Olisiko toisaan mahdollista, että polveudumme ainoastaan kahdesta esi-isästä? Ehtisikö sivilisaatio ja miljardit ihmiset jakamaan yhteiset kantavanhemmat alle 10 000 vuodessa? Aiheesta kertoo Otto Pellinen.

Parin kuluneen vuoden aikana Professori Joshua Swamidass on vaikuttanut melkoisesti historiallisesta Aadamista ja Eevasta käytyyn keskusteluun. Hänen kirjoittamansa kirja The Genealogical Adam and Eve – The Surprising Science of Universal Ancestry (InterVarsity, 2019) on siitä erikoinen, että hän esittää siinä nykytieteen kanssa yhteensopivan hypoteesin, johon ei edes itse usko. 

Joshua Swamidass on Intiassa syntynyt entinen nuoren Maan kreationisti, joka toimii nykyään St. Louisissa Washington yliopistossa professorina ja laskennallisen genetiikan tutkijana.

Hän on varsinaisen tutkijanuransa ohessa ehtinyt syventyä luomisen ja evoluution kysymyksiin, ja erityisesti kysymykseen historiallisesta Aadamista. Hän pitää standardikertomusta ihmisen evoluutiohistoriasta totena, mutta ei näe tätä ongelmallisena edes kirjaimellisen Raamatuntulkinnan kannalta.

Swamidass toki näkee, että ongelmia voi syntyä tiettyjen tulkintaperinteiden osalta, ja hänen nuorempana kannattamansa nuoren Maan kreationismi on luonnollisesti tällainen evoluutiohistorian kanssa ristiriitainen tulkintatapa.

Swamidass kuitenkin katsoo, että jopa kirjaimellisen tulkintatavan puitteissa voidaan hyvinkin muodostaa ristiriidaton näkemys, joka sopisi loogisesti yhteen kaiken sen kanssa, mitä valtavirran evoluutiobiologit, paleoantropologit ja populaatiogeneetikot kertovat meille ihmiskunnan historiasta.

Monelle keskustelua seuraavalle Swamidassin nimi tuli tutuksi ensi kerran, kun hän osallistui professori Richard Buggsin aloittamaan keskusteluun siitä, sallisiko nykytietomme kahden ihmisen populaatiopullonkaulan ihmissuvun varhaishistoriassa. Swamidass osallistui keskusteluun laskennallisen genetiikan asiantuntijana, ja muiden asiantuntijoiden kanssa hän kävi läpi useita aiheesta esitettyjä argumentteja.

Keskustelun johtopäätöksenä voitiin todeta, että mainittua pullonkaulaa ei näyttäisi tapahtuneen ainakaan viimeisen 500 000 vuoden aikana, mutta tätä varhaisempiin pullonkauloihin genetiikan näkökyky ei riitä. Tätä vanhempaa pullonkaulaa ei siis voida tieteellisin perustein sulkea pois.

Ennen kuin avaan tarkemmin Swamidassin hypoteesia ja kirjan argumentteja, kerrataan kuitenkin hieman, mistä Aadamin ja Eevan historiallisuudessa on oikeastaan kyse.

Alkaen Aatamista

Raamatun alkuluvuilta (1. Mooseksen kirjan 2. ja 3. luku) löytyy heti maailman luomisen jälkeen kertomus ensimmäisestä ihmisparista paratiisissa. Jumala luo Aadamin ja Eevan alunperin Eedenin paratiisiin – Aadamin hän muovaa maan tomusta ja puhaltaa tähän elämän hengen, ja Eevan hän puolestaan muovaa Aadamin kylkiluusta. Aluksi tämä ensimmäinen ihmispari elää välittömässä yhteydessä Jumalaan, viattomuuden tilassa ilman syntiä, häpeää ja kuolemaa.

Paratiisissa on kuitenkin hyvän- ja pahantiedon puu, josta syöminen on ankarasti kielletty: “Sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma.” (1. Moos. 2:17) Käärme houkuttelee ihmiset syömään puusta vastoin Jumalan kieltoa, ja kielletyn hedelmän syötyään Aadamin ja Eevan silmät aukeavat. He häpeävät omaa alastomuuttaan ja peittävät itsensä viikunanlehdillä.

Jumala kiroaa niin käärmeen, naisen, miehen kuin myös näiden viljelemän maan. Jumala julistaa myös, että ihmisen on kuoltava: “Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinut on otettu. Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat.“ (1. Moos. 3:19) Lopuksi Jumala vielä estää heitä syömästä ikuisen elämän antavasta elämän puusta, karkottaa heidät paratiisista ja tekee heille puvut kuolleen eläimen nahkasta. (1. Moos. 3:21-24)

Nykyään tieteellinen tutkimus kertoo kuitenkin hyvin toisenlaista tarinaa ihmisen alkuperästä: ensimmäiset ihmiset eivät suinkaan syntyneet suoraan maan tomusta (ja kylkiluusta) yhtenä alkuperäisenä ihmisparina, vaan pitkän evoluutiohistorian kautta muista elämänmuodoista suurena populaationa.

Ihmiskunnan varhaishistoria myöskään ei ala kuolemattomuuden tilasta, vaan kun ensimmäiset ihmiset ilmaantuivat näyttämölle, heidän esivanhempansa olivat eläneet ja kuolleet jo vuosimiljardien ajan.Evoluutiobiologi Jerry Coyne kiteyttää ongelman näin:

“Ikävä kyllä tieteelliset todisteet osoittavat, etteivät Aadam ja Eeva ole voineet olla olemassa ainakaan siten kuin heidät on kuvattu Raamatussa. Geneettisessä datassa ei ole todisteita minkäänlaisesta kahden ihmisen ihmispopulaation pullonkaulasta. Erilaisia geenejä on yksinkertaisesti liian paljon, jotta se voisi olla totta.

…

Nämä ovat tieteelliset faktat. Ja toisin kuin Jeesuksen neitseestäsyntymisen ja ylösnousemuksen kohdalla, voimme hylätä fyysisen Aadamin ja Eevan lähes tieteellisellä varmuudella.”

(Jerry Coyne, 2.6.2011)

Onko Aadamin historiallisuudella merkitystä?

Evoluutiobiologian ja Raamatun alkukertomusten tarjoama kuva näyttää näin muotoiltuna täysin yhteensovittamattomalta: Ihmiskunnan alkulähteellä joko oli yksi kuolemattomuuden tilaan luotu ja syntiinlangennut ihmispari, josta kaikki ihmiset periytyvät, tai sitten näin ei ollut. Kantavanhempiemme populaatiokoko on ihmiskunnan historian aikana ollut jossain vaiheessa kaksi ihmistä, tai sitten se on ollut koko ajan tätä suurempi. 

Yksi tapa ratkaista ongelma onkin todeta, että tämä on ongelma vain silloin, jos Raamattua luetaan liian kirjaimellisesti. Onhan Raamatussa kiistatta paljon täysin vertauskuvallista tekstiä, jonka tarkoitus ei ole opettaa pinnallisia historiallisia totuuksia, vaan pikemminkin ihmisen ja Jumalan suhteeseen liittyviä totuuksia. 

Vertaukset ovat erityisen yleisiä Jeesuksen opetuksissa, ja silloinkin kun vertauksia ei suorasanaisesti mainita vertauksiksi, asiayhteydestä käy varsin hyvin ilmi, että esimerkit ovat vertauksia eivätkä historiallisia tositapauksia. Esimerkiksi talenttivertauksen (Matt. 25:14-30) opetus ei olisi jotenkin “enemmän totta”, vaikka kävisi ilmi, että se perustuukin tositapaukseen.

Raamatussa on muutenkin esimerkkejä vertauksista, jotka ymmärretään vertauksiksi juuri kerronnallisen luonteensa ja mielikuvituksellisten piirteidensä vuoksi. Hyvä esimerkki tästä on kertomus, jossa “kerran lähtivät puut voitelemaan itselleen kuningasta” (Tuom. 9:8-15).

Vastaavasti paratiisikertomukset ovat täynnä vastaavia puhuvan käärmeen ja taikapuiden kaltaisia fantastisia elementtejä, sanaleikkejä ja teologisia ja maailmanjärjestykseen liittyviä opetuksia. Ne on myös puettu kerronnalliseen kehykseen, joka muistuttaa meille tuttua tapaa aloittaa kertomus sanoilla “olipa kerran” tai “kauan sitten kaukaisessa galaksissa”: 

“Siihen aikaan, kun Herra Jumala teki maan ja taivaan … Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi.” (1. Moos. 2:4,24)

Vastaavasti lankeemuskertomus muistuttaa eläinsatujen kujeilijakertomuksia:

Michelangelon maalaus Paratiisista karkotus Sikstuksen kappelista (c.a. 1508-1512).

“Käärme oli kavalin kaikista eläimistä, jotka Herra Jumala oli luonut. … Niin Herra Jumala ajoi ihmisen pois Eedenin puutarhasta ja pani hänet viljelemään maata, josta hänet oli tehty.” (1. Moos. 1:1,23)

Myös Raamatun lopusta löytyvä Ilmestyskirja on täynnä monimutkaista symbolista kerrontaa, joten ehkäpä Raamatun alku ja loppu muistuttavat tältä osin toisiaan. Kristinuskohan ei seiso ja kaadu sen varassa, minkälaista kirjallisuutta alkukertomukset ovat, olivat ne sitten kirjaimellista historiankerrontaa tai täysin vertauskuvallisia.

Kristinusko seisoo ja kaatuu sen varassa, oliko Jeesus Jumalan poika, jonka Jumala herätti kuolleista (1. Kor. 15:17). Jeesuksen ylösnousemus voi olla totta samaan aikaan, kun alkukertomukset ovat vain opettavaisia kertomuksia, jotka opettavat keskeisiä totuuksia teologisesta maailmanjärjestyksestä. Sen pituinen se.

Raamattu ja Aadamin historiallisuus

Mutta eipäs hoppuilla! On nimittäin painavia teologisia syitä, joiden nojalla kristinusko näyttäisi sittenkin edellyttävän Aadamin ja Eevan historiallisuutta. Vertauskuvallisuuden puolesta argumentoivan on siis tehtävä muutakin kuin vain todettava, että Raamattu käyttää paljon vertauskuvallisia kertomuksia ja että paratiisikertomuksissa näyttäisi olevan tällaisille kertomuksille tuttuja piirteitä. Ongelma ei ratkea aivan noin helposti.

Ensinnäkin Aadam kytkeytyy sukuluetteloissa Aabrahamiin (Gen. 5 ja 11) ja sitä kautta Israelin historiaan. Luukaksen sukuluettelossa tehdään jopa suora yhteys Jeesukseen (Luuk 3:23-38). Alkukertomukset muodostavat ajallisen jatkumon, jossa yksi asia johtaa toiseen ja seuraava kertomus jatkuu siitä, mihin edellinen jäi.

Mitään vastaavaa ei voi sanoa esimerkiksi Jeesuksen vertauksissa seikkailevien hahmojen osalta. Näyttää myös siltä, että tarinan muinaiset kuulijat olisivat ymmärtäneet henkilöhahmot samalla tavalla todellisiksi esivanhemmikseen kuin vaikkapa Aabrahamin.

Toiseksi ensimmäiset kristityt hahmottivat myös Jeesuksen sovitustyön ratkaisuna juuri syntiinlankeemuksen aiheuttamaan ongelmaan. Alunperin Jumala loi ihmisen yhteyteensä, mutta syntiinlankeemuksen seurauksena ihminen ei voinut olla suoraan yhteydessä Jumalaan ilman oikeanlaisia uhrimenoja. 

Paratiisikertomus ja syntiinlankeemus luovat Raamatun kaikkein keskeisimmän ongelman, jonka ratkaisemisen ympärille rakentuu kaikki muu. Koko Raamattu voidaan nimittäin nähdä tämän alkuperäisen Jumalan ja ihmisen välisen välirikon jälkeisenä välienselvittelynä: Jumala kutsuu eroon joutunutta ihmistä takaisin yhteyteensä.

Yhteyden esteenä ovat ihmisen synti ja synnin mukanaan tuoma kuolema. Vanhan testamentin aikaan ongelmaa kierrettiin erityisesti eläinuhrein, jolloin kuolleen eläimen veri peitti synnin ja siihen liittyvän kuoleman. Veriuhrijärjestelmä mahdollisti pääsyn takaisin Jumalan yhteyteen varsinkin ilmestysmajan ja Jerusalemin temppelin kautta.

Tämä järjestely ei kuitenkaan palauttanut alkuperäistä ihannetilaa, vaan toimi jonkinlaisena laastarina. Jumalan välittömään läheisyyteen, temppelin kaikkeinpyhimpään, oli nimittäin asiaa vain ylipapilla kerran vuodessa.

Ylipappia koskevat ohjeet suuresta sovituspäivästä (3. Moos. 16:1-34) kuvaavat hyvin, kuinka Vanhan testamentin temppelissä syntien sovittaminen, niistä puhdistautuminen, alastomuuden häpeän peittäminen, yhteys Jumalaan ja kuoleman uhka kulkivat käsi kädessä: “hänen tulee kuoleman uhalla varoa astumasta muulloin kuin määräaikana pyhäkön sisäosaan väliverhon taakse, liitonarkun eteen, sillä minä ilmestyn liitonarkun kannen yläpuolella pilveen verhoutuneena.” (3. Moos. 16:2)

Uuden testamentin keskeisenä sanomana on ratkaisu tähän yhteysongelmaan: Jeesuksen sovitustyö poistaa tarpeen eläinuhreille, sillä Jeesus uhrasi itsensä täydellisenä uhrina, jonka avulla ihmisillä on hänen kauttaan lopullinen sovinto Jumalan kanssa.

Tämän sovinnon jälkeen Jumala ei enää ilmestynyt vain Jerusalemin temppelissä ylipapille, vaan jokainen kristitty saa Pyhän Hengen suoraan sydämeensä: “Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä?” (1. Kor. 3:16, 6:19)

Paavalin opetuksessa Aadamin lankeemuksen ja Jeesuksen sovitustyön yhteys avataan vielä varsin suorasanaisesti. Paavali käsittelee aihetta perusteellisemmin kahteen otteeseen: Roomalaiskirjeessä Paavali havainnollistaa (Room. 5:12-21), kuinka syntiongelma ratkesi yhden ihmisen kautta, niin kuin se oli alkanutkin:

“Yhden ainoan ihmisen teko toi maailmaan synnin ja synnin mukana kuoleman. Näin on kuolema saavuttanut kaikki ihmiset, koska kaikki ovat tehneet syntiä. … Aadam oli esikuva siitä, joka oli tuleva. … Niin kuin siis yhden ainoan rikkomus tuotti kaikille ihmisille kadotustuomion, niin riittää yhden ainoan vanhurskas teko antamaan kaikille ihmisille vanhurskauden ja elämän.” (Room. 5:12, 14, 18)

Toinen yhtä tärkeä kohta on 1. Korintolaiskirjeessä (1. Kor. 15:20-49). Juuri kun Paavali on kerrannut saamansa alkukristillisen uskontunnustuksen (1. Kor. 15:3-7) ja painottanut, että koko kristillinen usko lepää juuri Jeesuksen ylösnousemuksen varassa (1. Kor. 15:17-20), hän menee ja ripustaa tämän kaiken Aadamin syntiinlankeemuksen mukanaan tuomaan kuolemaan:

“Kun kerran kuolema sai alkunsa ihmisestä, samoin kuolleiden ylösnousemus on alkanut ihmisestä. Sillä niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi. … Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema.” (1. Kor. 15:21-22, 26)

Saman luvun loppupuolella Paavali lisäksi painottaa (1. Kor 15:45-49), että me olemme maasta lähtöisin olevan Aadamin kaltaisia maallisia ja ajallisia ihmisiä, mutta tulemme taivaallisen Kristuksen kaltaisiksi:

“Millainen tuo maallinen ihminen oli, sellaisia ovat kaikki maalliset ihmiset, ja millainen tuo taivaallinen ihminen on, sellaisia tulevat olemaan taivaalliset ihmiset. Ja niin kuin me nyt olemme maallisen ihmisen kaltaisia, niin me tulemme kerran taivaallisen ihmisen kaltaisiksi” (1. Kor 15:48-49)

Jos tästä kuvasta ottaa pois todellisessa historiassa tapahtuneen alkuperäisen syntiinlankeemuksen, joka toi ihmiskunnan vaivaksi synnin ja kuoleman, on kovin vaikea saada Paavalin ajatuksenjuoksua toimimaan. Ylipäätään koko pelastushistoriaa uhrimääräyksineen ja Jeesuksen ristinkuolemineen on vaikea käsittää, jos ihmisen ero Jumalasta ei juonna juuriaan tähän syntiinlankeemuksen aiheuttamaan välirikkoon.

Ensimmäinen ihminen ja ensimmäinen synti

Raamatun sisäisen argumentaation lisäksi kristillinen ihmiskuva edellyttää myös epäsuorasti, että ensimmäisen synnittömän ihmisen syntiinlankeemuksen on täytynyt tapahtua todellisessa historiassa, ilmaantui ihminen maailmanhistorian näyttämölle sitten miten hyvänsä!

Ihmisen luominen Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi näyttää tarkoittavan, että jossakin biologisten kantavanhempiemme varhaishistorian vaiheessa ilmaantuu sellainen elämänmuoto, jolla on ”Jumalan kaltaisuuden” edellyttämät kyvyt ja ominaisuudet, joita tätä edeltävillä elämänmuodoilla ei vielä voi sanoa olleen. Esimerkiksi ihmisten kyky olla kuuliainen tai tottelematon Jumalan käskyille siten, että ihminen on vastuussa teostaan, tarkoittaa kykyä tehdä syntiä.

Jos ihmisillä on nykyään kyky tehdä syntiä, ja muilla nisäkkäillä, edes simpansseilla, ei tätä kykyä ole, jossakin maailmanhistorian vaiheessa näyttämölle on ilmaantunut ensimmäinen synnintekoon kykenevä ihminen, oli ihmiskunnan biologinen alkuperä sitten millainen hyvänsä. Kutsukaamme tätä ensimmäistä synnintekokyvyn omaavaa ihmistä ”filosofiseksi Aadamiksi” (tai “Eevaksi”, jos ensimmäinen syntiinlangennut olikin nainen).

Tässä ei jää sellaista mahdollisuutta, että ihminen on vain ihan vähän kykeneväinen syntiin, muttei kunnolla, sen enempää kuin on mahdollista olla ”vain ihan vähän raskaana”. Jos ihminen kykenee syntiin edes “vähän“, niin silloin ihminen kykenee syntiin, piste.

Kun kerran kristillinen teologia edellyttää, että meillä todellakin on kyky tehdä syntiä, ja ”filosofinen Aadam” on tästä seuraava historiallinen välttämättömyys, tästä kristillisestä lähtökohdasta seuraa muutama johtopäätös:

Filosofinen Aadam, jolla oli kyky tehdä syntiä JOKO eli koko elämänsä tekemättä syntiä, TAI hän lankesi syntiin ainakin kerran.

Jos filosofinen Aadam eli synnittömän elämän, tästä näyttää seuraavan kaikenlaisia teologisia pulmia, kuten se, että tämä on suoraan ristiriidassa Paavalin opetuksen kanssa (esim. Room. 3:23, 11:32). Koska filosofinen Aadam on kristillisen teologian johtopäätös, olettakaamme, että filosofinen Aadam ei ollut synnitön, vaan todellakin lankesi syntiin.

Tästä seuraa myös se, että filosofisen Aadamin elämässä oli aika ennen ensimmäistä syntiä ja aika tämän jälkeen. Tämä syntiinlankeemusta edeltänyt viattomuuden tila muistuttaa ainakin siltä osin paratiisikertomusta, että tässä vaiheessa ihmisen ja Jumalan välissä ei olisi ollut syntiä.

Voi toki olla, että näihin kaikkiin näkökulmiin voidaan vastata täysin tyydyttävästi tavalla, joka ei edellytä historiallista Aadamia. Ei ole kuitenkaan vaikea nähdä, miksi moni pitää Aadamin historiallisuutta teologisesti tärkeänä, eikä tuo merkitys katoa mihinkään, vaikka paratiisikertomukset eivät olisikaan aivan suoraviivaista historiankerrontaa.

Swamidass ja genealoginen hypoteesi

Tämän varsin pitkän johdannon jälkeen pääsemme vihdoin varsinaiseen aiheeseen, eli miten Swamidassin kirja liittyy kokonaiskuvaan ja miten se on muuttanut keskustelua.

Kirjan perusteesi on lyhykäisyydessään seuraava:

Aadam ja Eeva voivat aivan hyvin olla eläneet muinaisessa Lähi-Idässä vain muutama tuhat vuotta sitten. He voivat olla kaikkien koskaan eläneiden ihmisten kantavanhempia, he voivat olla erityisen luomistyön tulosta ilman biologisia vanhempia siten, että Jumala tosiaan loi heidät yhteyteensä Edenin paratiisiin, synnittömään ympäristöön, missä heillä oli alunperin osallisuus ikuisesta elämästä ja jonka syntiinlankeemus heiltä vei.

Tätä Swamidass kutsuu perinteiseksi tulkinnaksi. Vaikka hän onkin avoin sille, että jokin vähemmän perinteinen tulkinta on totta, hänen kirjansa tarkoituksena on selvittää tämän perinteisen tulkinnan suhdetta biologiseen todistusaineistoon.

Tässä Swamidass lähtee liikkeelle siitä, että todistusaineisto osoittaa ihmisten polveutuvan yhteisestä kantamuodosta kaikkien isojen ihmisapinoiden kanssa (aiheesta tarkemmin). Lisäksi todistusaineiston valossa kantavanhempamme ovat pysyneet suurena populaationa, siis suurempana kuin yksittäisenä ihmisparina, vähintään viimeiset 500 tuhatta vuotta. Tätä ennen tapahtunutta pullonkaulaa todisteet eivät sulje pois (aiheesta tarkemmin). 

Vaikka lukija olisikin varma, että evoluutioteoria on väärässä, Swamidass kehottaa ottamaan tämän ajatuskokeena: Jos evoluutiohistoria olisi totta, miten se vaikuttaisi Aadamin ja Eevan historiallisuuteen?

Vuosien mittaan hän vakuuttui evoluutiosta ja ymmärsi sen Jumalan kaitselmuksen ohjaamaksi prosessiksi. Hänelle oli tärkeätä nähdä ja ymmärtää todisteet itse. Nykyään hän on professori eikä omien sanojensa mukaan pelkää mitään vastausta kysymykseen Aadamin ja Eevan suhteesta tieteelliseen tietoon, sillä hänen uskonsa nojaa enemmän Jeesukseen kuin Aadamiin, mutta kysymys on hänestä edelleen mielenkiintoinen.

“Matkalla huomasin kiinnostavan tosiasian. Kaikki olivat vakuuttuneita, että evoluutiotutkimus horjutti käsitystämme Aadamista ja Eevasta, mutta en löytänyt todisteita, jotka olisivat osoittaneet tämän todeksi.” (s. 8)

Hän huomasi myös tutkijoiden puhuvan tieteen auktoriteetilla, mutta usein väärin. Kun esimerkiksi Deborah Haarsma ojensi pastori Tim Kelleriä siitä, että tiede on osoittanut historiallisen Aadamin ja Eevan mahdottomiksi viitaten jaettuun polveutumishistoriaan isojen ihmisapinoiden kanssa ja yksittäistä ihmisparia suurempaan populaatiokokoon, Swamidassin sympatiat olivat pastorin puolella. Todistusaineisto ei yksinkertaisesti osoita, mitä sen väitetään osoittavan.

Tämän havainnollistamiseksi Swamidass muotoilee konkreettisen hypoteesin, ja pyrkii selvittämään, voidaanko hypoteesi falsifioida todisteilla. Mikäli hypoteesi selviää koetuksesta, se voi olla silti väärä, mutta todisteet eivät siinä tapauksessa kerro tästä suuntaan tai toiseen.

“Täysin sopusoinnussa geneettisen ja arkeologisen todistusaineiston kanssa on mahdollista, että Aadam luotiin tomusta ja Eeva hänen kylkiluustaan alle 10 000 vuotta sitten. Lähdettyään puutarhasta, näiden jälkeläiset olisivat sekoittuneet sen ulkopuolella olevien biologisesti identtisten lähialueen naapureidensa kanssa. Muutamassa tuhannessa vuodessa heistä tulisi kaikkien suvullisia kantavanhempia.”

Näin muotoiltuna Swamidass katsoo, että hypoteesi sopii yhteen aiemmin mainitun “Aadamin ja Eevan perinteisen kuvauksen” kanssa. Perinteinen kuvaus ei tietenkään mainitse tällaista populaatiota, mutta perinteinen kuvaus jättää joka tapauksessa paljon aukkoja ja sijaa spekulaatiolle.

Swamidass käytännössä siis ehdottaa, että tarinassa on sellaisen populaation mentävä aukko, jonka Jumala loi kaitselmuksen ohjaaman evoluutioprosessin kautta. Saamme paljon geenejämme tältä populaatiolta, ja tämä populaatio on sukua muille nisäkkäille.

Swamidass myös kiistää lukevansa evoluutiota Raamattuun: evoluutioon liittyvät kysymykset jäävät yksinkertaisesti Raamatun välittämän kertomuksen näköalan ulkopuolelle siinä missä suhteellisuusteoria ja kvanttifysiikkakin. Swamidass ei siis väitä hypoteesinsa löytyvän Raamatusta, vaan ainoastaan, että se on yhteensopiva sen kanssa, mitä Raamatusta löytyy.

Tässä vaiheessa perinteiseen käsitykseen paratiisikertomuksesta on siis lisättävä kaksi täydentävää oletusta: 

(1) paratiisin ulkopuolella olisi ollut biologisesti Aadamin ja Eevan kaltainen sekä heidän kanssaan lisääntymiskykyinen populaatio, joka olisi sittemmin risteytynyt heidän jälkeläistensä kanssa. Saamme paljon geenejämme tästä populaatiosta (ehkä jopa kaiken?), mutta Aadam ja Eeva ovat yhtä kaikki meidän todellisia biologisia ja suvullisia (genealogical) kantavanhempiamme.

(2) kun sanotaan että he ovat ”kaikkien koskaan eläneiden ihmisten kantavanhempia”, tässä ”ihminen” määritellään teologian näkökulmasta, ja teologian määritelmä sanalle ”ihminen” (esimerkiksi aiemmin mainittu kyky tehdä syntiä) voi poiketa ratkaisevasti biologian määritelmästä samalle sanalle (esimerkiksi ”anatomisesti moderni Homo sapiens”).

Lisäksi Swamidass korostaa moneen otteeseen – ja vääntää tämän ehkä jo vähän turhankin paksusta rautalangasta – että hän ei suinkaan pyri todistamaan esittelemäänsä hypoteesia tieteellisesti. Hän ainoastaan osoittaa, että geneettinen todistusaineisto on kaikin puolin yhteensopiva tällaisen mahdollisuuden kanssa. Se, tapahtuiko todella näin vai ei, on täysin tieteen näköpiirin ulkopuolella.

Hän korostaa aivan yhtä painokkaasti, että tieteen kansantajuistamisessa on erityisen tärkeätä ottaa maallikoiden kysymykset vakavasti ja selventää, mitä tieteelliset todisteet kertovat ja toisaalta eivät kerro.

Kirjan rakenne

Kirja on järjestetty johdanto- ja johtopäätösluvun väliin jäävien kolmen pääosan ympärille: 

Ensimmäinen osa käsittelee esivanhemmuutta varsinkin perinnöllisyystieteen ja populaatiogenetiikan näkökulmasta. Swamidass käy kuuden luvun verran läpi eri näkökulmista, mitä tieteellinen todistusaineisto kertoo ja ei kerro meidän varhaishistoriastamme, ja näyttää kuinka hänen hypoteesinsa on täysin yhteensopiva nykytiedon kanssa.

Toinen osa käsittelee ihmisyyden määritelmää biologiassa ja toisaalta Jumalan kuvallisuutta teologiassa. Samalla käsitellään polygenismin nimellä tunnettua harhaoppia. Lisäksi pohditaan, miten puutarhan ulkopuolella oleva ihmispopulaatio voisi sopia tekstiin ja sen aukkoihin.

Kolmas osa käsittelee mysteeriä, joka jää luonnontieteen ja teologian ”katulamppujen” väliseen katveeseen. Swamidass kertaa tässä vielä eri näkökulmien tuomat odotukset ja niiden välisen jännitteen sekä täydentää kirjan hypoteesia spekulatiivisella kertomuksella, joka tuo hieman lihaa luiden ympärille.

Kertomuksen ei ole tarkoitus olla sen enempää tieteen kuin teologiankaan johtopäätös, vaan se jälleen kerran havainnollistaa, kuinka jännitteeseen on olemassa vähintäänkin spekulatiivisia ratkaisuja ja että tieteen ja teologian välimaastossa on edelleen kartoittamattomia alueita.

Kirja on liitteineen 230 sivua. Se on paikoitellen tiiviiksi ahdetun tuntuinen, eikä kerronta aina solju täysin vaivattomasti. Toisinaan voi tulla sellainen olo kuin lukisi kirjan muotoon kirjoitettuja luentokalvoja. Pahimmillaan, luvussa 13, kymmeneen sivuun on ahdettu kuusi yli puolen sivun mittaista listaa sekä melkoinen määrä alaviitteitä. Kirja on yhtä kaikki varsin systemaattinen ja perusteellinen, ja käsittelee hypoteesin herättämiä kysymyksiä, väärinkäsityksiä ja vastaväitteitä varsin monipuolisesti.

Esivanhemmat

Swamidass painottaa, että mikäli tämä hänen kuvaamansa skenaario olisi tapahtunut, populaatiogenetiikka osoittaa vain sen, että paratiisin ulkopuolella olisi myös täytynyt olla porukkaa. Tätä vastaan on vastattu ainakin kahdella rintamalla: eikö tämä takaportti ensinnäkin tee tuloksesta täysin triviaalin ja eikö toisaalta tulos ole siltikin parhaan populaatiogeneettisen tiedon vastainen? Jo se, että jälkimmäistä vastaväitettä esiintyy, oikeastaan vastaa ensimmäiseen.

Swamidass osoittaa, että jos Aadam eli Lähi-Idässä niinkin hiljattain kuin 6 000 vuotta sitten, silloin kaikki kansat olivat Aadamin jälkeläisiä jo Uuden testamentin kirjoittamisen aikaan, ellei sitten Aadamin sukulinja kuihtunut kokonaan pois.

Tämä epäintuituitiiviselta vaikuttava johtopäätös onkin kirjan kova tieteellinen ydin. Jo aiemmin muut (erityisesti Kenneth W. Kemp, Michael Flynn, Edward Feser, Gregg Davidson ja Andrew Loke) ovat esittäneet samansuuntaisia ajatuksia, mutta Swamidass täydentää kuvaa varsinkin osoittamalla, kuinka nopeasti näitä kaikkien ihmisten universaaleja esivanhempia modernin populaatiogenetiikan mukaan tulee vastaan sukupuussa.

Swamidass havainnollistaa, kuinka viimeaikainen populaatiogenetiikan tutkimus on osoittanut, että kun katsotaan ajassa taaksepäin, kaikkien nykyään elävien ihmisten yhteiset kantavanhemmat löytyvät suhteellisen tuoreesta lähimenneisyydestä. Esimerkiksi kaikki eurooppalaiset ovat frankkien kuninkaana 768-814 hallinneen Kaarle Suuren jälkeläisiä. 

Vuonna 1999 Joseph Chang julkaisi yksinkertaisen mallinnuksen, jossa kaikkien ihmisten yhteiset esivanhemmat tulevat vastaan jo 900 vuotta sitten. Malli oli kuitenkin liian yksinkertaistava, eikä huomioinut maantieteen vaikutusta. Hieman tämän jälkeen Chang laati Douglas Rohden ja Steve Olsonin kanssa tarkemman simulaation ja he julkaisivat tuloksensa Naturessa 2004.

Simulaatiossa huomioitiin maantieteen vaikutus ja realistisen muuttoliikkeen hitaus. Tällä kertaa ei kuitenkaan huomioitu esimerkiksi kauppareittien, imperiumien tai kansainvaellusten vaikutusta. Pessimistisilläkin oletuksilla viimeisin kaikkien yhteinen esi-isä olisi elänyt keskimäärin 1415 eKr.

Kun siis Raamatussa Jumala siunaa Aabrahamin ja lupaa tälle lapsia kuin taivaan tähtiä tai merenrannan hiekkaa (1. Moos. 22:17-18) ja että hänen jälkeläistensä siunaus on oleva siunaus kaikille maailman kansoille, on täysin madollista, että jo nyt kaikki elossa olevat ihmiset ovatkin Aabrahamin jälkeläisiä!

Tätä voidaan havainnollistaa monella tapaa, mutta yksi tapa hahmottaa asia on laskea, kuinka esivanhempieni määrä kaksinkertaistuu joka sukupolvi (kaksi vanhempaa, neljä isovanhempaa jne.), jolloin kymmenen sukupolven päästä esivanhempia on jo tuhat, 20 sukupolven päästä miljoona, 30 sukupolven päästä miljardi ja 40 sukupolven päästä triljoona. 40 sukupolvea tai tuhat vuotta sitten maailmassa oli kuitenkin selvästi alle triljoona ihmistä: luku olisi ollut pikemminkin 300 miljoonaa.

Tämä matemaattinen pulmapähkinä ratkeaa tietysti siten, että samat henkilöt seikkailevat sukupuussa moneen kertaan eri sukupuun haaroissa.

Toinen yhtä olennainen näkökulma on, että emme suinkaan saa kaikilta näiltä esivanhemmiltamme geenejä, vaikka he ovat biologisia esivanhempiamme!

Ajatellaanpa asiaa hetki: ihmisellä on 46 erilaista kromosomia, mutta meillä on jo kuuden sukupolven päässä enemmän esivanhempia, nimittäin 64. Kromosomeja ei siis riitä perittäväksi jokaiselta esivanhemmalta. 

Ääriesimerkkinä tällaisia esivanhempia voisi olla jo toisessa sukupolvessa: kuvitellaan että olisin saanut äidiltäni sattumalta täsmälleen samat kromosomit kuin tämä sai omalta äidiltään. Tässä harvinaisessa tapauksessa en saisi ukiltani, siis biologiselta äitini isältä, yhtäkään geeniä! 

Nekin esivanhemmat, jotka eivät välitä meille kromosomejaan, ovat kuitenkin aivan yhtä oikeita esivanhempia kuin muutkin. Tästä syystä geneettinen (genetic) esivanhemmuus ja suvullinen (genealogical) esivanhemmuus ovat aivan eri asioita. Kun mennään sukupuussa taaksepäin, meillä on paljon suvullisia esivanhempia, jotka eivät ole geneettisiä esivanhempiamme.

Sellaisia esivanhempia, jotka eivät jättäneet geenejään kenellekään elossa olevalle jälkeläiselleen, Swamidass kutsuu geneettisiksi kummituksiksi. Lisäksi hän kutsuu geneettisiksi superkummituksiksi sellaisia yksilöitä, joilta ei ole jäänyt geenejä nykypolville, mutta jotka ovat silti kaikkien nykyään elävien esivanhempia.

Swamidassin hypoteesin kannalta on täysin hyväksyttävissä, että Aadam ja Eeva voivat olla meidän näkökulmastamme geneettisiä superkummituksia. Swamidass osoittaa, että jos oletamme Aadamin ja Eevan eläneen muinaisessa Lähi-Idässä 6 000 vuotta sitten ja heidän jälkeläistensä risteytyneen paratiisin ulkopuolella olleen populaation kanssa, kaikki maailmassa olisivat silti heidän jälkeläisiään Jeesuksen aikaan mennessä.

Tämä sisältää myös Etelä-Amerikan ja Australian kaukaiset heimot. Ainoa kysymysmerkki näyttää olevan Tasmania, jonka alkuperäisväestön ei voida osoittaa varmuudella risteytyneen muiden ihmisten kanssa, mutta tässäkin risteytymistä voidaan pitää varsin todennäköisenä.

Swamidass määrittelee viimeisimmäksi eläneen universaalin suvullisen esivanhempamme (Most Recent Universal Genealogical Ancestor, MRUGA) ja osoittaa, että laskennallisesti tämä tulee vastaan noin 3 000 vuotta sitten.

Kun mennään ajassa vielä pidemmälle, näitä universaaleja suvullisia esivanhempia (UGA) tulee vastaan entistä enemmän, kunnes (noin 5 000 vuotta sitten) päästään pisteeseen, jossa jokainen tuolloin elänyt ihminen on joko kaikkien nykyään elävien kantavanhempi tai ei kenenkään. Toisin sanoen kaikilla nykyään elävillä on tuossa pisteessä sama joukko esivanhempia (Identical Ancestry Point, IAP).

Kansankielessä Aatamiin viitataan usein juuri tällaisena viimeisimpänä kaikkien ihmisten yhteisenä esivanhempana, kuten vaikkapa tässä Elias Lönnrotin päiväkirjamerkinnässä:

”Kun hänen sukutieteelliset muistelmansa olivat hyvin sekavat, epäilen suuresti, olisiko yhteinen esi-isä voinut olla lähempi henkilö kuin vanha Aatami, varsinkin kun hänen sukunsa oli ruotsalaista ja minun sukuni suomalaista alkuperää.”

(Elias Lönnrot, Matkat 1828-1844 (s. 372))

Maantieteestä johtuen ensimmäiset “vanhat aatamit” (eli UGAt) alkavat ilmaantua juuri muinaisessa Lähi-Idässä, joka yhdistää kätevästi kolme suurta mannerta. Kaikkein viimeisimpänä nämä löytyvät esimerkiksi Australian ja Etelä-Amerikan kaltaisissa eristäytyneissä maailman kolkissa.

Jos siis valitsemme minkä tahansa muinaisessa Lähi-Idässä eläneen pariskunnan, jonka jälkeläisiä on edelleen elossa, kestää odotusarvoisesti vain 3 000-4 000 vuotta, että kaikki elossa olevat ihmiset ovat heidän jälkeläisiään.

Toisin sanoen, vaikka Raamatun sukuluetteloista löytyvät aikamääreet otettaisiin teknisesti tarkkoina historiallisina tietoina, jolloin paratiisikertomukset sijoittuisivat muinaiseen Lähi-Itään noin 4 000 eKr., tämä antaa aivan riittävästi aikaa heidän jälkeläisilleen levittäytyä ympäri maapallon.

Siispä jo ajanlaskun alussa, kun Uuden testamentin ilosanomaa aletaan viedä myös pakanakansoille kaikkeen maailmaan, kaikki maailman kansat olisivat jo Aadamin ja Eevan jälkeläisiä.

Ihmiset

Kun Swamidass sanoo, että Aadam ja Eeva olisivat voineet olla ensimmäiset ihmiset ja että kaikki koskaan maapallolla eläneet ihmiset olisivat heidän jälkeläisiään, hän korostaa, että tämä on teologinen väite ja pätee ainoastaan, kun käytetään teologista määritelmää sanalle “ihminen”. Biologisen ihmiskäsitteen (tai käsitteiden, joita hän analysoi 8. luvussa) puitteissa tämä ei kuitenkaan päde.

Ensimmäinen reaktio monella lienee, että tällainen sanasekoiluhan on puhdas silmänkääntötemppu: sopivasti saivartelemalla mikä tahansa saadaan varmasti sopimaan yhteen minkä tahansa kanssa, eikä sanoille voi noin vain keksiä omia määritelmiään.

Jos Aadam ja Eeva täytyy määritellä nimenomaan kaikkien koskaan eläneiden biologisten ihmisten kantavanhempina, tätä varten on ajassa mentävä huomattavasti kauemmaksi taaksepäin.

Vaadittava aikajakso riippuu käytetystä “biologisen ihmisen” määritelmästä: esimerkiksi käyttäytymiseltään moderni Homo sapiens (n. 50 000 – 100 000 vuotta sitten), anatomisesti moderni Homo sapiens (n. 150 000 – 300 000), Neanderthalin ihmisen, Homo sapiensin ja Denisovan ihmisen yhteinen kantamuoto (n. 500 000 – 700 000) tai koko Homo-suvun alkuperäinen ilmaantuminen (n. 2 000 000 vuotta sitten) (s. 103). Jos mennään riittävän kauas historiassa (noin 500 000 vuoden päähän), geneettinen todistusaineisto ei myöskään estä sitä, että polveutuisimme konkreettisesti kahden ihmisen populaatiosta, ilman risteytymistä muiden populaatioiden kanssa.

Biologisen määritelmän käyttäminen voi kuitenkin olla perusteetonta. On helppo nähdä, että käytämme jatkuvasti eri aloilla samoja sanoja eri merkityksissä: esimerkiksi työlainsäädännössä ja fysiikan käsitteenä sana ”työ” saa varsin erilaiset merkitykset. Ei ole suinkaan saivartelua todeta, että mekaanisessa järjestelmässä ei ole tehty fysiikan näkökulmasta jouleakaan työtä, vaikka työaikaa kertyisikin. Huolellisessa analyysissa täytyy aina erotella, missä merkityksessä sanoja käytetään.

Tämän takia on pikemminkin täysin välttämätöntä arvioida väitettä ”kaikki ihmiset ovat Aadamin jälkeläisiä” käyttäen teologista määritelmää sanalle ”ihminen”. Swamidass huomauttaa, että heprean sana ”ihminen”, ’adam’ on sama sana kuin Aadamin erisnimi, eikä aina ole helppo edes päätellä, kummasta puhutaan.

Näin siis Vanhan testamentin ihmistä tarkoittava ’adam’ saattaa viitata yksinkertaisesti Aadamin jälkeläisiin, siis adamiitteihin. Tai sitten se voi tarkoittaa jotakin muuta, esimerkiksi aiemmin mainittuja synnintekoon kykeneviä ihmisiä. Swamidass jättää tämän määrittelyongelman teologien ratkaistavaksi. On kuitenkin varmaa, että muinaiset heprealaiset eivät käyttäneet modernin biologisen taksonomian käsitteitä. Siksi mekään emme voi vain olettaa, että Raamattu käyttää sanoja modernien määritelmien mukaisesti.

Uuden testamentin sana ’anthropos’ on puolestaan huomattavasti laajempi ja sitä myös käytetään maailmanlaajuisessa merkityksessä viittaamaan kaikkiin kansoihin. Swamidass muotoilee kuitenkin hypoteesinsa siten, että se ottaa huomioon tämän UT:n kielenkäytön, sillä tuossa vaiheessa kaikki elossa olevat biologiset ihmiset (millä tahansa biologisen ihmisen määritelmällä) todellakin ovat myös adamiitteja.

Swamidass pohtii myös pitkästi Jumalan kuvallisuuden määritelmää, ja sitä, olivatko ei-adamiitit sitten jonkinlaisia Jumalan kuvaa vailla olevia ali-ihmisiä, ilman ihmisarvoa. Tässä yhteydessä käydään läpi myös polygenismiksi kutsutun opin synkkää historiaa, jossa tieteellistä ja teologista rasismia on perusteltu sillä, että “alemmat rodut” ovat olennaisesti eri alkuperää.

Swamidass haastaakin tällaista näkemystä osoittamalla, että kansat ovat risteytyneet keskenään paljon tiuhemmin kuin tällainen rasistinen oletus vaatisi. Vastaavasti hän haastaa näkemystä myös muinaisten ihmisten osalta: jos kerran Jumala loi (hypoteesin mukaisesti) Aadamin ja Eevan biologisesti yhteensopiviksi näiden kanssa, ei voi olla täysin vahinko, että tämä populaatio tosiaan risteytyi Aadamin ja Eevan kanssa. 

Swamidass ehdottaakin, että ensimmäisen luvun luomiskertomuksessa tapahtunut ihmisen luominen voi viittata tuon populaation luomiseen evoluution kautta, ja Aadamin ja Eevan luominen paratiisiin (toisessa luvussa) voisi viitata eri luomistapahtumaan. Silloin tuo populaatiokin olisi luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi (1. Moos. 1:26-27). 

Lisäksi Swamidass nostaa Raamatusta joitakin kohtia, jotka näyttäisivät jopa tukevan käsitystä paratiisin ulkopuolella olevista ihmisistä, tai vähintäänkin siitä, että 1. Mooseksen kirjan kirjoittaja ei ollut kovin kiinnostunut ottamaan asiaan kantaa.

Esimerkiksi kertomus Kainin ja Abelin veljessurmasta sisältää pari erikoista mainintaa, jotka kuulostavat siltä, että heidän maailmassaan oli muitakin ihmisiä kuin Aadamin ja Eevan ydinperhe.

Ensinnäkin, kun Kain valittaa karkoitusrangaistuksensa vakavuutta, hän sanoo: “Kun sinä nyt karkotat minut tältä seudulta, minä joudun pois kasvojesi edestä. Minun on harhailtava kodittomana ja pakolaisena maailmalla, ja silloin kuka hyvänsä, joka minut kohtaa, voi tappaa minut.” (1. Moos. 4:14)

Tässä vaiheessa tarinaa on kuitenkin esitelty vasta neljä ihmistä: Aadam, Eeva, Kain ja Abel. Jos laskuista vähennetään Kain itse ja hänen tappamansa pikkuveli Abel, maailmassa näyttäisi olevan vain isä ja äiti. Lisäksi “karkoitus tältä seudulta” tarkoittaa oletettavasti häipymistä perheen asuttamalta seudulta. Vanhempien kolmas poika näyttää syntyvän vasta tämän jälkeen (1. Moos. 4:25). Kuka sitten on tämä “kuka hyvänsä”, jota Kain näin pelkää? Jos olet isän ja äidin kanssa autiolla planeetalla, pelkäätkö “ketä hyvänsä”, vai vanhempiasi?

Samoin pari jaetta myöhemmin takavasemmalta kuvaan ilmaantuu Kainin vaimo: “Kain yhtyi vaimoonsa, ja tämä tuli raskaaksi ja synnytti Henokin. Kain oli ensimmäinen, joka perusti kaupungin, ja hän antoi sille nimen poikansa Henokin mukaan.” (1. Moos. 4:17)

On tietysti mahdollista, että Kain nai oman siskonsa ja pelkäsi muiden kertomuksessa mainitsemattomien sisarustensa vihaa. Ehkäpä myös kaupungin perustaminen tarkoittaa vain, että hänen jälkeläistensä määrä kasvoi niin suureksi, että hänen uuden kotinsa paikalle kasvoi lopulta kokonainen kaupunki.

Tai ehkäpä Kain, Abel ja Seth eivät edes olleet kertomuksessa Aadamin ja Eevan vanhimpia poikia ja veljessurman aikaan klaani oli jo varsin kookas. Nämä ovat kuitenkin aivan yhtä lailla aukkojen täyttämistä tulkinnoilla kuin sekin, että paratiisin ulkopuolella oli ihmisiä.

Raamatun tekstissä näiden yksityiskohtien selventäminen ei näytä edes olevan kovin korkealla prioriteetilla: uusia hahmoja ilmaantuu kuvaan yllättäen ja keskeisiä motiiveja mainitaan ohimennen sivulauseissa. Kerronta on kaiken kaikkiaan hyvin tiivistä ja jopa lähes unenomaista, eikä yllättäviäkään asioita yleensä koeta tarpeelliseksi sen enempää selitellä. Olisi ollut helppo mainita, että Kainin vaimo oli tämän sisko, mutta tätä teksti ei tee.

Pari lukua myöhemmin on lyhyt mutta sitäkin hämmentävämpi kertomus Jumalan poikien ja ihmisten tytärten lapsista, jättiläisistä (‘nephilim’) ja muinaisajan sankareista (‘giborim’). (1. Moos. 6:1-4) Tulkintahistoriassa tähän on annettu monenlaista selitystä, ja Jumalan pojat on yhdistetty milloin uskonsankareihin (vertaa Hoosea 1:10), milloin langenneisiin enkeleihin (vertaa Job. 1:6, 2:1). 

Kun nuorena luin tuon kohdan ensimmäisen kerran itse Raamatusta, ajattelin, että Raamattu varmaan palaa jättiläisiin ja ”noihin muinaisajan kuuluisiin sankareihin” hieman myöhemmin, koska lukijan selvästi odotetaan tietävän, mistä kuuluisista sankareista tässä puhutaan, ja itselläni mieleen tulivat korkeintaan antiikin kreikkalaiset mytologiat.

Raamattuhan “selittää itse itseään”, joten jos puhutaan ”noista kuuluisista sankareista”, tämä varmaankin saa Raamatussa tarkemman kuvauksen. Raamattu kuitenkin osoittautui tältä osin hieman erilaiseksi kirjaksi, kuin olin kuvitellut.

Swamidass ei yritäkään tässä ratkaista näiden tulkinnanvaraisten jakeiden mysteeriä, mutta hän kiinnittää huomiomme siihen, kuinka vähän Raamattu on kiinnostunut selittämään tämän tapaisia muinaisen maailman epämääräiseen risteytymiseen liittyviä käänteitä edes silloin, kun niistä suoraan mainitaan! 

Toiseksi, koska tämä vaikeatulkintainen kohta on herättänyt historian varrella ties minkälaista tulkintaa eikä antiikissa varsin suosittua “langenneet enkelit” -tulkintaa ole suinkaan tuomittu harhaopiksi, perinteinen näkemys Aadamista ja Eevasta on oikeastaan jo pitkään nähty yhteensopivana “paratiisin ulkopuolisen lisääntymiskykyisen populaation” kanssa.

Jos tämä ei ole ollut teologinen kynnyskysymys langenneiden enkelten kohdalla, täytyisi jotenkin perustella, miksi se olisi sitten suurempi ongelma paratiisin ulkopuolisen ihmispopulaation kohdalla.

Mysteeri

Jotta kaikki edellä kerrottu ei jäisi vain abstraktiksi tieteen ja Raamatun näkökulmien rajallisuuden osoittamiseksi, Swamidass havainnollistaa näiden näkökulmien yhteensopivuutta vielä konkreettisella mutta spekulatiivisella kertomuksella (s. 175.178). Spekulaation tarkoituksena on tarjota uudenlainen lähtökohta keskustelulle, ja hän kehottaakin muuttamaan kertomusta tarpeen mukaan:

Jumala luo ensin ihmiskunnan omaksi kuvakseen evoluution kautta. Nämä ihmiset ovat sieluineen ja ruumiineen kuin mekin, mutta eivät aivan: vaikka he kykenevätkin hyvään ja pahaan, he eivät ole vielä Aadamin lankeemuksen vaikutuksen alaisuudessa. Kuitenkin he ovat kuolevaisia, eivätkä ole moraalisesti täydellisiä.

He ovat luomakunnan kruunu, ja heille on annettu valta hallita eläimiä, mutta ei toisiaan. Sota ja orjuus ovat heille tuntemattomia. He elävät pienissä ryhmissä, ilman kansakuntia tai kirjoitettua kieltä. Maanviljelyksen myötä alkaa kaupunkien, kirjoitustaidon ja sivilisaation nousu noin. 12000 – 6000 vuotta sitten. Uudet keksinnöt ja yhteiskuntajärjestykset tuovat mukanaan entistä suuremman vallan niin hyvään kuin pahaankin.

Paratiisikertomuksen voi tässä spekulaatiossa lukea joko ensimmäisen luvun luomiskertomuksen jälkeen tapahtuvana erillisenä tapahtumana, tai sitten ensimmäisen luvun luomisen paikallisena lähikuvana.

Jumala tahtoo ilmaista itsensä ihmisille uudella tavalla, ja vaikuttaa ihmiskunnan kohtaloon Aadamin ja Eevan kautta. Jumala tahtoo antaa näille jotakin entistä parempaa: ihminen saa valita joko pääsyn kuolemattomuuteen tai uudenlaisen pääsyn hyvään ja pahaan tietoon.

Tätä valintaa varten Jumala tahtoo nyt antaa Aadamille ja Eevalle mahdollisimman hyvät eväät viisaaseen valintaan ja luo siksi heidät puhtaalta pöydältä, Aadamin suoraan maan tomusta ja Eevan hänen kyljestään. Heidät luodaan synnittöminä kuolemasta vapaaseen puutarhaan, ja heidän tehtävänään on tuoda Jumalan valtakunta koko ihmiskunnalle.

Heidän täytyy valita elämän puun ja tiedon puun väliltä, ja he valitsevat tiedon puun. Tämä johtaa välittömästi karkoitukseen paratiisista, eroon Jumalasta ja eroon elämän puusta. Aadamin jälkeläiset joutuvat elämään tämän välirikon takia erossa elämän puusta ja erossa Jumalasta.

Ennen kaikkea he tuovat sivilisaatioon uudenlaisia epäoikeudenmukaisuuden ja vallan väärinkäytön muotoja. Näin lankeemuksen seuraukset leviävät lopulta kaikille ihmisille, sillä lopulta kaikki ovat osa tätä Jumalan läheisyydestä karkoitettua ”langennutta valtakuntaa”.

Jumala kutsuu Aabrahamin ja lupaa siunata koko maailmaa hänen jälkeläistensä kautta. Kun aika on täyttynyt, Jumala lähettää lopulta poikansa, ”toisen Aadamin”. Jeesuksen kuolema sovittaa synnit ja avaa ihmisille uuden yhteyden Jumalan luokse. Jeesus asettaa uuden liiton ja perustaa seurakunnan, jonka tehtävänä on viedä uudistunut Jumalan valtakunta kaikkeen maailmaan.

Hypoteesin merkitys

Entä kuinka realistisena itse pidän tällaista Swamidassin skenaariota? Juuri näin muotoiltu spekulaatio pitää tietysti sisällään useita vahvasti spekulatiivisia elementtejä, joten on melko epätodennäköistä, että spekulaatio sattuisi olemaan kaikilta osin oikein. En myöskään satu uskomaan, että paratiisikertomusta olisi tarkoitettu aivan näin konkreettiseksi historian kuvaukseksi.

Swamidass onnistuu silti havainnollistamaan, kuinka hyvin kirjaimellinenkin Raamatunselitys voi olla täysin yhteensopiva biologisen tietomme kanssa, mikäli sallimme joko paratiisin ulkopuolisen ihmispopulaation.

Tämän lisäksi on toki edelleen sekin vaihtoehto, että syntiinlankeemus tapahtui jossakin ihmissuvun historian varhaisvaiheessa n. 500 000 vuotta sitten, jolloin paratiisin ulkopuoliselle populaatiolle ei ole tarvetta. Tuon populaation mahdollisuus avaa kuitenkin monenlaisia tulkintavaihtoehtoja.

Swamidass siirtää kysymyksen historiallisesta Aadamista suurelta osin takaisin teologian puolelle: jos jopa varsin kirjaimellinen tulkinta paratiisikertomuksesta on yhteensovitettavissa nykytieteen kanssa, sitä suuremmalla syyllä myös hieman vähemmän kirjaimelliset käsitykset sopivat yhteen tieteen tulosten kanssa.

Genealoginen hypoteesi mahdollistaa sen, että syntiinlankeemuksen teologisesti keskeiset käänteet ovat voineet tapahtua myös todellisessa historiassa, vaikka kertomus olisikin kirjallisuuslajinsa puolesta vahvasti symbolinen.

Kysymys ei myöskään ole siitä, että kirjaimellishistoriallinen tulkinta paratiisikertomuksista olisi selvästi Raamatulle uskollisin selitys, ja että hieman löperömmät teologit voivat sitten luopua Raamatulle uskollisesta tulkinnasta ja päättää itse, mitkä asiat Raamatussa ovat oikeasti totta. Pikemminkin Raamatun vakavasti ottava lukija pyrkii lukemaan myös alkukertomuksia niiden oikean kirjallisuuslajin puitteissa.

Esimerkiksi assyriologi Thorkild Jacobsen on luokitellut Raamatun alkukertomukset myyttiseksi historiankerronnaksi (mytho-history), jossa mytologisen kerronnan mukana on myös historiallisia intressejä. Vaikka tämä tyylilaji poikkeaakin esimerkiksi ilmestyskirjan kirjallisuuslajista (juutalainen apokalyptiikka), nämä molemmat ovat esimerkkejä kirjallisuudesta, jossa konkreettisista tapahtumista puhutaan vahvasti symbolisella kielellä. 

Toinen hyvä vertailukohta myyttiselle historiankerronnalle ovat myös Vanhan testamentin profeettojen vertaukset Israelin kansan vaiheista: jokainen ymmärtää, että Hesekielin kirjan 16. luvussa seikkaileva Jerusalem ei tarkoita historiallista naista, joka oli Jumalan uskoton vaimo. Tämä ei silti tarkoita, etteikö profeetta puhuisi todellisista tapahtumista ja konkreettisesta kansan uskottomuudesta Jumalaa kohtaan.

Jumalan istuttama Eedenin puutarha muistuttaa niin Vanhassa (Jes. 5:1-7; Jer. 2:21) kuin Uudessakin testamentissa (Matt. 21:33-46; Mark. 12:1-12; Luuk. 20:9-19) esiintyvää vertausta viinitarhasta Jumalan kansan vertauskuvana ja viinitarhan viljelijöistä kansan johtajina.

Jeesuksen opetuksessa taas viitataan hyviin ja pahoihin tekoihin ihmisen tuottamana hedelmänä: ”Hedelmistä te heidät tunnette” (Matt. 7:15-20). Sama teema jatkuu Paavalin kirjeissä, missä hengen hedelmät ovat vastakohtana lihan teoille (Gal. 5:19-22; Ef. 5:9-11; Room. 7:4-5).

Ehkäpä paratiisin puiden taikahedelmät ovat lähempänä näitä hengen hedelmiä kuin konkreettisia hedelmiä. Erityisesti paratiisikertomusten elämän puu esiintyy paratiisikertomusten lisäksi vain kiistatta vertauskuvallisissa yhteyksissä (Sananl. 3:18; 11:30; Ilm. 2:7; 22:2,14,19). 

Paavali rinnastaa Kristuksen morsianta, siis seurakuntaa, eksyttävät harhaopettajat Eevan eksyttäneeseen käärmeeseen. (2. Kor. 11:2-3) Muutenkin Paavalin opetuksessa Kristuksen ja seurakunnan avioliitto rinnastetaan juuri paratiisikertomuksessa mainittuihin (1. Moos. 2:24) avioliiton asetussanoihin (Ef. 5:31-32): “Tämä on suuri salaisuus; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa.”

Paratiisin käärmekään ei taida olla vain käärme ja “kavalin kaikista eläimistä” (vaikka joku on näinkin ehdottanut), sillä käärme on perinteisesti ymmärretty juuri Paholaiseksi. Käärmeen kirouksessa mainittu protoevankeliumi on ymmärretty juuri Saatanan ja ihmisen väliseksi vihollisuudeksi, joka saa täyttymyksensä Kristuksessa: “ihminen on iskevä sinun pääsi murskaksi, ja sinä olet iskevä häntä kantapäähän.” (1. Moos. 3:15) Ilmestyskirjassa tuo “muinaisaikojen käärme” samaistetaan myös hyvin selvästi Saatanaan (Ilm. 12:9; 20:2).

Kaikkien näiden paratiisikertomuksen piirteiden tulkitseminen tämän Raamatusta tutun symboliikan valossa ei suinkaan tee tyhjäksi aiemmin mainittuja perusteita Aadamin historiallisuudelle. Näiden huomioiden valossa paratiisikertomus näyttää kuitenkin maalaavan ihmissuvun alkuhistoriaa paljon leveämmällä pensselillä ja vähemmillä historiallisilla yksityiskohdilla, kuin Swamidassin esittämässä spekulaatiossa.

Kirjan jälkivaikutus

Oli lukija Swamidassin hypoteesista ja sen ansioista mitä mieltä hyvänsä, kirja on joka tapauksessa aiheuttanut vilskettä aiheesta käytävän keskustelun ympärillä. Itseasiassa kirjan innoittamaa keskustelua voisikin pitää kirjan tärkempänä antina.

Jo ennen kirjan julkaisua Swamidass oli keskustellut aiheesta mm. William Lane Craigin kanssa, joka aloitti kesällä 2018 parin vuoden tutkimusprojektin aihepiiriin. Tuo tutkimusprojekti on nyt kiteytynyt syyskuussa 2021 julkaistuun kirjaan In Quest of the Historical Adam: A Biblical and Scientific Exploration. Craig sijoittaa historiallisen Aadamin ja syntiinlankeemuksen n. 750 000 vuoden päähän, ja näkee alkukertomukset myyttisenä historiana.

Vastaavasti Andrew Loke, yksi Swamidassin hypoteesin innoittajista, on kirjoittanut syntiinlankeemukseen liittyvän kirjan Evil, Sin, and Christian Theism, joka on tulossa ulos vuoden 2022 puolella. Loke ja Craig olivat myös mukana kommentoimassa Swamidassin kirjaa tämän vuoden Evangelical Philosophical Societyn paneelikeskustelussa. Swamidassin näkemyksiä käsitellään samoin Rope Kojosen uutuuskirjassa Luominen ja evoluutio.

Muista Swamidassin hypoteesin innoittajista ainakin Kenneth Kemp on kommentoinut Swamidassin hypoteesia, alleviivaten oman näkemyksensä ja Swamidassin näkemyste eroja ja toisaalta kiitellyt, kuinka Swamidassin panos genetiikan asiantuntijana on selventänyt hypoteesin empiirisiä reunaehtoja.

Ehkäpä selkein muutos on ollut evolutiivista luomisnäkemystä edustavan Biologos-säätiön historiallista Aadamia koskevien kannanottojen muuttuminen. Aiemmin Biologoksen sivuilla kerrottiin, että tiede on osoittanut konkreettisten Aadamin ja Eevan olevan historiallisesti mahdottomia.

Sen sijaan nykyään säätiö on näiden kannanottojensa suhteen huomattavasti maltillisempi, ja myöntää Swamidassin tavoin, että yli 500 000 vuotta vanha populaatiopullonkaula on mahdollinen, ja että jopa hyvin hiljattain eläneet Aadam ja Eeva voivat olla kaikkien meidän esivanhempiamme.

Pidätkö lukemastasi? Harkitse ryhtymistä kannatusjäseneksi.

Artikkelikuva: Francisco Moreno @ Unsplash

Kuva 1: Wikimedia Commons. PD

Kuva 2: Wikimedia Commons. PD

Kuva 3: Wikimedia Commons. PD

Kuva 4: Wikimedia Commons. PD