Esi-isämme muokkasivat ympäristöään nopeammin kuin heidän mielensä kehittyi vastaamaan uuden ympäristön haasteisiin. Tästä seurasi epätasapaino psykologisen luontomme ja ekologisen lokeromme välillä. Niinkuin kehomme ei ole sopeutunut pikaruokaan, ei mielemmekään ole sopeutunut moderneihin sosiaalisen median kaltaisiin ympäristöihin. Siksi moni ihminen kokee kukoistavan ihmisluonnon kaukaisena ajatuksena. Tuo kuilu valitettavasti kasvaa edelleen ja koitamme pysyä kyydissä kivikautisilla aivoillamme. Onko jotain vielä tehtävissä? Mistä koostuu kukoistava ihmisluonto?

Esittelen tässä artikkelissa kirjan Thriving with Stone Age Minds (IVP 2021), jonka on kirjoittanut Justin L. Barrett yhteistyössä Pamela Ebstyne Kingin kanssa. Barrett on psykologi, jota pidetään yhtenä nykyisen kognitiivisen uskontotieteen suunnannäyttäjistä. Pamela Ebstyne King on kehityspsykologi Fullerin teologisesta seminaarista.

Kirja palvelee populaarina johdantona evoluutiopsykologiaan (jatkossa EP) ja sen tavoitteena on esitellä potentiaalia, jota teologialla ja EP:lla on mahdollista yhdessä saavuttaa. Ne voivat palvella työkaluina haasteiden edessä, joita ihmisen menestykseen ja kukoistamiseen liittyy. Miksi ihminen on lajina ja populaationa niin menestynyt, mutta ei vaikuta kuitenkaan kukoistavan? 

Globaalisti elinajanodote on kasvanut ja lapsikuolleisuus vähentynyt. Joidenkin arvioiden mukaan tällä hetkellä alle 10 % maailman väestöstä elää absoluuttisessa köyhyydessä, kun vielä 1900-luvulla vastaava luku oli yli 70 %. Silti masennus, ahdistuneisuus sekä itsemurhat tuhoavat yhä enemmän erityisesti nuorten elämää.

Uusia riippuvuutta aiheuttavia addiktioita nousee esiin sosiaalisen median, huumeiden tai rahapelien tuomien ilmiöiden kautta. Humanitaarisen avun myötä perustarpeita on tarjolla, mutta silti emme tunnu kukoistavan muutoin kuin yksilöiden lukumäärässä.

Barrett käyttää tässä analogiaa aasialaisesta viidakkolinnusta, jonka tunnemme nykyisin paremmin nimellä “kana”. Ihmisen valikoivan siipikarjan kasvatuksen myötä kanatkin ovat lajina monilukuisempia kuin ne omin avuin koskaan voisivat olla. Voidaanko silti sanoa kanan tuotantoeläimenä olevan nyt kukoistuksessaan? Tuskin. Kukoistus (thrive/flourish) on eri asia kuin kelpoisuus (fitness). Kukoistaminen on hyvää ja täyteläistä elämää, joka säteilee hyvää myös ympärilleen. 

Kirja on kirjoitettu asettumatta millekään “puolelle” evoluution ja kristinuskon suhteessa. Barrettin toiveena on, että kristityt yhtä lailla kuin kristilliseen uskoon skeptisesti suhtautuvat voisivat löytää EP:sta ja kristillisestä teologiasta ymmärrystä ja vastauksia kukoistavaan elämään. Siihen yksin vastausta eivät anna luonteeltaan deskriptiiviset tieteenalat. Tiede voi antaa kuitenkin työkaluja, joiden avulla näitä haasteita voidaan ratkaista yhdessä teologian kanssa. 

Mikä evoluutiopsykologia?

EP on laaja käsite, jonka alle mahtuu useita eri tutkimusaloja. Se on kehittynyt sosiaalipsykologiasta ja sen alle voidaan liittää käyttäytymistieteitä, antropologiaa tai neurotieteitä (aiheesta esim. Visala, 2014). Olennaista on myös tehdä ero ihmisen evoluution ja evoluutiopsykologian välille. Tiivistetysti EP tutkii tieteellisesti ihmisen mieltä ja käyttäytymistä hyödyntäen evoluution periaatteita. Ihmiselle tyypillisiä ajattelu- ja toimintatapoja selitetään sillä, miten ne kontribuoivat yksilön selviytymiseen tai lisääntymismenestykseen. 

Se sisältää tunteiden, suhteiden ja käytöksen tutkimusta niin, että niiden katsotaan olevan menneiden sukupolvien kohtaaman valintapaineen seurausta. EP:ssa pyritään tuomaan vastaus sellaisiin hankaliinkin ihmisyyden ominaisuuksiin erilaisissa ihmissuhteissa ja käytöksessä, joihin on muutoin hankala löytää selitystä.

Barrett argumentoi kirjassa myös ylipäätään psykologisten tieteiden merkityksestä uskomusten rationaalisuuden suhteen. Mikäli uskomuksen rationaalisuutta (oikeutusta) arvioidaan evidenssin mukaan, psykologia voi palvella tieteenalana, joka käsittelee evidenssiä siltä alueelta, joka ei ole aina empiirisesti havaittavaa.

Evidenssi voidaan myös mentaalisesti “omata”, se ei aina ole empiirisesti havaittavaa. Esimerkiksi kokemuksiin, muistikuviin, havaintoihin ja ylipäätään kognitiivisiin prosesseihin liittyy paljon keskustelua, jota uskomusten rationaalisuuteen liittyy. EP:lla on perustava paikkansa myös tällä alueella.

Mitä on ihmisluonto evoluutiopsykologian silmin?

Barrettin mukaan teologia astuu keskusteluun mukaan, kun tieteen tutkimusotteesta halutaan astua eteenpäin. Tiede ei kerro, miten asioiden tulisi olla. Se havainnoi, miten asiat ovat nyt tai olivat menneisyydessä. Siksi yksin EP ei voi kertoa kukoistavan elämän reseptiä. Kukoistavan elämän reseptiä etsiessään Barrett nojaa kristilliseen uskoon ja osoittaa, miten tiede ja teologia ovat yhdessä toisilleen hyödyksi.

Ihmisen kukoistus ja menestys ovat Barrettille tiivistetysti sitä, että pyritään tulemaan enemmän Kristuksen kaltaiseksi ja elämään todeksi jokaisen tarkoitusta Jumalan kuvana sekä auttamaan muita saavuttamaan sama tavoite. Ihminen on Jumalan kuva (imago dei) ja sen vuoksi jokainen ihminen on itsessään arvokas. (Ihmisluonnosta ja sen määrittelyn ongelmista lisää täällä).

Vaikka tällainen kukoistaminen voikin tuntua ei-kristitylle poleemiselta, on sillä kuitenkin Barrettin mukaan paljon liittymäkohtia psykologisen tieteen saralla. EP auttaakin ymmärtämään paremmin, mistä ja miten ihmisluonto koostuu. Barrett lainaa filosofi Robert McCauleyn määritelmiä ihmisluonnosta. Karkeasti ihmiselle luonnolliset ominaisuudet ovat hänen mukaansa:

• Luonteeltaan sujuvia, automatisoituja ja helppoja
• Kehittyvät varhain, tyypillisesti esikouluiässä
• Niiden oppiminen ei vaadi suoraa eksplisiittistä ohjausta
• Ne eivät vaadi tiettyjä esineitä
• Niiden puuttuminen herättää huolen piilevästä sairaudesta

Tällaisia ominaisuuksia voivat olla esimerkiksi kielen kehittyminen, käveleminen ja näkeminen. Vaikka tässä ei määritellä tyhjentävästi ihmisluontoa, tarkoitus on antaa karkea kuva siitä, millaiseksi ihmisluonto tieteen silmissä voidaan luonnostaan nähdä kasvavan ja mitä tyypillisiä ominaisuuksia se sisältää. Näitä ominaisuuksia Barrett tarvitsee määritelläkseen ihmisluonnon kukoistuksen ongelmia ja ratkaisuja eteenpäin. 

Ekologinen lokero ja ihminen elintilansa muokkaajana

Jokainen eliölaji vaikuttaa omaan sekä jälkeläistensä elinympäristöön eli ekologiseen lokeroon (niche). Mikään laji ei ole vienyt ekologisen lokeronsa muokaamista niin pitkälle kuin ihminen. Tänä päivänä ihmisen pitää hallita kasvavaa määrää teknisiä ja digitaalisia alustoja jopa peruselantonsa hankkimiseksi. Toisin oli vielä muutama vuosikymmen sitten. Eläinkunnassa vastaavan laajuista muutosta ei nähdä.

Barrettin ja EP:n mukaan ekologinen lokeromme muuttuu vastaamaan uusia selviytymisen tarpeita, mutta ihmisluonto ja mieli eivät muutu vastaavalla nopeudella. Tästä aiheutuu kuilu ekologisen lokeron ja ihmisluonnon välille.

Kun tämä kuilu kapenee, kukoistaminen on mahdollista. Kun kuilu kasvaa, kukoistaminen estyy. Kuilun kaventaminen tapahtuu samoilla ihmisluonnon kapasiteeteilla, joilla se kasvaakin. Barrett esittää tähän kolme erityisominaisuutta, jotka ihmisellä on ekologisen lokeron muokkaamiseksi: sosiaalisuus, tiedonhankinta (ja jakaminen) sekä itsehillintä. 

Näiden kolmen alueen sisälle kuuluu fysiologisia ominaisuuksia, kuten kahdella jalalla käveleminen, pieni vatsalaukku tai suhteellisen suuret aivot. Lisäksi on käytökseen ja kulttuuriin liittyviä ominaisuuksia, kuten moraalinen ajattelu, rationaalisuus, kehittyvä kulttuuri tai työkalujen käyttö.

Nämä ominaisuudet ovat kehittyneet esivanhempiemme evolutiivisen valintapaineen seurauksena ja voivat tuoda Barrettin mukaan ymmärrystä siihen, miten perimämme on kehittynyt ja miksi se on juuri sellainen kuin se on. 

Valintaa tapahtuu geneettisen perimän ja uuden ekologisen lokeron vuorovaikutuksesta sekä aivojen muovautuvuudesta (plastisuus) johtuvan adaptaation kautta (Mameli 2007). EP:ssa nähdään ihmismieli ikään kuin sveitsiläisenä linkkuveitsenä, jossa on useita työkaluja eli moduuleja eri tarkoituksiin (lisää aiheesta White 2021).

Mieli kehittyy suhteessa ihmisen ekologiseen lokeroon ja erityisominaisuuksillaan ihminen taas muokkaa lokeroaan. Näihin kognitiivisiin moduuleihin nojataan myös kognitiivisessa psykologiassa ja sitä kautta kognitiivisessa uskontotieteessä (kognitiivisesta uskontotieteestä lisää täällä).

Modulaarisuus ei välttämättä anna parasta kuvaa aivotoiminnan holistisesta luonteesta, mutta se on kuitenkin yleisesti käytetty malli ja sen avulla on helppo hahmottaa EP:n ja kognition kehitystä. Seuraavissa kappaleissa käsitellään kolmen ominaisuusjoukon luonnetta tarkemmin.

Erityisominaisuudet, jotka kasvattavat, mutta myös kaventavat kuilua

Ensimmäisenä ihmisen erityisominaisuutena on sosiaalisuus. Barrettin mukaan evoluutio ymmärretään usein väärin tarkoittamaan olemassaolon taistelua yksilöiden välillä. Tämä on kuitenkin väärä kuva, sillä jopa eläimillä nähdään altruismin kaltaista käyttäytymistä, joka on erityisesti ihmiselle tyypillistä.

Esimerkiksi mehiläinen voi uhrata henkensä oman pesänsä puolesta, vaikka se ei yksilön kannalta ole hyödyllistä. Se auttaa kuitenkin populaatiota sukulaisvalinnan kautta selviämään ja viemään geenejä eteenpäin. Tällainen käytös kuvastaa sitä, mitä ihmisten kohdalla kutsumme sosiaalisuudeksi.

Ihminen ei ainoastaan suojele omaa geneettistä lähipiiriään vaan voi muodostaa monenlaisia suhteita ja olla vuorovaikutuksessa eri yksilöiden kanssa huolimatta siitä hyödyttääkö se geneettistä perimää. Keräämme hämmästyttävän määrän informaatiota muista ihmisistä. Lisäksi pystymme ”lukemaan ajatuksia” muilta ihmisiltä.

Ominaisuus, jota kutsutaan ”mielen teoriaksi”, auttaa meitä tunnistamaan muiden ihmisten mielentiloja, kuten uskomuksia ja tunteita (mielen teoriasta lisää täällä ja täällä). Esimerkiksi silmien laajoilta valkeilta alueilta erottuvat pupillit auttavat meitä keräämään tietoa toisen ihmisen mielestä, tunteista ja aikomuksista. Tällaiset ominaisuudet tekevät ihmisestä ainutlaatuisen hypersosiaalisen olennon.

Ongelma on kuitenkin siinä, että ”sosiaaliset aivomme” ovat kehittyneet erilaiseen sosiaaliseen ympäristöön, jossa yhteisöt olivat paljon pienempiä kuin nykyisissä urbaaneissa asuinympäristöissä. Lähimmäisenrakkaus ja huolenpito ovat Barrettin ja muiden tutkijoiden mukaan yhteydessä kukoistavaan elämään.

Urbaani ympäristö, jossa on paljon tuntemattomia ihmisiä, ruokkii anonyymisyyttä. Lähimmäistä ei tunnisteta ja toista ei haluta auttaa. Mikäli kaupungilla sattuu onnettomuus, on auttamisalttius tutkitusti heikkoa. Osa syynsä on juuri siinä, että ekologinen lokeromme on muuttunut eikä mielemme ole vielä luonnostaan asettunut tällaiseen ympäristöön. Emme tahdo mielemme luonnollisten taipumusten takia auttaa vierasta ihmistä yhtä helposti kuin tuttua.

Tiedonhankinta ja itsehillintä

Kyky hankkia, käyttää ja jakaa tietoa sosiaalisessa kulttuurissa on toinen kukoistamiseen liittyvä tekijä. Ihminen pystyy omaksumaan valtavan määrän tietoa ja taitoja ekologisen lokeron tietyistä yksityiskohdista. Lisäksi ihmisellä on kyky opettaa näitä tietoja muille. Tällaisen osaamisen kehittyminen vie pitkän ajan elämästä ja vaatii paljon älyllistä kapasiteettia.

Ongelma on, että ympäristömme informaatio on jo niin kompleksista, että emme luontaisesti ole tottuneet käsittelemään sellaista määrää tietoa. Niinpä kuilu mielen ja ekologisen lokeron välillä jälleen kasvaa. Ongelmia syntyy esimerkiksi oppimisessa ja kasvatuksessa, joita kehityspsykologiassa tutkitaan ja pyritään ymmärtämään. Auttaaksemme esimerkiksi lapsia kasvamaan kukoistaviksi aikuisiksi tulee opettamisessa huomioida luontaiset tavat oppimiselle.

Lapsella on luontainen taipumus oppia itseään hieman vanhemmilta lapsilta. Tätä on hyvä hyödyntää myös koulumaailmassa. Oikeanlainen aikuinen, johon on helppo samaistua, esimerkiksi tulevaisuuden ammatillisen haaveen kautta, auttaa teini-ikäistä kohti tärkeitä arvoja. Myös kehityksen luontaiset vaiheet tulee tunnistaa ja hyödyntää. Kielen ja musiikin opiskelu on hyvä aloittaa jo nuorena, kun lapsi luontaisestikin kehittyy näillä alueilla. 

Itsehillintä on kolmas ominaisuus. Se sisältää kyvyn toimia silloin, kun ei haluaisi toimia ja kyvyn pidättäytyä toimimasta, vaikka haluaisi toimia. Tähän liittyy vahvasti myös moraalinen toiminta. Vaikka altruistinen käyttäytyminen on usein hyödyllistä myös meille itsellemme (esimerkiksi hyvän maineen kannalta), voimme toimia avuliaasti myös silloin, kun siitä ei ole meille hyötyä.

Ihmisellä on siis kyky toimia paljon hyveellisemmin kuin olisi pelkästään geneettisen perimän kannalta tarpeellista. Evoluution perspektiivistä kaikkea ihmisen moraaliin liittyvää ei vielä olekaan pystytty ymmärtämään.

Barrett nojaa sosiaalipsykologi Jonathan Haidtin tunnettuun moraaliteoriaan (Haidt, 2013) , jossa moraali johdetaan evolutiivisesti tiettyihin perustaviin emootioihin ja intuitioihin. Ihmisellä nähdään joukko vastakohtaisia intuitioita, joihin kuuluu Haidtin mukaan huolenpito/vahingollisuus, rehellisyys/valehtelu, luotettavuus/epäluotettavuus, auktoriteetin kunnioitus/kapinointi ja pyhyys/epäpyhyys (likaisuus). Näiden moraali-intuitioiden kautta EP pyrkii määrittelemään moraalin kehittymisen läpi eri kulttuurien. 

Itsehillinnänkin kohdalla kuilu ekologisen lokeromme ja ihmisluonnon välillä ammottaa Barrettin mukaan kuitenkin suurena. Olemme muovanneet ympäristöämme niin, että itsehillintää on yhä vaikeampi harjoittaa.

Esimerkiksi moraalin kannalta sosiaaliset ohjeet ja lait ovat koko ajan monimutkaisempia. Ne eivät enää vastaa intuitioitamme. Toisaalta vaatii enemmän huomiota noudattaa niitä, mutta toisaalta yksilön moraali joutuu vähemmän koetukselle, koska ohjeet ovat valmiiksi annettuja ja moraalisesti läpinäkymättömiä.

On helpompi jakaa ruokaa tasan ihmisten kesken kylässä, jossa kaikki ovat tuttuja ja joiden kanssa on jatkuvasti vuorovaikutuksessa kuin tuntea moraalista ongelmaa ostaessaan tiettyjä lenkkareita kaupasta tietäen, että ne ovat valmistettu toisella puolella maapalloa ja niiden tekijälle ei makseta hyvin. Omaa moraalia harjoittavaa pohdintaa ei tarvita.

Tämä heikentää jälleen mahdollisuutta kukoistavaan elämään. Barrettin mukaan myös uskonnon harjoittamisella katsotaan useiden tutkijoiden mukaan olevan etua itsehillinnän ja säätelyn suhteen. Kun yhteiskunnat sekularisoituvat, voidaan EP:n havaintojen perusteella päätellä, että ihmisen itsesäätely, altruismi ja päätöksenteko käyvät yhä vaikeammiksi ja uskontojen rooli korvataan muilla harjoitteilla, jotka näitä tukevat.

Mikä neuvoksi kuilun kaventamiseen?

Tähän asti Barrett on esitellyt lähinnä psykologisen tieteen saavutuksia ihmisyyden peruspilarien ymmärtämisessä. Mutta kuten Humen giljotiini osoitti, emme voi tosiasioista johtaa moraalisia velvoitteita.

Se, miten jokin asia luonnossa on, ei kerro miten sen tulisi olla. Niinpä Barrett kääntyy kristillisen teologian antropologian puoleen, jossa ihmistä tutkitaan teologisista näkökulmista käsin. Barrett haluaa nyt yhdistää sen, mitä deskriptiivinen tiede, erityisesti EP, osoittaa ihmisluonnosta ja sen, mitä teologinen näkökulma kertoo siitä, kuinka asioiden tulisi olla. 

Tärkeä teologinen näkökulma on käsitys ihmisestä Jumalan kuvana (imago dei) (aiheesta lisää täällä ja täällä). Barrett esittelee sekä funktionaalista että strukturaalista tulkintaa kristillisen teologian valossa. Funktionaaliset mallit korostavat ihmisen toiminnan merkitystä Jumalan kuvana, kun taas klassisemmissa strukturaalisissa malleissa ajatellaan ihmisen luonnon tai essentian heijastavan itsessään Jumalan kuvallisuutta.

Kysymys on teologian kentälläkin hankala. Barrett haluaa osoittaa, että jokainen ihminen on joka tapauksessa itsessään arvokas. Tähän ei vaikuta ulkoiset tekijät kuten se, että ihminen voi olla jollakin tavalla vammautunut tai rajoittunut kyvyiltään.

Barrett välttää näiden mallien ongelmat yhdistämällä ja hyväksymällä molemmat vaihtoehdot. Strukturaalisesti katsottuna hän löytää täysin samoja huomioita ihmisluonnosta kuin tieteelliset havainnotkin osoittivat. Imago dei sisältää ihmisen rationaalisena toimijana. Ihmisellä on vapaus toimia ja olla sitä kautta moraalisessa vastuussa.

Ihminen käyttää kieltään ja on näin kyvykäs kulttuuriseen ja sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ihmisellä on kyky ja mahdollisuus muodostaa ihmissuhteita ja rakastaa muita. Nämä kaikki rakenteelliset ominaisuudet muistuttavat sekä Jumalan ominaisuuksia että tieteen osoittamia havaintoja ihmisluonnosta, joita tutkittiin EP:n valossa.

Myös funktionaalisesti ihmisen voidaan katsoa olevan imago dei, koska Jumala valitsi ihmisen suhteeseen itsensä ja luomakunnan kanssa. Ihmiselle annettiin vastuu ja valta huolehtia sekä hallita luomakuntaa. Barrett ei ota erityisen tarkasti kantaa kysymyksiin siitä, miten tämä hallitseminen tulisi tapahtua, mutta kannattaa vastuullista tilanhoitajaetiikan mukaista näkemystä, jossa ihmisen omat tavoitteet eivät ole etusijalla, vaan luontoa tulee kunnioittaa.

Näin Barrett yhdistää kristillisen teologian ja EP:n havainnot yhteen. Sitä kautta hän haluaa osoittaa, että tiede yksin ei anna vastausta kukoistavan elämän ja ekologisen lokeromme väliseen kuiluun, mutta yhdessä kristillisen opin kanssa voi ratkaisu kysymykseen löytyä.

Suhteen muodostaminen Jumalaan tapahtuu niillä samoilla kyvyillä, joita tutkijat kognitiivisessa uskontotieteessä ja evoluutiota soveltavissa uskontotieteissä ovat havainneet. Kognitiivisessa uskontotieteessä on huomattu, että ihmisten taipumus ymmärtää maailmaa ja kokemuksiaan Jumalan tai jumalien kautta on luontainen ominaisuus mielen toiminnalle. 

Teologian tuoma vastaus kukoistuksen ongelmaan on rakastaa muita, rakastaa Jumalaa ja pitää huolta luomakunnasta yksilönä sekä kristillisessä seurakunnassa. Barrett ajattelee, että kaikki tämä on ihmiselle luonnollista ja kyvyt niiden toteuttamiseen löytyvät ihmisen sisältä.

Kristityn tulee aktiivisesti harjoittaa esimerkiksi rakkautta muita kohtaan. Toisen ihmisen rakastaminen on joskus luontaisesti vaikeaa, mutta apuna voidaan käyttää luontaisia kykyjä sosiaalisuutta, tiedon keruuta ja itsehillintää. Näiden avulla tunnistamme toisen ihmisen tarpeet paremmin ja voimme rakastaa ihmistä, joka ei ole meille tuttu läheinen.

Kristinuskon mukaan luontaisesti kapeaa moraalista lähipiiriä voikin laajentaa koskemaan kaikkia ihmisiä. Vaikka ihmisellä olisi luontainen taipumus toimia tietyllä tavalla, niin ei tarvitse tai pidä toimia. Emme ole jumalia vaan olentoja, joille on annettu työkalupakki elämää varten.

Lopuksi

EP:n ja uskonnon välillä voidaan joskus nähdä myös kiistaa (esim. Plantinga, 2011). Tämän takia Barrettin argumentti teologian tarpeellisuudesta on tärkeä. EP on helppo yhdistää eettisen naturalismiin, jossa moraali voidaan pyrkiä selittämään ilman Jumalaakin, mutta Barrett osoittaa, että näin ei tarvitse olla. Kristinuskolle ei tarvitse jättää paikkaa pelkkänä moraalisen sisäpiirin laajentajana. Se voi edelleen vastata moraalin metaeettisiin kysymyksiin. Miksi moraali velvoittaa ja mihin moraali perustuu? 

Barrettin työ EP:n ja teologian yhdistämisessä populaaristi ymmärrettävälle tasolle on haastava, mutta tärkeä tehtävä. En tiedä tyydyttävätkö Barrettin argumentit ei-kristittyjä lukijoita, joille kirja oli toisena ryhmänä tarkoitettu. Kristitty lukija sen sijaan voi edelleen harjoittaa psykologisia tieteitä sekä teologiaa ja ymmärtää molempien konkreettisen arvon elämälle yhä syvällisemmässä merkityksessä.

Artikkelikuva: Rabah Al Shammary @ Unsplash

Kuva: Kirjan Thriving with Stone Age Minds kansi