Ovatko valintamme aidosti itse tekemiämme, vai ovatko ne geenien tai Jumalan määräämiä? Tässä kirja-arvion toisessa osassa kysymystä tarkastellaan Denis Alexanderin teoksen Genes, Determinism, and God sekä John Lennoxin teoksen Determined to Believe valossa.

Biologi Denis Alexander esittää kirjassaan Genes, Determinism, and God vahvoja tieteellisiä perusteita geneettistä determinismiä vastaan. Vaikka kirjan otsikkoon sisältyvät sanat ”determinismi” ja ”Jumala”, teos käsittelee lähinnä “geenejä”. Kirjan ensimmäisissä luvuissa tarkastellaan geneettisten ja kasvatuksellisten tekijöiden välisestä suhteesta käytyä keskustelua lähtien antiikin Kreikan filosofiasta nykyaikaiseen genetiikkaan asti. Sitten seuraa useita lukuja, joissa esitetään yleiskuvaus uusimmasta genetiikasta. Sen jälkeen Alexander tutkii sosiaalisen elämän ja käyttäytymisen erityisiä alueita, joilla genetiikkaa on sovellettu. Näitä ovat esimerkiksi sukupuolierot, poliittinen käyttäytyminen ja oikeusjärjestelmä. Teoksen 12 luvusta vain kaksi viimeistä käsittelee filosofisia ja teologisia kysymyksiä.

Alexanderin mukaan kova geneettinen determinismi on näkemys, jonka mukaan ihmisten elämien kehityskulut, luonteet ja käyttäytymismallit eivät todellisuudessa ole ihmistoimijoiden hallinnassa, vaan ne ovat sen sijaan geneettisen rakenteen määräämiä (s. 1). Tämä väite, Alexander toteaa, on lähes universaalisti nykyaikaisten geneetikkojen hylkäämä, mutta sillä on kuitenkin oma elämänsä populaarissa keskustelussa ja median geenitutkimuksesta luomassa kuvassa. Kirja on kovan geneettisen determinismin ja siihen liittyvien populaarin tason kahtiajakojen dekonstruktio (esim. geenit vastaan kulttuuri, geenit vastaan kehitys, synnynnäinen vastaan opittu).

Alexanderin mukaan nykyaikainen käyttäytymisgenetiikka viittaa kausaaliseen yhteyteen geenien, kehityksen ja käyttäytymisen välillä, mutta yksilön normaalin kehityksen tapauksessa tämä yhteys on kaikkea muuta kuin ”määrittävä” tai ”pakottava”. Alexander kutsuu tätä näkemystä (mielestäni melko hämmentävästi) pehmeäksi determinismiksi, jonka mukaan ”tiettyjen genomiemme seurauksena elämämme johtaa todennäköisemmin kohti yhtä tiettyä tulevaisuutta” (s. 277). Ihmisen normaali kehitys ja käyttäytyminen ovat tulosta erittäin monimutkaisesta biologisesta, sosiaalisesta, kulttuurisesta ja psykologisesta prosessista, joka ei sulje pois vapaan tahdon mahdollisuutta. Tietyt geenit tekevät joistakin piirteistä todennäköisempiä, mutta tämä ei sulje pois yksittäisten päätösten ja valintojen tietoista vaikutusta. Lopulta ihmisgenomistamme johtuen (muurahaisen, banaanin tai leijonan genomin sijaan) ”meistä kehittyy olentoja, joilla on vapaan tahdon ontologiseksi todellisuudeksi tulemisen mahdollistava valtava laskentakapasiteetti” (s. 278).

Tämän seikan valossa on tärkeää muistaa, että tietyissä olosuhteissa toimijan geneettisellä koostumuksella todellakin on kielteinen vaikutus hänen vapaaseen tahtoonsa, joskus poistaen sen kokonaan. Aivojen ja koko ihmismielen tapauksessa on monia erilaisia ​​häiriöitä, jotka voivat estää vapaan tahdon vaatimien psykologisten kykyjen kehittymisen. Yksilön geneettinen rakenne voi johtaa puutteisiin itsehallinnassa, päätöksenteossa ja tarkoituksellisissa toimissa. Jos häiriöt ovat riittävän vakavia, kyseiset kyvyt eivät kehity lainkaan. Tässä erityisessä mielessä tietyt ihmishenkilöt voivat olla ”determinoituja” kykenemättömiksi tahdonvapauteen. Tahdonvapauden kyvyt ovat kuitenkin asteittaisia: kuten monien ihmisen kykyjen kohdalla, näissäkin on paljon vaihtelua. Joka tapauksessa useimmilla normaalisti kehittyvillä ihmisillä on taipumus kehittää näitä ​​kykyjä siinä määrin, että moraalinen vastuu on mahdollista.

Tahto vaikuttavana voimana

Yllättävää kyllä, Alexander on lopulta lähellä Listiä. Ensinnäkin Alexander määrittelee vapaan tahdon toimijoiden kyvyksi tehdä valintoja vaihtoehtoisten tekojen välillä (s. 2). Tällaisiin valintoihin liittyy usein erityinen kokemus ”itsestä kiinni olemisesta”, tunne tietoisesta päätöksenteosta. Lisäksi Alexander uskoo, että tällaiset valinnat tekevät ihmisistä soveliaita moraalisen vastuun kohteita. Listin ja Lennoxin tavoin hän pitää vapaata tahtoa moraalisen vastuun välttämättömänä ehtona. Alexander mainitsee myös joukon empiirisiä tutkimuksia, joiden mukaan vapaaseen tahtoon uskomisella on merkittäviä positiivisia vaikutuksia ihmisen moraaliseen ja sosiaaliseen elämään. Jos ihmiset uskovat olevansa determinoituja ja vailla vaihtoehtoja, he huijaavat enemmän sekä muuttuvat antisosiaalisemmiksi ja toivottomammiksi; kokonaisuudessaan he ovat kyvyttömämpiä tavoitteelliseen käyttäytymiseen. Siksi usko vapaaseen tahtoon näyttää olevan tärkeä ihmisille ja todennäköisesti sillä olisi huomattava sosiaalinen ja moraalinen hinta, jos ihmiset pakotettaisiin torjumaan vapaa tahto.

Nykygenetiikan  tulosten ja tahdonvapauden yhteensopivuuden suhteen Alexander on optimistinen. Alexander kutsuu näkemystänsä kehitykselliseksi kaksinäkökulmaiseksi monistiseksi emergentismiksi (Developmental Dual-Aspect Monistic Emergentism, DAME). Ihmiset ovat fysikaalisia organismeja, mutta heidän henkiset prosessinsa eivät ole identtisiä eivätkä palautettavissa biologisiksi tai fysikaalisiksi prosesseiksi. Näkymä on ”monistinen”, koska se torjuu mielen täydellisen riippumattomuuden aineesta. Se on ”kaksinäkökulmainen”, koska sen mukaan henkinen ja fyysinen ovat kyllä todellisia ja kausaalisesti vaikuttavia. Tässä kohden Alexanderin näkemykset ovat filosofisen lukijan näkökulmasta melko yleisluontoisia. Tämä on ymmärrettävää, koska kirjan tehtävä on enemmän tieteellinen kuin filosofinen. Siitä huolimatta emergenssiä ja tieteen tasoja käsittelevän laajemman filosofisen keskustelun huomioon ottaminen olisi voinut merkittävästi vahvistaa Alexanderin väitteitä.

Mitä tulee genetiikan sosiaalisiin ja moraalisiin sovelluksiin laissa, politiikassa, etiikassa ja muilla aloilla, Alexander pysyy jokseenkin kriittisenä ja skeptisenä. Ihmisen käyttäytymisen monisyisen luonteen vuoksi meidän on oltava erittäin varovaisia ​​tehdessämme eettisiä, poliittisia ja moraalisia päätelmiä genetiikan perusteella. Genetiikka ei korvaa tuomioistuimia ja oikeudenkäyntimenettelyjä eikä tarjoa meille keinoa organisoida yhteiskuntaamme tehokkaasti tai ratkaista moraalisia kysymyksiämme.

Verrattuna Lennoxiin ja Listiin, Genes, Determinism, and God on kaikkein tiedepainotteisin. Se on myös laajin: Alexander käyttää useita lukuja selittäessään käyttäytymisgenetiikkaa ja geneettisen selittämisen luonnetta. Tämä on erittäin hyödyllistä niille, jotka eivät ole kovin perehtyneitä nykyaikaiseen geenitutkimukseen. Kirja on kuitenkin filosofisen analyysin osalta melko ohut (melkein riittämätön). Tässä mielessä suosittelen lukemaan sitä yhdessä filosofisesti sivistyneemmän teoksen, kuten Listin teoksen, kanssa.

Tahdonvapauden ja teologisen determinismin yhteensopivuudesta

Nyt siirrymme vapaan tahdon teologiaan. Koska synnin ja armon opinkappaleet ovat olleet keskeisiä uskonpuhdistuksen aikana ja sen jälkeen, kristilliset uskontokunnat – erityisesti kalvinistit ja luterilaiset – ovat keskustelleet näistä asioista loputtomasti (Timpe 2014). Lutherin skeptisyys vapaata tahtoa kohtaan tunnetaan hyvin: Erasmus Rotterdamilaisen kanssa käydyssä keskustelussa Luther argumentoi kirjassaan De Servo Arbitrio (1525) voimakkaasti vapaata tahtoa vastaan, erityisesti uskonnollisissa asioissa. Luther ajattelee vapaan tahdon koostuvan kyvystä valita moraalisesti merkittävien vaihtoehtoisten mahdollisuuksien välillä. Vaikka ihmiset kykenevät Lutherin mukaan tekemään valintoja maallisissa asioissa, tämä ei kuitenkaan koske hengellisiä ja syvästi moraalisia asioita. Suhteessa Jumalaan vain Jumala itse voi olla aloitteellinen.

Luther puolustaa teologista determinismiä Jumalan ennaltatietämisen ja erikoisen psykologisen determinismin perusteella. Jumala ei ainoastaan tiedä tulevaisuutta, vaan myös hallitsee täysin historiallisia tapahtumia. Lisäksi edes ihmisen psykologia ei ole ihmistoimijoiden hallinnassa. Lutherin mukaan joko paholainen tai Jumala viimekädessä hallitsee ihmisen moraalista luonnetta. Toimija ei pysty muuttamaan itseään sellaiseksi, että hänellä olisi valta tehdä merkittäviä moraalisia valintoja.

Tällainen vahva näkemys psykologisesta ja moraalisesta determinismistä on Lutherille välttämätön Jumalan armon absoluuttisen suvereniteetin ja vanhurskauden lahjan turvaamiseksi. Ihmiset ovat, kuten Paavali opettaa Lutherin mukaan, pelastuksen kannalta täysin riippuvaisia ​​Jumalasta. Jos ihmiset voisivat tehdä moraalisesti merkittäviä valintoja hyvien ja pahojen tekojen välillä, he voisivat periaatteessa toimia siten, että he tulevat omien toimiensa kautta vanhurskaiksi Jumalan silmissä. Tämä ei kuitenkaan voi olla mahdollista, koska se mitätöisi armon absoluuttisena Jumalan lahjana syntiselle. Ilman tällaista perimmäistä riippuvuutta evankeliumin ydin vaarantuisi, Luther väittää: armon lahja ei olisi enää lahja, jos ihminen voisi jollakin tavalla edistää omaa vanhurskauttaan. Koska usko Jumalaan tekee ihmisestä vanhurskaan, usko itsessään on jotain, jonka Jumala antaa ilman minkäänlaista syntisen edeltävää ansiokasta tekoa.

Lutheria seuraten Calvin väitti, että ihmisillä ei ole valinnanvapautta moraalisissa ja hengellisissä asioissa. Syntisen tilansa takia he eivät voi valita sen enempää tehdä hyvää kuin mitä he voivat valita uskovansa Jumalaan. Molemmat ovat Jumalan armollisia lahjoja. Sekä Lutherin että Calvinin tapauksessa tällaiset näkemykset johtavat vahvoihin näkemyksiin predestinaatiosta.

Predestinaatio ja teologisesti motivoitunut psykologinen determinismi saattavat Calvinin ja Lutherin hyvin tunnettuihin ongelmiin. Kuinka ihmiset voivat olla vastuussa teoistaan, etenkin pahoista teoistaan, jos heillä ei ole valinnanvapautta eikä kontrollia toimintaansa? Kuten List väittää, jokapäiväinen näkemyksemme vapaasta tahdosta edellyttää sekä hallintaa että kykyä valita. On vaikea nähdä, kuinka nämä sopivat yhteen teologisen determinismin kanssa.

Luther pyrkii ratkaisemaan ongelman katkaisemalla vapaan tahdon ja moraalisen vastuun välisen yhteyden. Ihminen on vastuussa teoistaan, vaikkei hän kykene niitä hallitsemaan. Calvin puolestaan esittää analyysin vapaasta tahdosta, joka on yhteensopiva teologisen determinismin kanssa.

Kummankin ongelmaksi kuitenkin muodostuu se, että Jumala saattaa vaikuttaa moraalisesti kyseenalaiselta, jopa epäoikeudenmukaiselta ja pahalta. Jumala ei vaikuta oikeudenmukaiselta syyttäessään ihmisiä teoista, joita tehdessään ihmisillä ei ollut valinnanvaraa. Lisäksi jotkut teologisen determinismin kriitikot ovat väittäneet, että Jumala itse olisi tällöin vastuussa ihmisen synnistä ja pahasta: jos on Jumalasta kiinni, toimivatko ihmiset moraalisella tavalla, Jumala on syyllinen ihmisen pahaan. Tämä tekee pahan ongelman lähes mahdottomaksi ratkaista.

Teologisen determinismin epäraamatullisuus

John Lennox vastustaa kirjassaan Determined to Believe tahdonvapauden ja Jumalan suvereenisuuden vastakkainasettelua. Hän pyrkii osoittamaan, että Raamattu edellyttää niin Jumalan suvereenisuuden kuin ihmisten moraalisen vastuun ja vapaan tahdon. Calvin ja erityisesti Luther, jotka näkevät nämä keskenään vastakkaisina ovat Lennoxin mielestä väärässä.

Kirjan ensimmäiset luvut ovat mielenkiintoisimpia. Niissä Lennox määrittelee termit ja tarkastelee joitain nykyaikaisten kalvinistien esittämiä argumentteja. Vapaan tahdon määritelmän osalta Lennox omaksuu vankan, perustason tai jopa huipputason tahdonvapauden: vapaa tahto on kyky tehdä valintoja (s. 28). Lisäksi tällainen kyky on perustavanlaatuisen tärkeä moraalisen toiminnan ja ihmisen rationaalisuuden kannalta kokonaisuutena, kuten C. S. Lewis on väittänyt. On helppo nähdä, miksi Lennox pitää vapaata tahtoa ehdottoman tärkeänä. Ilman vapaata tahtoa toimijat eivät kykenisi moraaliseen käyttäytymiseen, kuten rakastamiseen ja välittämiseen. Ilman vapaata tahtoa ei voisi olla moraalista vastuuta. Nämä väitteet paljastavat jo Lennoxin vastauksen yhteensopivuuskysymykseen: kaikenlainen determinismi, olipa se fysikaalista, teologista tai neurobiologista, sulkee pois ihmisen toimijuuden ja moraalin. Lennox on siis erittäin vahva libertaristi.

Kirjan Determined to Believe pääargumenttia on hieman vaikea hahmottaa. Sitä voidaan luonnehtia ehkäpä seuraavasti. Ensinnäkin Lennox väittää, että Raamattu olettaa arkikäsityksen vapaasta tahdosta, eli pitää sitä toimijan kykynä hallita tekojaan ja tehdä moraalisesti merkittäviä valintoja vaihtoehtoisten mahdollisuuksien välillä. Sitten hän jatkaa, että Raamattu todellakin yhdistää vastuun ja vapaan tahdon. Koska Raamatun tekstit usein syyttävät ja ylistävät ihmisiä heidän uskostaan ja moraalisista teoistaan vahvistaen arkikäsityksen vapaasta tahdosta, Raamattu opettaa tosiasiassa, että usko ja moraalinen toiminta ovat ainakin jossain määrin ihmisten hallinnassa tavalla, joka on ristiriidassa teologisen determinismin kanssa. Näin teologinen determinismi ei voi pitää paikkaansa.

Usko ei ole ennaltamäärättyä

Lennoxin mukaan esimerkiksi opit synnistä ja armosta, Jumalan kaitselmuksesta ja predestinaatiosta voidaan ymmärtää ilman teologista determinismiä.

Synnin ja armon suhteen Lennox väittää, että vaikka synti on vaikuttanut ihmisiin, se ei ole täysin tuhonnut heidän kykyään tehdä moraalisesti merkittäviä valintoja. Paavali, Jeesus ja monet muut Raamatun hahmot vetoavat jatkuvasti ihmisiin, antavat varoituksia ja käskyjä sekä anovat heitä kääntymään Jumalan suuntaan ja toimimaan vanhurskaasti. Tällaiset käskyt ja vetoomukset olisivat irrationaalisia, jos ihmisillä ei olisi lainkaan kykyä tehdä sellaisia ​​valintoja. Jos ei mikään muu niin ainakin se, kääntyykö ihminen kohti Jumalaa pyytämällä apua ja uskoa, on jossain mielessä yksilön hallinnassa. Tästä seuraa, ettei kattava predestinaatio voi pitää paikkansa: uskon syntymisessä ihmisellä itsellään on myös tärkeä rooli. Raamattu ei Lennoxin mukaan opeta Jumalan määräävän kuka pelastuu ja kuka ei. Jumala ei anna uskoa joillekin ja pidätä sitä toisilta. Pelastusta tarjotaan kaikille ihmisille, mutta vain jotkut päättävät hyväksyä sen.

Vaikka Lennox ei asiaa suoraan käsittelekään, päätyy hän mielestäni omaksumaan varsin avoimen käsityksen Jumalan hallintavallasta ja kaitselmuksesta. Koska libertarismin mukaan ihmisten vapaita valintoja ei voida määrätä ennalta, Jumalan hallintavalta ei myöskään ole määräävää. Jumala voi vaikuttaa olosuhteisiin ja muokata ihmisten elämää eri tavoin, mutta hän ei voi tehdä yhtä mahdollista tulevaisuuden tapahtumakulkua pakolliseksi syrjäyttämättä vapaata tahtoa. Myöskään Jumalan tieto tulevaisuudesta ei koske yksittäisten ihmisten vapaita valintoja. Jumalan kaitselmus voi kuitenkin koskea yksilöä ylempiä asioita, kuten kansojen kohtaloita.

Lennoxin kirja on monella tavalla pettymys, ainakin ammattifilosofille. Ensinnäkin siitä puuttuu filosofinen hienostuneisuus. Lennox ei oikeastaan ​​osallistu nykyiseen filosofiseen keskusteluun vapaasta tahdosta. Sen sijaan, että argumentoisi näkemyksensä puolesta ​​yksityiskohtaisesti, hän yksinkertaisesti olettaa libertarismin totuuden eikä käsittele sitä vastaan esitettyjä tunnettuja ja voimallisia vastalauseita. Jotta hänen näkemyksensä olisi uskottavampi, hänen olisi kannattanut tarkastella argumentteja, joiden mukaan moraalinen vastuu ei edellytä vaihtoehtoisia mahdollisuuksia. Filosofit ovat keskustelleet laajasti tällaisista argumenteista 1960-luvulta lähtien, ja lukuisat kalvinistit ovat käyttäneet niitä puolustaakseen kantaansa (Bignon 2018). Lennoxin käsittely näyttää kevyeltä hänen jättäessään ne huomiotta.

On myös pettymys, että Lennoxin ei juurikaan syvenny nykyaikaiseen historiallis-kriittiseen tutkimukseen, vaikka hänen koko argumenttinsa pohjautuu Raamattuun. Lennox tarjoilee toisinaan vain ja ainoastaan omia omalaatuisia tulkintojaan kalvinistisia ja luterilaisia tulkintoja vastaan.

Lopuksi on todettava, että kirja on myös teologisesti jossain määrin pettymys. Lennox ottaa tähtäimeensä suosittuja kalvinistisia kirjoittajia käsittelemättä heidän teologisia argumenttejaan yksityiskohtaisesti. Monet filosofiset teologit ovat puolustaneet teologisesti motivoitua kompatibilismia (esim. Couenhoven 2013, Bignon 2018), mutta Lennox ei keskustele niistä ollenkaan. Saatan tietysti odottaa liikaa populaaritason kirjalta. Siitä huolimatta Lennox olisi tehnyt minuun suuremman vaikutuksen, jos hän olisi tarjonnut vankempaa akateemista keskustelua väitteidensä tueksi.

Artikkeli julkaistaan englanniksi aikakauskirjan ESSSAT (European Society for the Study of Science and Theology) News & Reviews numerossa 4/2019. Suomentanut Sampsa Korpela.

Kirjallisuutta

Bignon, Guillaume. Excusing Sinner and Blaming God: A Calvinist Assessment of Determinism, Moral Responsibility, and Divine Involvement in Evil (Eugene: Pickwick, 2018)

Brown, Warren & Murphy, Nancey. Did My Neurons Make Me Do It? Philosophical and Neurobiological Perspectives on Moral Responsibility and Free Will (Oxford: Oxford University Press, 2007)

Couenhoven, Jesse. Stricken by Sin, Cured by Christ: Agency, Necessity, and Culpability in Augustinian Theology (Oxford: Oxford University Press, 2013).

Mele, Alfred. Free: Why Science Hasn’t Disproved Free Will  (Oxford: Oxford University Press, 2014)

Pereboom, Derk. Free Will, Agency and Meaning of Life (Oxford: Oxford University Press, 2014).

Kevin Timpe, Free Will in Philosophical Theology (New York: Bloomsbury, 2014).

kuva: Jordan Madrid @ Unsplash