Ympäristökriisit, kuten muovijätteen valtava määrä vesistöissä, haastavat jokaisen ihmisen miettimään uudelleen suhdettaan luontoon. Näyttää siltä, että ihmiskunta on epäonnistunut tehtävässään viljellä ja varjella maapalloa. Teologit ovat erityisen haasteen edessä, sillä heidän tehtävänään on määritellä uudelleen, mitä “viljeleminen ja varjeleminen” tarkoittaa ympäristökriisien aikakaudella.

Pari yötä sitten jokin merilintu pääsi roskakoriini. Kaikki likaiset roskani ja kertakäyttöiset muovijätteeni oli levitetty puutarhaan naapureiden nähtäviksi. Nyt he tietävät, että olen muovin suhteen syntisistä suurimpia. Tällainen paljastuminen on nykyisessä ajassamme erityisen kiusallista. Meitä ympäröi epäaitoa materiaalia käsittelevien uutisten tulva. Tarkoitan tällä todellisia uutisia kaikista jäljitelmistä, joiden olemme antaneet paeta yksityiselämistämme meitä ympäröiviin meriin. Lukuisista syistä (Sir David Attenborough ja hänen tiiminsä ansaitsevat tästä erityisen kiitoksen), maailma on yhtäkkiä havahtunut muovisen saasteen ongelmaan. Olen ajatellut muovia enemmän viimeisen kuuden kuukauden aikana kuin koko aiemman elämäni aikana.

Nykyään valtamerissä on yli 150 miljoonaa tonnia muoviroskaa. Joidenkin arvioiden mukaan meressä olevien muovisten roskien massa saattaa ylittää kalojen massan vuoteen 2050 mennessä. On vaikea päästää näitä arvioita uppoamaan tajuntaan. Tukehtuvien merten elävien ja muoviin peittyvien rantojen kuvista järkyttynyt yleisö tuntee vastenmielisyyttä muovia kohtaan, etenkin kertakäyttöistä muovia. Vaikka tilanteen korjaamisen keinoista on runsaasti erimielisyyttä, olemme oudossa kulttuurillisessa yksimielisyydessä sen suhteen, että jotain on mennyt pahasti pieleen, ainakin muovijätteiden käsittelyn osalta.

Jürgen Moltmann ehdotti puheessaan vuoden 2019 Logos-konferenssissa aiheesta ”Sovitus, jumalallinen ja inhimillinen”, että konferenssin teemaa olisi laajennettava. Kristittyjen ei tulisi huolehtia vain sovituksestaan ​​Jumalan ja muiden ihmisten kanssa vaan myös luonnon kanssa. Moltmann ja hänen kommentaattorinsa konferenssissa, Richard Bauckham, väittivät, että kristityt teologit eivät voi enää sivuuttaa ekologisia huolenaiheita. Kohtaamamme globaalit ympäristökriisit eivät edellytä vain toimintaa vaan myös keskittynyttä teologista ja filosofista huomiota. Juuri nyt.

Tarkastellaanpa näiden puheenvuorojen aikaansaamien reaktioiden kahta ääripäätä. Toisaalta väite, että kristittyjä kutsutaan sovitukseen luonnon kanssa, saattaa joistakin tuntua itsestäänselvyydeltä. Toisen ääripään mielestä ehdotus (ja kiireellisyys, jolla sitä tarjottiin) saattaa kuulostaa päivän polttavan, sekulaarin puheenaiheen harhaiselta haltuunotolta, joka on syrjässä valtavirran teologiasta ja uskonnonfilosofian huolenaiheista. En tiedä, vahvistaako kukaan todella jompaakumpaa näistä ääripäistä todeksi (useimmat yritykset luonnehtia ”puolia” tällaisissa kulttuurisesti monimutkaisissa asioissa johtavat vain karikatyyrien tarjoamiseen). Molemmat ääripäät ovat ongelmallisia.

Sovitus vaatii luontosuhteen uudelleenmäärittelyn

Pidettäessä sovitusta luonnon kanssa yleisen teologian syrjäisenä teemana sivuutetaan raamatullinen todistus Jumalan sovitustyön laajuudesta pelastushistoriassa. Pohtiessaan aihetta ensyklopedisessa julkaisussaan Caritas in Veritate paavi Benedictus XVI toteaa seuraavasti:

Luonto puhuu meille Luojasta (vrt. Room. 1:20) ja hänen rakkaudestaan ​​ihmiskuntaa kohtaan. Sen on tarkoitus ”tulla sovitetuksi Kristuksessa ajan lopussa” (vrt. Ef. 1:9-10; Kol. 1:19-20). Siksi se on myös ”kutsumus”. Luonto ei ole käytettävissämme ”hajanaisen jätteen kasana”, vaan lahjana Luojalta, joka on antanut sille sisäänrakennetun järjestyksen, jonka avulla ihminen hahmottaa ”viljelemiseen ja varjelemiseen” tarvittavat periaatteet (1. Moos. 2:15).

Sovitus, josta Benedictus puhuu ja joka on hahmoteltu efesolaiskirjeen ja kolossalaiskirjeen avauksessa, tarkoittaa kaiken yhdistämistä taivaan alla ja maan päällä Kristuksessa. Riippumatta siitä, mikä prioriteetti tulisi antaa sovitukselle Jumalan, muiden ihmisten ja luonnon kanssa (ja olen iloinen voidessani sanoa, että se on tässä järjestyksessä), meillä on hyvä syy ajatella, että kaikki kolme sovituksen muotoa ovat osa kristillistä kutsumusta.

Mutta ajattele toista ääripäätä. Jos toisaalta pidämme väitettä, jonka mukaan kristittyjen tulisi huolehtia sovituksesta ​​luonnon kanssa, ilmiselvästi totena, jätämme pois tärkeän kysymyksen siitä, mitä ihmettä käytännössä tarkoittaa sovitus luonnon kanssa? Tarkoitan, että se kuulostaa hyvältä, mutta mitä sillä tarkalleen ottaen tarkoitamme? Sovitus on (vähintäänkin) osapuolten välillä saavutettava asia, eräänlainen oikean suhteen palauttaminen tai säätäminen. Tyypillisesti pidämme osapuolia toimijoina – olentoina tai ryhminä, jotka kykenevät toimimaan tavoilla, jotka auttavat tai estävät siirtymistä sovituksen suuntaan. Se on ihmistenvälistä. Voimme alkaa päästä käsitykseen siitä, miten sovitus ulottuu ihmisten rajojen yli ajattelemalla, että maailma on täynnä muita kuin ihmiseläimiä, joiden kanssa voimme päästä sovitukseen. Mutta mitä tarkoittaa sovitus jonkin ei-toimijan kanssa puhuttaessa sovituksesta luonnon kanssa laajemmassa mittakaavassa?

Vastaus riippuu osittain siitä, millaisena pidämme suhdettamme luontoon. Puhummeko yksinkertaisesti asenteista ja taipumuksista toimia tietyin tavoin suhteessa luontoon? Tarkoitammeko paikkaamme syy-seuraussuhteiden verkostossa, joka yhdistää meidät kaikkeen luomakuntaan, erityisiä solmukohtiamme ekologisessa verkostossa? Ehkä tarkoitamme jotakin liittoperusteista tai muuten normatiivista asemaa, joka meillä on suhteessa luontoon. Mikä se tarkalleen ottaen on, mitä yritämme korjata?

Yksi helppo vastaus on, että kehotus korjata suhteemme luontoon on vain kehotus korjata maailma – puhdistaa tekemämme sotkut. Epäilen, että kehotus tulla sovitetuksi luonnon kanssa menee paljon syvemmälle kuin pelkästään virheidemme ja syntiemme pahojen seurausten korjaamiseen (tosin se tietysti vaatii myös niiden korjaamisen). Sovituksen ei tarvitse olla vain oireiden hoitamista, vaan myös taustalla olevien syiden käsittelyä. Sellainen tietoisuuden lisääminen, jota Moltmann ja Bauckham vaativat, on velvollisuus kuvitella uudelleen, mitä ensisijaisesti tarkoittaa suhteessa luontoon oleminen. Tämä on syvästi teologinen ja filosofinen kysymys.

Analyyttisella teologialla on panoksensa annettavaksi

Yrittäessäni vastata tähän kysymykseen haluan palata muovijätteen ongelmaan. En halua pelkistää asiaa teologiseksi metaforaksi, joka vesittää käytännön toimiin ryhtymiseksi esitetyn kutsun. Mutta haluan käyttää uudelleen ajatusta muovista, tai ehkä kierrättää sitä, kehystäessäni tärkeän kysymyksen: Miten kristilliset teologiset sitoumukset vaikuttavat siihen, mitä ajattelemme luomakunnan plastisuudesta pohtiessamme, mitä tarkoittaa ihmisten sovitus luodun maailman kanssa? On selvää, ettemme voi käsitellä ympärillämme olevaa materiaa ”hajanaisen jätteen kasana”. Mutta miten meidän tulisi ajatella siitä, mitä voimme ja mitä emme voi tehdä luonnolle?

Muovi ei ole paha asia (se säästää ihmishenkiä ja on erittäin käyttökelpoista pitämään meidät turvassa ja terveinä). Mutta muovi on outoa. Otamme luonnossa esiintyviä aineita, lämmitämme ja sekoitamme ja venytämme niitä (tai jotain sen kaltaista) ja saamme tuloksena uudenlaista ainetta, joka on muodoltaan radikaalisti erilaista. Uskon tätä kuvaavan sanan olevan ”polymerisointi”, mutta en tiedä, mitä se tarkoittaa. Naiivisti ajattelen näiden synteettisten tuotteiden valmistamisen olevan yritys luoda jotain ex nihilo. Ehkä siinä pyrkimyksessä itsessään ei ole mitään vikaa. Todellisena ongelmana näyttää olevan se, että luomuksemme säilyy olemassa meitä satoja vuosia pidempään, ja kun annamme sen päästä otteestamme, meillä ei hyvin pitkään aikaan ole hallintaa siitä, mitä sille tapahtuu. Tarina on oikeastaan ​​hyvin vanha. Otamme jotain hyvää ja teemme siitä niin muokattavissa olevaa kuin mahdollista, jotta se sopisi paremmin tarkoituksiimme. Mutta viemme asiat liian pitkälle tai emme ajattele pitkän aikavälin seurauksia, ja sitten asiat karkaavat käsistä.

Nyt en yritä ehdottaa, ettei meidän pitäisi valmistaa materiaalisia asioita, jotka elinkaari pitkästi ylittää meidän omamme. Olen erittäin kiitollinen taiteen, arkkitehtuurin ja infrastruktuurin perinnöistä, jotka esivanhempamme ovat jättäneet meille ympäri maailmaa. Mutta ne ovat olleet hyvään käyttöön jääneitä asioita. Hoitamalla huonosti muovien tuotantoa ja hävittämistä jätämme jälkeemme luomistyön palasia, jotka olemme tehneet käytännöllisesti katsoen hyödyttömiksi.

Ihmiset ovat aina saaneet jätettä aikaan, ja luonnonvarojen muuntamista hyödyllisiksi hyödykkeiksi koskevien valintojemme vaikutus on aina ulottunut välittömän vaikutusalueemme ulkopuolelle. Nykypäivänä kohtaamamme ympäristöasiat ovat kuitenkin paljon monimutkaisempia ja seuraamuksellisempia, mikä johtuu siitä, mitä ympäristöfilosofi Dale Jamieson kuvailee erittäin tiheäksi ja korkean teknologian yhteiskunnaksi. Yksityisillä kulutustoimillamme – vaikka ne ovatkin yksilöllisesti melko viattomia – on nyt kollektiivisesti sellainen vaikutusalue, jota edeltävät sukupolvet eivät olisi koskaan voineet kuvitella. Ihmiset ja eläimet kärsivät valtavasti ja syynä on valtava määrä pieniä kausaalisia vaikutuksia, jotka johtavat muovisaasteen ja ilmastonmuutoksen kaltaisiin ongelmiin. Kuten Jamieson toteaa, tämä tekee meille vaikeaksi kiinni pitämisen perinteisestä suhtautumisestamme yksilölliseen ja kollektiiviseen moraaliseen vastuuseemme suhteessa kulutuskäyttäytymisemme vaikutuksiin. Hänen mukaansa meiltä edellytetään perusarvojemme uudelleentarkastelua ja sitoutumista sellaisten hyveiden kehittämiseen, joita tarvitsemme navigoidessamme näissä kohtaamissamme uusissa kriiseissä.

Mielestäni Jamieson on oikeassa. Nykyiset ympäristökriisit tarjoavat meille mahdollisuuden tutkia uudelleen suhdettamme luontoon ja olla avoimia näkemään tapoja, joilla tuo suhde vääristyy. Pelkästään yhden materiaalisen todellisuuden kaistaleen tarkasteleminen – pelkän muovijätteen määrän, joka on päässyt karkuun eristämisyrityksistämme – voi auttaa meitä ajattelemaan kahdesti sitä, mitä teemme luomakunnan hyvyydellä. Olemmeko venyttäneet asioita liian pitkälle tyydyttääksemme tarpeemme? Kun otamme maasta, laitammeko mitään takaisin? Suhtaudummeko tarkkaavaisesti siihen, mitä Benedictus kutsuu ”sisäiseksi järjestykseksi, jonka avulla ihminen voi hahmottaa [luonnosta] periaatteet, joita tarvitaan sen ”viljelemiseksi ja varjelemiseksi””? Tullaksemme sovitetuksi luonnon kanssa meidän on esitettävä itsellemme nämä kysymykset.

Analyyttistä käytännön teologiaa ei ole olemassa paljoa, mikä toivottavasti muuttuu lähitulevaisuudessa. Erityisesti analyyttisen teologian harjoittajien tulisi ryhtyä pohtimaan sellaisia ​​ontologisia ja eettisiä luontosuhdettamme käsitteleviä kysymyksiä, jotka liian usein työnnetään ”valtavirran” teologian ulkopuolelle. Kysymykset ovat itsessään mielenkiintoisia ja ne liittyvät läheisesti luomisen, synnin, sovituksen ja viimeisten asioiden oppeihin. On olemassa paljon upeaa ekoteologiaa, josta meillä on paljon opittavaa ja jolle voimme antaa panoksemme analyyttisen lähestymistavan ominaisista hyödyistä. Ottaen huomioon nykyisen ilmapiirin, jossa ollaan yleisesti kiinnostuneita ympäristöstä, olisi häpeä antaa tämän hetken mennä hukkaan. Ahdistuksen ja aktivismin aaltojen taustalla, jotka ajavat nuoria taistelemaan planeetan puolesta, on monia filosofisia ja teologisia kysymyksiä, joihin saattaisimme olla ainutlaatuisen kyvykkäitä vastaamaan. Ehkä voisimme saada Attenboroughin kertomaan niistä.

Kirjoitus on julkaistu alun perin Faith Glawey Pawlin blogissa. Kirjoituksen on suomentanut Sampsa Korpela. Otsikot ovat toimituksen lisäämiä.

Jos pidit lukemastasi, tykkää Areiopagista Facebookissa, seuraa Twitterissä ja tilaa kirjoitukset sähköpostiisi.

Kuva: Ingrid Taylar @ Flickr