hikoilivat, hermoilivat ja varmistelivat, että kaikki on kunnossa. Tästä voidaan päätellä, että ihmiset eivät yleisesti ottaen ole myöskään tunteettomia hirviöitä. Tuskan tuottaminen toisille aiheuttaa ihmisessä tavallisesti vastustusreaktion. Valtaosalla ihmisistä ei siis ole julmuuden pahettakaan. 

Valehtelu ja huijaaminen

Myös valehtelun ja huijaamisen osalta moraalipsykologian tulokset ovat synkkää luettavaa. Pieniä valkoisia valheita ihmiset laskettelevat keskimäärin kolmannekselle viikon aikana tapaamistaan ihmisistä. Valkoisia valheita kerrottiin lähinnä tuttaville ja esimerkiksi asiakkaille. Näistä melkein 60% jää ihmisten omasta mielestä huomaamatta. Vakavia valheita ihmiset puolestaan päästävät suustaan ystävilleen ja läheisilleen ja lähes yhtä paljon kuin valkoisia valheita.  

Pieniä valkoisia valheita kerrottiin lähinnä kohteliaisuudesta ja toisten mielen piristykseksi. Vakavia valheita kerrottiin puolestaan henkilön oman moraalisen kulissin ylläpitämiseksi ja siksi, että läheisen suhteen pelättiin kärsivän, jos totuus tulisi ilmi. Ihmiset valehtelevat siis maineensa ylläpitämiseksi mutta myös syyllisyyden ja nolatuksi tulemisen välttämiseksi. 

Näiden tutkimusten valossa näyttää vahvasti siltä, että suurimmalta osalta ihmisistä voidaan perustellusti olettaa puuttuvan rehellisyyden hyve. Rehellinen ihminen kertoisi totuuden useammin ja moraalisemmista syistä kuin ihmiset tavallisesti tekevät. 

Ihmisiä ei Millerin mielestä voi silti pitää sydämettöminä valehtelijoina. Ihmiset puhuvat usein totta vaikeista asioista ja kokevat olonsa epämukaviksi etenkin vakavia valheita kertoessaan. 

Myös laajamittaisesta huijaamisesta on paljon todistusaineistoa tutkimuksen piirissä. Miller kertoo esimerkiksi kokeesta, jossa koehenkilöt laitettiin ratkaisemaan anagrammeja. Koe oli järjestetty niin, ettei annetuista tehtävistä ollut mahdollista suorittaa kuin noin puolet annetun ajan puitteissa. Tutkijat laittoivat kellon hälyttämään ajan loppumista ja korostivat, että koehenkilöiden tulee sitten lopettaa tehtävien ratkaiseminen. Kun kello oli soinut, 71% koehenkilöistä jatkoi yhä tehtävien ratkaisua.

Muissakin kokeissa on löydetty samanlaisia tuloksia. Vaikka ihmiset pitävät huijaamista vääränä, he tekevät silti niin. Ihmiset huijaavat pääsääntöisesti siksi, että he tällä tavalla saavat hyötyä itselleen, esimerkiksi kilpailuedun verrattuna muihin. Huijaamisen taustalla olevat motiivit ovat siis itsekkäät. 

Millerin johtopäätös huijaamista koskevasta tutkimuksesta ei mairittele meitä: hyvin harvalla ihmisellä näyttäisi olevan rehellisyyden ja luotettavuuden hyveitä. Mutta ihmiset eivät kuitenkaan huijaa jatkuvasti. Käytännössä moni henkilö ei huijaa, vaikka saisikin siihen mahdollisuuden. Millerin mukaan tämä johtuu monesta, vähemmän hyveellisestä seikasta. Ihmiset pelkäävät jäävänsä kiinni, mikä olisi puolestaan häpeällistä. Ihmisille on tärkeää ylläpitää omaa mainettaan luotettavana kumppanina toisten edessä. Jos ihmisiä muistutetaan tästä, heillä on taipumus olla huijaamatta. 

Muunlaiset muistutukset näyttävät toimivan: jos esimerkiksi tilan seinälle ripustetaan taulu, jossa on kymmenen käskyä, tai henkilöitä pyydetään sitoutumaan johonkin kunnia- tai moraalikoodiin, huijaustaipumus vähenee. 

Seitsemän faktaa

Millerin mukaan tutkimuksista syntyy seuraava kokonaiskuva: 

1. Monissa tilanteissa ihmiset käyttäytyvät moraalisesti hyvin. 
2. Monissa tilanteissa ihmiset käyttäytyvät moraalisesti ala-arvoisesti. 
3. Valtaosa ihmisistä kykenee ensin käyttäytymään hyvin ja sitten heti perään ala-arvoisesti. 
4. Moraalisen käyttäytymisen muutokset ovat erittäin herkkiä ympäristön vaikutukselle, emmekä huomaa itse tuota ympäristön vaikutusta. 
5. Moraalinen motivaatiomme on usein itsekeskeinen, mutta kykenemme myös motivoitumaan monella muulla tavalla. 
6. Käyttäytymisemme taustalla ei useinkaan ole vain yhtä, esimerkiksi itsekästä, motiivia, vaan monet erilaiset motiivit liikuttavat meitä samanaikaisesti. 
7. Olemme harvoin itse tietoisia kaikista motiiveistamme ja usein olemme kokonaan väärässä niistä. 

Lopputuloksena Miller esittää, että ihmiset ovat pääsääntöisesti jossakin paheellisen ja hyveellisen luonteen välimaastossa. Hyveitä on harvoilla, mutta ihmisillä on harvoin merkittäviä paheitakaan. 

Tästä voimme myös päätellä, että ihmisten moraalinen arviointi on vaikeaa. Vaikka joku olisi rehellinen ja luotettava ystäväni, ei tästä voida suoraan päätellä, että hän olisi rehellinen ja luotettava joka tilanteessa tai toimisi näin kaikkien muidenkin ihmisten kanssa. On siis syytä laskea toisia ihmisiä ja itseämme kohtaan esittämiämme moraalisia vaatimuksia: voimme tuskin odottaa muilta ja itseltämme hyveellistä käytöstä. 

Itseään voi (vähän) kehittää

Olisi kuitenkin hienoa, jos meillä itse kullakin olisi hyvä moraalinen luonne.  Hyväluontoiset ihmiset tekevät maailmasta paremman paikan. Jos tarkoituksesi on parantaa maailmaa, kannattaa aloittaa omasta itsestäsi. Jos onnistut tässä, saatat oikeasti muuttaa maailmaa parempaan suuntaan. 

Hyvä moraalinen luonne tuottaa onnellisuutta myös henkilölle itselleen. Tutkimus osoittaa, kuinka monilla hyveillä on yhteys ihmisen omaan onnellisuuteen ja hyvinvointiin. Esimerkiksi kiitollisuus ja toivo korreloivat tyytyväisyyden kanssa. Kiitolliset ihmiset ovat onnellisempia, ovat tyytyväisempiä työhönsä sekä elämäänsä muutenkin. Samoin rehellisyys ja integriteetti vähentävät aggressiivisia taipumuksia ja ennustavat menestystä vaativissa työtehtävissä. 

Olisi siis hyödyllistä, jos kykenisimme ylittämään kuilun tosiasiallisen moraalisen luonteemme ja ideaalin moraalisen luonteen välillä. Tähän Miller tunnistaa joitakin tutkimuksesta nousevia keinoja. 

Ensinnäkin meillä on näyttöä siitä, että moraaliset roolimallit ovat oikeasti hyödyllisiä. Tarinat hyveellisestä käyttäytymisestä ja hyveellisistä ihmisistä vaikeissa tilanteissa todella vaikuttavat meihin moraalista motivaatiota lisäävällä tavalla. On näyttöä esimerkiksi siitä, kuinka sankarillisten, fiktiivisten hahmojen seikkailuista lukeminen auttaa. Parhaimmillaan roolimalli on silloin, kun tämän kanssa voi osallistua normaaliin elämään. Millerin mukaan siis tarvitsemme pyhimyksiämme. 

Toisekseen voimme parantaa luonnettamme opettelemalla konkreettisia taitoja erilaisissa tilanteissa. Suurimman haasteen moraaliselle toiminnalle aiheuttavat tilannesidonnaiset tekijät. Kontrollin opettelu tällaisissa tilanteissa voi johtaa moraaliseen kehitykseen. Hyveellisyys on pikemminkin taitolaji kuin luonteen asia. Hyveellinen henkilö osaa ennakoida ja kontrolloida niitä tilanteita, joihin hän joutuu. 

Tämä Millerin neuvo sopii laajempaan kuvaan moraalisesta toimijuudesta ja itsekontrollista, josta olen kirjoittanut aikaisemmin. Itsekontrollia koskevassa tutkimuksessa on huomattu sama asia kuin moraalipsykologiassa: tavoitteensa saavuttavilla ihmisillä ei ole yleistä ”tahdonvoimaa”, joilla he vastustavat kiusauksia, vaan sen sijaan heillä joukko hyvin tilannesidonnaisia kykyjä, jotka mahdollistavat kontrollin eri tilanteissa. 

Moraalinen toiminta ja itsekontrolli eivät siis riipu jostakin yhdestä, olemuksellisesta ominaisuudesta, joka ihmisellä on tai ei ole. Sen sijaan siinä on kysymys joukosta taitoja, joista kukin koskee juuri tiettyä moraalista tilannetta. Nämä taidot ja kyvyt riippuvat pääsääntöisesti ympäristöstä, mutta niitä voi myös harjoitella. 

Kolmanneksi voimme myös omaksua ja levittää tietoa moraalipsykologisesta tutkimuksesta. Oman moraalisen identiteetin kannalta ikävien tutkimustulosten tuntemisesta on merkittäviä hyötyjä. Osaan valmistautua paremmin erilaisiin tilanteisiin ja opin olemaan anteeksiantavampi itseäni ja muita kohtaan. Lisäksi voin huomata, millaisia auttamisen taitoja minun tulisi opetella. 

Uskonto ja moraali

Kirjansa lopussa Miller tekee lyhyen katsauksen uskontoon ja moraaliin. Hän on erityisen kiinnostunut siitä, kuinka uskonnolliset ideat ja käytännöt voisivat edesauttaa hyveiden kehittämistä. 

Ensimmäisenä Miller kiinnittää huomiota Raamatun tekstien korkeisiin moraalisiin vaatimuksiin. Jumala odottaa ihmisiltä hyveellistä käytöstä. Samanaikaisesti teksteissä kuitenkin näkyy raaka realismi: ihmiset töpeksivät jatkuvasti. Myös sankarit ja pyhimykset lankeavat usein, eikä Jumalan oman kansan moraalinen taso päätä huimaa. 

Miller kuitenkin huomauttaa, että usko kaikkitietävään Jumalaan, joka välittää ihmisten moraalista ja rankaisee rikkomuksista, luo ihmisille itsekeskeisen motivaation käyttäytyä moraalisemmin. Vaikka kukaan ihminen ei olisikaan katselemassa eikä välittäisi, Jumala tietää ja rankaisee. 

Kristinusko tarjoaa myös muita moraalisia motivaatioita kuin rangaistuksen pelon. Kristittyjä kehotetaan elämään Jeesuksen lailla ja tulemaan Jumalan kaltaisiksi. Niin Jumala kuin Jeesuskin esitetään rakkauden ja myötätunnon esikuvina. Lisäksi Jumala nähdään kristillisessä perinteessä ihmisen elämässä olevien hyvien asioiden lähteenä, mikä kehottaa ihmisiä kiitollisuuteen. Viimeaikainen psykologinen tutkimus osoittaa, kuinka merkittävä moraalisen motivaation ja onnellisuuden lähde kiitollisuus oikein on. 

Lopuksi Miller kiinnittää huomiota myös erilaisiin rituaaleihin ja käytäntöihin, jotka tukevat moraalisia motivaatiota. Rukous nostaa esiin kiitoksen aiheita ja ohjaa tarkkaavaisuutta toisten ihmisten kärsimyksiin. Lisäksi esimerkiksi syntien tunnustamisen ja anteeksiannon käytännöt pitävät yllä moraalisia ideaaleja ja muistuttavat hyveiden puutteesta. 

Uskonnot tarjoavat myös sosiaalisen kehyksen, joka voi edesauttaa hyveiden kehittymistä. Moraalisia ideaaleja ylläpitävä yhteisö auttaa ihmisiä toimimaan erilaisissa tilanteissa. Yhteisöt tarjoavat myös maallisia esikuvia, kuten vaikkapa erilaisia pyhimyksiä ja muita uskon ja moraalin sankareita. Millerin mukaan ei myöskään pitäisi väheksyä yhteisöjen sääntöjä ja sosiaalista painetta. Kuten edellä kävi ilmi, ihmisten moraalisen motivaation lähteet eivät useinkaan ole hyveellisiä, vaan jotakuinkin itsekkäitä. Yhteiset säännöt, joiden noudattamista valvotaan, aktivoivat ihmisten syyllisyyden ja häpeän välttämisen mekanismeja.

Millerin esittämillä huomioilla on kuitenkin kääntöpuolensa. Kuten Lari Launosen jutussa on huomioitu, uskonnollinen vakaumus ja käyttäytyminen voivat sitoa ihmisiä yhteen, mutta ne samanaikaisesti tuottavat paheellisia asenteita ja käytöstä erityisesti ennakkoluulojen ja ulkoryhmiä kohtaan suuntautuvan vihamielisyyden muodossa. 

Jos pidit lukemastasi, tykkää Areiopagista Facebookissa, seuraa Twitterissä ja Instagramissa sekä tilaa kirjoitukset sähköpostiisi.

Artikkelikuva: Tingey Injury Law Firm @ Unsplash

Kuva 2: Wikimedia Commons. CC BY-SA 4.0

Kuva 3: Wikimedia Commons. PD