Teistinen evoluutio on vallitseva näkemys myös suomalaisten teologien ja evankelis-luterilaisen kirkon piirissä, ja sitä ovat puolustaneet sekä ”konservatiivit” että ”liberaalit”, esimerkiksi arkkipiispa Kari Mäkinen ja edesmennyt dogmaatikko Osmo Tiililä. Evoluution ja luomisen yhteensopivuus on kuitenkin myös kyseenalaistettu, suomalaisessa keskustelussa esimerkiksi fyysikko Kari Enqvistin ja lääkäri Pekka Reinikaisen toimesta. Arvioimme aihetta koskevan 1007-sivuisen teoksen.

Suurten perinteisten kirkkojen (kuten roomalaiskatolisen kirkon) virallisen opetuksen mukaan evoluutioteoria on perusteltu luonnontieteellinen teoria, joka ei ilman ideologisia tulkintoja ole ristiriidassa luomisuskon kanssa. Teoriasta kyllä tehdään usein ateistisia tulkintoja (esimerkiksi se, että prosessilla ei ole mitään jumalallista tarkoitusta), mutta nämä eivät kirkkojen kannanottojen mukaan kuulu evoluutioteoriaan tieteenä.

Monissa tämä evoluution ja luomisen yhteensovittaminen (eli teistinen evoluutio) on kuitenkin herättänyt huolta. Ettei kyse vain olisi tieteen myötäilystä teologisen totuuden kustannuksella, kahden yhteensovittamattoman väkinäisestä liitosta? Esimerkiksi fyysikko, uskontokriitikko Kari Enqvist kirjoittaa äskettäisessä YLE:n julkaisemassa kolumnissa seuraavasti: “Miksi me sitten olemme olemassa? Uskonnon vastaus on, että kyseessä on Jumalan tahto ja että evoluutio on Hänen työkalunsa. Mutta se, millaisia me ihmiset olemme, on evoluution näkökulmasta pelkkää sattumaa.“ Kreationisti Pekka Reinikaisen mukaan Enqvistin “järkeily osoittaa, että teistinen evoluutio ei ole se työkalu, jolla ateistit saadaan vakuuttuneiksi Luojan olemassaolosta.”

Enqvistin ja Reinikaisen kolumneissaan esittämät perustelut ovat varsin lyhyitä, joten taustalla olevaa ristiriitaväitettä täytyy selvittää laajemmasta kirjallisuudesta. Tämä on perusteltua siksikin, että Suomessa esitettävät väitteet uskon ja tieteen (tai evoluution ja luomisen) välttämättömästä ristiriidasta ovat usein toistoa kansainvälisestä keskustelusta. Arvioimme tässä teististä evolutionismia kritisoivan kirjan Theistic Evolution: A Scientific, Philosophical and Theological Critique (Crossway 2017).

Teos on toistaiseksi kattavin yksittäinen esitys teistisen evoluution väitetyistä ongelmakohdista. Järkäleellä on 25 kirjoittajaa, joukossa myös suomalaiset Matti Leisola ja Tapio Puolimatka. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä (ja pisimmässä, yli 450-sivuisessa) keskitytään teistisen evolutionismin tieteelliseen kritiikkiin, toisessa filosofiseen kritiikkiin ja kolmannessa teologiseen kritiikkiin. Kirja edustaa evankelikaalista ja Intelligent Design -liikkeen esittämää teistisen evolutionismin kritiikkiä.

Liikkeen argumentaatio on perinteisesti painottanut tieteen keskeistä merkitystä alkuperäkysymysten selvittämisessä, joten arviomme painottuminen filosofiaan ja teologiaan saattaa muodostaa virheellisen vaikutelman liikkeen omista painotuksista. ID:n puolustajat näkevät itsensä tieteen vapauden puolustajina ja dogmaattisen evolutionismin älyllisinä kriitikkoina. Heidän mukaansa suurin ongelma evoluution ja luomisen yhteensovittamiselle on se, että evoluutioteoria ei itsessään ole uskottava selitys elämän ja lajien synnylle. Liikkeeseen tutustuvan täytyy tuntea myös nämä argumentit voidakseen ymmärtää liikettä oikein.

Silti filosofiset ja teologiset argumentit ovat olleet keskeisiä sekä ID-liikkeelle että sen kriitikoille. Kyse ei ole ollut vain luonnontieteellisestä kiistasta, vaan elämän alkuperää koskevien näkemysten on katsottu liittyvän laajempaan teismin (jumalauskon) ja ateismin väliseen kiistaan. ID:tä on pidetty vaihtoehtoisesti joko länsimaisen demokratian ja ihmisarvon pelastajana tai uhkana sille. Kiista ID:stä herättää voimakkaita tunteita, koska se ei ole osapuolille vain teoreettinen väittely, vaan osa kulttuurista sotaa hyvän ja pahan välillä. Tämä näkyy myös käsillä olevassa teoksessa, joka kehittelee ID-liikkeen teologisia ja filosofisia argumentteja jonkin verran aiempaa syvemmin.

ID-liikettä 90-luvulla johtanut Berkeleyn lainopin professori Phillip Johnson alkoi muodostaa käsitystään evoluutioteorian heikkouksista luettuaan Richard Dawkinsin kuuluisan teoksen Sokea Kelloseppä ja Michael Dentonin vähemmän tunnetun teoksen Evolution: A Theory in Crisis. Johnson sai ID:lle huomiota myös väittelemällä ahkerasti evoluutioteoriasta. Videolla Johnson väittelee biologi William Provinen kanssa. Vaikka Provine ja Johnson olivat eri mieltä siitä, pitääkö darwinilainen evoluutioteoria paikkansa, he olivat kuitenkin samaa mieltä siitä, ettei sitä ole uskottavaa pitää ohjattuna

Kirjan yleisnäkemys evoluutiosta

Usein luullaan, että evoluutioteorian kriitikot eivät usko eliöiden muuttuvan lainkaan. Tällainen käsitys olisi helppo osoittaa vääräksi viittaamalla kaikille ilmeisiin muutoksiin, vaikkapa koirien rodunjalostukseen tai bakteerien antibioottiresistenssin kehittymiseen. Yleensä evoluutiokriitikot kuitenkin hyväksyvät suuria osia evoluutioteoriasta, samoin tämänkin kirjan kirjoittajat. Tieteenfilosofi Stephen Meyerin johdannossa todetaan, että (a) eliöiden muuttuminen ajan kuluessa ja (b) teoria eliöiden yhteisestä polveutumishistoriasta (eli kaikkien eliöiden vaiheittainen kehitys alkaen yksisoluisista muodoista miljardien vuosien aikana) ovat yhteensopivia suunnittelunäkemyksen kanssa.

Näistä kohta b voidaan kyllä kirjan mukaan kyseenalaistaa tieteen ja Raamatun perusteella, mutta ID-liikkeeseen kuuluu myös sen hyväksyviä (kuten biokemisti Michael Behe), joten periaatteessa tätä ei pidetä evoluutioteorian keskeisimpänä teologisena tai tieteellisenä ongelmana. Ongelmallisinta evoluutiossa on Meyerin mukaan sen sijaan ennen kaikkea (c) evoluutio ohjaamattomana mekanismina, joka saa aikaan eliöiden muutoksen ilman jumalallista ohjausta. Jos tämä hyväksytään, se syrjäyttää suunnittelun eliöiden järjestyksen parhaana selityksenä. ID-liike keskittyy ennen kaikkea näin ymmärretyn “ohjaamattoman” evoluution kritisointiin.

Meyer kuvaa ongelman siis samansuuntaisesti kuin Enqvist aiemmin viitatussa kolumnissaan. Enqvistin mukaan “se, millaisia me ihmiset olemme, on evoluution näkökulmasta pelkkää sattumaa. Jos maapallon esihistoria käynnistettäisiin uudestaan, on lähes varmaa, että näin syntyvä kakkosversio ei näyttäisi nykymaailmalta.” Kirjan mukaan tämä on teologisesti ongelma, sillä esimerkiksi ihmisen olemassaolo ei voi sen mukaan uskottavasti olla samaan aikaan sekä evoluution tuottama sattuma että Jumalan tarkoitus. On valittava jompikumpi.

Evoluution ja luomisen yhteensopivuuden puolustajat ovat perinteisesti vastanneet tällaiseen kritiikkiin kolmella eri tavalla: (1) Jumalan ohjauksen ei tarvitse näkyä tieteelle, jotta se olisi todellista ja tunnistettavissa uskon näkökulmasta. Tiede ei ole ainoa tapa tietää tai muodostaa järkeviä uskomuksia. (2) Evoluution kulku ei vaikuta tieteenkään perusteella täysin satunnaiselta, vaan siinä näyttää olevan suuntaa. Tähän viittaa esimerkiksi aivojen koon kasvu ajan myötä ja samojen ominaisuuksien kehittyminen useissa eri kehityslinjoissa. (3) Kaikkivaltias Jumala voi käyttää satunnaisuuttakin osana suunnitelmaansa, sillä sattumankin mahdollisuus riippuu Jumalasta. (4) Evoluutio ja luominen ovat eri tason selityksiä, vastauksia eri kysymyksiin. Siksi niiden välillä ei tarvitse olla ristiriitaa. Pohdimme myöhemmin arviossa, miten hyvin kirja onnistuu näiden selitysten kritisoinnissa.

Kirjan esittämä evoluutiokritiikki

Tässä arviossa emme keskity kirjan evoluutiokritiikin arviointiin, vaan sen teologisiin ja filosofisiin argumentteihin. Silti myös kirjan tieteellisessä osiossa on runsaasti filosofiaa ja teologiaa, ja yhteenveto osiosta on muutenkin aiheellista muodostaa.

Tieteellinen osio koostuu 17 luvusta. Ensimmäisessä luvussa biokemisti Douglas Axe argumentoi, että suunnittelu on jo maalaisjärjen perusteella selitys elämän ominaisuuksille. Axen mukaan varsinkin proteiinien evoluutiosta tehdyt tutkimukset vahvistavat tämän johtopäätöksen, sillä toimivat proteiinirakenteet ovat liian harvinaisia sattumanvaraisilla mutaatioilla tuotettaviksi. Lisäksi teistinen evoluutionäkemys joutuu Axen mukaan kieltämään Jumalan vaikutuksen näkymisen biologissa eliöissä. Axen luku on yhteenveto hänen teoksestaan Undeniable (2016).

Toinen luku on puolestaan Stephen Meyerin yhteenveto hänen teoksestaan Darwin’s Doubt (2013). Meyer vetoaa muun muassa proteiinien evoluutiosta ja sikiönkehityksestä tehtyihin tutkimuksiin ja väittää, ettei evoluutio voi selittää biologisten muotojen alkuperää, vaan ainoastaan jo olemassaolevien muotojen pienet muutokset. Kolmannessa luvussa Matti Leisola argumentoi, ettei evoluutio voi selittää proteiinien evoluutiota. Neljännessä luvussa kemisti James Tour kritisoi elämän synnystä esitettyjä selityksiä. Tour käyttää esimerkkinä oman tutkimusryhmänsä työtä pienten “nanoautojen” rakentamisessa ja siinä koettuja haasteita. Ainoana kirjan kirjoittajista Tour painottaa, ettei halua artikkelissaan ottaa kantaa ID:n totuuteen sinänsä, vaan ainoastaan herätellä tarkastelemaan elämän syntyä aiempaa kriittisemmin.

Viidennessä luvussa Winston Ewert kritisoi simuloitujen geneettisten algoritmien käyttämistä todisteena evoluutioprosessin voimasta. Kuudennessa luvussa Meyer esittää, että teistinen evolutionismi ei luonnontieteen tasolla eroa ateistisesta evolutionismista, minkä vuoksi Jumalan toiminnalle ei jää riittävää roolia. Seitsemännessä luvussa Jonathan Wells väittää, että perinteinen evoluutioteoria on ollut täysin väärässä keskittyessään DNA:ssa tapahtuviin mutaatioihin. Solujen ja eliön rakentumisessa keskeistä on näet se, miten solut käyttävät DNA:ta, ja tässä DNA:n ulkopuolella oleva informaatio on olennaisessa osassa.

Kahdeksannessa luvussa Meyer, Ann Gauger ja Paul Nelson puolestaan kritisoivat laajennettuun evoluutiosynteesiin kuuluvia selityksiä lajien synnylle. Yhdeksännessä luvussa Sheena Tyler esittää esimerkkejä sikiönkehityksen vaatimasta hienosäädöstä ja väittää, ettei biologisten muotojen rakentamisessa tarvittavaa koordinaatiota voi mitenkään selittää sattumanvaraisiin mutaatioihin ja luonnonvalintaan perustuvan prosessin avulla.

Tämän jälkeen seuraavat 7 lukua kritisoivat eri näkökulmista oppia yhteisestä polveutumisesta, varsinkin oppia ihmisen evoluutiosta. Tieteellisen osion viimeinen luku puolestaan viittaa viimeaikaiseen tiedeyhteisön sisällä esitettyyn tiedekritiikkiin (jota Areiopagilla on käsitelty aiemmin). Kirjoittaja Christopher Shaw väittää, että tieteellisen prosessin vinoumat ja rahoitusjärjestelmän aiheuttama mukautumispaine selittävät osaltaan sitä, miksi tiedeyhteisön enemmistö uskoo evoluutioon kritiikistä huolimatta.

Tieteellisen osion arviointia

Kaiken kaikkiaan on selvää, ettei kirjan tieteellinen osio pyri kehittämään ID-liikkeen esittämää evoluutiokritiikkiä kovinkaan paljoa eteenpäin. Osion keskeisimmät argumentit on esitetty jo Meyerin kirjassa Darwin’s Doubt (2013) ja muissa julkaisuissa, joista osa on myös ilmaiseksi saatavilla. Esimerkiksi kemisti James Tourin kritiikki elämän syntyä koskevia selityksiä kohtaan on julkaistu aiemmin Inference Review -lehdessä (lyhyessä muodossa tässä). Osio ei esitä mitenkään kattavaa esitystä ID-liikkeen evoluutiokritiikistä, sillä esimerkiksi biokemisti Michael Behen argumenttia palautumattomasta monimutkaisuudesta ei esitetä.

Miten kirjoittajat siis argumentoivat, että nykyisin havaitsemamme evoluutio ei riitä selittämään lajien kehitystä, vaan suunnittelu on parempi selitys? Jos mutaatiot voivat muuttaa periaatteessa mitä tahansa eliössä, mikä estää pienten muutosten kasautumisen ja ajan myötä myös uusien lajityyppien synnyn? Kirjoittajien mukaan kyse on lyhyesti sanottuna siitä, että havaitsemamme pienet evoluutiomuutokset ovat hienosäätöä olemassaolevissa rakenteissa, mutta eivät kykene rakenteiden suuriin muutoksiin. Varsinkin uusien proteiinityyppien sekä uusien kehon perusrakenteiden evoluutio ovat kirjoittajien mukaan evoluution kykyjen ulottumattomissa.

Osiossa käsitellään jonkin verran myös vastaväitteitä ID-liikkeen esittämään evoluutiokritiikkiin. Silti pidempään keskustelua seurannut voi jäädä kaipaamaan lisääkin vastaväitteiden käsittelyä, jota on esitetty esimerkiksi BioLogos-järjestön sivuilla. Kirjoittajien arviot proteiinirakenteiden harvinaisuudesta ovat jonkin verran kiistanalaisia – Douglas Axe arvioi niitä olevan vain 1 / 10 potenssiin 64, mutta on myös esitetty niiden olevan paljon yleisempiä, esimerkiksi 1 / 10 potenssiin 11. Kirjassa muun muassa Meyer kyllä käsittelee näitä (ja monia muita) vastaväitteitä jonkin verran ja toteaa uusimpien tutkimusten tukevan Axen arviota. Maallikkolukijalle perustelujen arvioiminen on hankalaa.

Filosofisesti tässä yhteydessä olisi kuitenkin ollut teistisen evoluution kannalta mielenkiintoista pohtia myös evoluution mahdollisesti edellyttämää hienosäätöä suunnittelusignaalina. Jos evoluution voidaan osoittaa riippuvan tarkasti säädetyistä alkuolosuhteista ja luonnonlaeista, väitetty ristiriita suunnittelun ja evoluution välillä ei ole enää uskottava. Proteiinien evoluution on esimerkiksi väitetty edellyttävän sitä, että toimivat proteiinit ovat riittävän lähellä toisiaan sekvenssiavaruudessa, jotta evoluutio voi siirtyä yhdestä muodosta toiseen.

Muun muassa evoluutiobiologi Andreas Wagner on pohtinut tällaista hienosäätöä kirjassaan Arrival of the Fittest (2011) vetämättä kuitenkaan siitä teologisia johtopäätöksiä. ID-liikkeen Ann Gauger on myös todennut, että jos proteiinien evoluutio on mahdollista, jonkun on täytynyt tasoittaa sille tie luonnonvakioita säätämällä. Kirjoittajat eivät kuitenkaan pohdi tästä teistiselle evolutionismille aukeavia mahdollisuuksia.

Proteiinien laskostumisen lisäksi monet muutkin solujen prosessit vaativat hämmästyttävää tarkkuutta. Viime vuosina tämä biokemian salattu maailma on avautunut entistä enemmän myös suurella yleisölle solun toiminnasta tehtyjen simulaatioiden kautta.

Joka tapauksessa viime vuosina “laajennetun evoluutiosynteesin” (expanded evolutionary synthesis) puolesta kirjoittaneet biologit ovat myös halunneet korostaa, että on huomattavasti laajennettava perinteistä käsitystä makroevoluution mekanismeista. Mukaan on otettava muun muassa ryhmävalinta, eliöiden oma vaikutus ympäristöönsä sekä epigeneettinen periytyminen. Luonnonvalinta voi kyllä osaltaan selittää, miten jo syntyneet hyödylliset mutaatiot säilyvät ja leviävät. Ilman evoluutioteorian ja kehitysbiologian integraatiota ei voida kuitenkaan selittää, mistä valikoitavat rakennemuutokset tulevat. Valinta on siis kuin siivilä, jonka läpi muutokset kulkevat, mutta se ei ole itse noiden muutosten lähde.

Kirjoittajien pyrkimys erotella mikro-ja makroevoluutio saa siis jossain määrin tukea tästä laajemmasta keskustelusta. Laajennetun evoluutiosynteesin puolustajat pyrkivät kuitenkin vain laajentamaan kuvaa evoluutiosta. Esimerkiksi kirjassa ja muutenkin viimeaikaisessa ID-kirjallisuudessa paljon lainattu Eric Davidson väittää, että useimmat eliöissä nykyään tapahtuvat muutokset eivät voi kasautuessaan selittää makroevoluutiota, koska makroevoluutio vaatii eliöiden rakenteesta vastaavien “geneettisten säätelyverkostojen” muutosta, ja tämä on paljon vaativampi prosessi.

Nykypäivän geneettiset säätelyverkostot eivät Davidsonin mukaan välttämättä ole enää juuri lainkaan kykeneviä evoluutioon, vaan aiempien eliöiden kehitystä säädelleiden algoritmien on täytynyt olla erilaisia. Davidson uskoo kuitenkin todistusaineiston tukevan evoluution mahdollisuutta. Säätelyverkkoja tutkimalla evoluutio voidaan hänen mukaansa ajan myötä ymmärtää entistä paremmin, mikä tulee mahdollistamaan myös eliöiden entistä suuremman muuntelun laboratorio-olosuhteissa. Kirjassa tämä huomioidaan, mutta Davidsonin omien evoluutioselitysten kritiikkiin olisi ollut hyvä varata enemmän tilaa. Näin lukijalle voi jäädä vielä epäilys, että Davidson itse osaa tulkita tulostensa merkityksen evoluutioteorialle luotettavammin.

Elämän alkusyntyteorioiden ongelmat ovat älykkään suunnittelun puolustajille kaikkein helpoin maalitaulu, sillä nämä selitykset ovat kaikkein heikoimpia ja myös monet valtavirran tutkijat ovat kirjoittaneet samoista ongelmista. Esimerkiksi Princetonin astrofysiikan professorin Edwin Turnerin mukaan uskottavin, mutta silti huono selitys elämän synnylle on tällä hetkellä sattuma äärettömässä multiversumissa.

Kirjoittajien mielestä metodologinen naturalismi ja vertaisarvioinnin konservatiivisuus (taipumus vieroksua radikaaleja muutoksia) selittävät, miksi kaikki eivät vedä uusista tutkimuksista samaa johtopäätöstä. Toisaalta konservatiivisuus voi olla myös hyvä tiedollinen periaate. Jos evoluutioteoria on koettu ja koetaan edelleen monella tapaa parhaaksi selitykseksi monille elämän ilmiöille, on ymmärrettävää, ettei siitä haluta luopua selittämättömien ilmiöiden edessä. ID:n puolustajat voivat vastata tähän väittämällä, että konservatiivisuuden periaatteen pitäisi pikemminkin johtaa meidät pitäytymään suunnitteluselitykseen, ellemme saa erittäin vahvaa todistusaineistoa evoluutiomekanismin toimivuudesta. Suunnitteluselitys on näet maalaisjärkisesti ilmeisen perusteltu selitys eliöiden päämääräsuuntautuneelle järjestykselle. Jos suunnitteluselityksen ja evoluution välillä ei kuitenkaan ole välttämätöntä ristiriitaa, tämä peruste ei päde.

Väite evoluution ja suunnittelun yhteensopimattomuudesta

Jo kirjan tieteellisiin argumentteihin keskittyvässä osassa kuullaan myös teologisia ja filosofisia argumentteja teististä evoluutiota vastaan. Douglas Axe argumentoi, että teistinen evoluutio kieltää Jumalan ilmoituksen luonnossa. Roomalaiskirjeen kohdassa 1:20 lukee: “hänen näkymättömät ominaisuutensa, hänen ikuinen voimansa ja jumaluutensa, ovat maailman luomisesta asti olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan.” Axen mielestä tämä soveltuu kokemuksen mukaan myös biologiaan, sillä sen järjestys näyttää ihmisille yleisesti suunnitellulta. Tämä pätee myös moniin ID-liikkeen kriitikkoihin, kuten Richard Dawkinsiin.

Koko evoluutioteorian ideana on Axen mielestä yrittää selittää näennäisen suunnitellulta vaikuttava biologia ilman suunnittelua. Kun teistinen evolutionismi hyväksyy evoluution selityksenä biologialle, ei biologia voi siinä Axen mukaan enää toimia kaikille helposti tunnistettavana merkkinä Luojasta. Uskon perusteet siirtyvät pois objektiivisesta todellisuudesta, ja Jumalan ohjaus evoluution taustalla jää vain sokean uskon varaiseksi väitteeksi. Näin teistinen evolutionismi tekee Axen mukaan ateismista paljon helpompaa.

Meyer puolestaan kritisoi Denis Lamoureuxin esittämää mallia, jonka mukaan evoluutio on Jumalan ohjaamaa. Lamoureuxin mukaan Jumala on asettanut prosessin käyntiin tavalla, joka ei vaadi hänen ohjaavan sitä sen jälkeen luonnonlait ylittävillä väliintuloilla. Lamoureuxin mallissa Jumala on ikäänkuin taitava biljardinpelaaja, joka pystyy saamaan kaikki kuulat pusseihin yhdellä ainoalla täydellisellä lyönnillä.

Meyer esittää tätä mallia kohtaan kolme pääkritiikkiä: (1) Jumala ei vaikuta tosiasiallisesti tehneen näin, sillä elämän synnylle ei voi olla luonnonlakeihin perustuvaa selitystä. Biologisen informaation synnyn mahdollisuus päinvastoin edellyttää sen, että aminohapot ja DNA-emäkset voivat asettua moniin erilaisiin järjestykseen, eikä mikään luonnonlaki tee tietystä järjestyksestä vääjäämätöntä. (2) Lamoureuxin mallissa sattuma ja välttämättömyys ovat edelleen biologisen monimuotoisuuden oikeat selitykset tieteen tasolla, ja Jumala ei siis tee Lamoureuxin mallissa mitään selityksellistä työtä. (3) Mallissa Jumala ei toimi teismin Jumalan tavoin koko prosessin aikana, vaan deismin Jumalan tavoin vain alussa.

Useat kirjan tieteellisen osan artikkelien kirjoittajat argumentoivat samansuuntaisesti, ettei evoluutio voi olla samaan aikaan ohjattua ja ohjaamatonta. Jos ohjaamaton sattuman ja välttämättömyyden mekanismi selittää elämän ominaisuudet, kuinka voidaan samaan aikaan sanoa, että Jumala on ohjannut evoluutiota tiettyyn suuntaan?

Tässä kohden olemme kuitenkin havaitsevinamme kirjan argumentaatiossa ristiriidan. Luvussa 5 tietotekniikan tutkija Winston Ewert nimittäin argumentoi, että sattuman ja luonnonvalinnan mekanismia simuloivat tietokoneohjelmat eivät anna todistusaineistoa evoluutiomekanismin toimivuudesta ilman suunnittelua. Ewert tekee tämän johtopäätöksen siitä huolimatta, että simulaatioiden avulla on kyetty esimerkiksi suunnittelemaan uudenlaisia radioantenneja. Ewertin argumenttina on, että kun simulaatioita analysoidaan tarkemmin, huomataan, että ne toimivat vain ohjelman tarkan suunnittelun vuoksi. Mutaatioiden ja luonnonvalinnan mekanismi on siis Ewertin mukaan simulaatioissa ohjattu, teleologinen. Simulaatio on ikäänkuin automatisoitu tehdas, joka tuottaa tuotteensa mekaanisen prosessin kautta, ilman suunnittelijan väliintuloa. Silti tehtaan tuotteiden ei voi sanoa syntyvän ilman suunnittelua, sillä tuotantoprosessi on mahdollinen vain suunnittelijan ansiosta.

Silti heti seuraavassa luvussa Meyer väittää Lamoureuxia kritisoidessaan, että mutaatioiden ja luonnonvalinnan mekanismi on luonnossa välttämättä suunnittelun vastakohta. Jotta evoluutio voisi olla teleologista (eli päämääräsuuntautunutta), sen olisi oltava täysin ennalta ohjeimoitua tai suoraan Jumalan ohjaamaa, eikä se saisi riippua sattumasta. Miksi sama mekanismi olisi kuitenkin simulaatiossa osa teleologista prosessia, mutta luonnossa teleologian vastakohta? Tämä ei vaikuta johdonmukaiselta.

Johdonmukaisempaa olisi todeta, että mikäli mutaatioiden ja suunnittelun mekanismi toimii luonnossa, tällöin se on osa Jumalan luomaa teleologista kosmosta, kuten myös Gaugerin edellä viitattu kommentti antaa ymmärtää. Näin ID-ajattelun sisältä vaikuttaa löytyvän perusteita myös suunnittelun ja evoluutioteorian periaatteelliselle yhteensopivuudelle, vaikka ajatusta ei kirjassa esitetäkään. Käytännössä evoluutio ei kuitenkaan toki ID-ajattelijoiden mukaan toimi luonnossa samalla tavalla kuin simulaatioissa.

Kirjassa myönnetään, että ohjattu evoluutio on yhteensopivaa luomisen kanssa. Siinä olisi kuitenkin ollut tärkeää ottaa huomioon tarkemmin myös mallit, joissa sattumanvaraisuuden ja luonnonvalinnan kautta etenevän evoluution katsotaan olevan yhteensopivaa suunnittelun kanssa. Tällaista mallia puolustetaan myös esimerkiksi Areiopagin käännättämässä C. Stephen Evansin kirjassa Kätkeytynyt Jumala) sekä aiemmin Areiopagilla julkaistussa Rope Kojosen kirjoituksessa. Evans kirjoittaa vastauksena evoluutioteoriaan esimerkiksi näin:

“Se, että luonnossa näkyvä suotuisa järjestys on riippuvainen syvästä, erittäin monimutkaisesta järjestyksestä, joka on kätketty luonnon rakenteeseen, ei merkitse sitä, että alkuperäinen suotuisa järjestys olisi harhakuvitelma tai että se ei viittaisi suunnitteluun. Pikemminkin sen voisi ajatella viittaavan suunnittelijaan, joka on paljon kekseliäämpi ja voimakkaampi kuin alkuperäisen järjestyksen perusteella olisi voinut aavistaa.” (Evans, luku 4)

Entä väite teistisen evolutionismin huonosta vaikutuksesta Jumala-uskoon? Teististä evolutionismia on hyvin monenlaista, ja kirjoittajat kritisoivat tietynlaista uskoon nojaavaa teististä evolutionismiä. Kirjan peruslähtökohta on uskonnonfilosofisesti evidentialistinen: heidän mukaansa uskonnollisen uskon tulee liittyä todelliseen maailmaan ja on voitava esittää uskoa tukevaa todistusaineistoa. Tasapuolisuuden vuoksi kirjoittajien olisi kuitenkin ollut tärkeää käsitellä myös evidentialistista teististä evolutionismia, jonka mukaan on olemassa paljon Jumala-uskoa tukevaa todistusaineistoa, vaikka biologinen suunnitteluargumentti kumoutuisikin.

OIisi myös ollut tärkeä pohtia tarkemmin, millaisia perusteita fideistisellä eli uskon ja tieteen erottavalla näkemyksellä voisi olla, ja miksi monet ovat myös kritisoineet evidentialismia. Myöskään ID-liikkeen puolustajat eivät voi johdonmukaisesti väittää, että biologinen suunnittelu olisi ainoa hyvä syy uskoa Jumalaan, sillä ID-liikehän väittää, ettei biologinen suunnitteluargumentti vielä itsessään todista Jumalaa, vaan ainoastaan jonkinlaisen älykkään suunnittelijan olemassaolon. Näin ollen myös ID-ajattelun mukaan on oltava myös muita perusteita, jotka mahdollistavat Jumalaan, ei vain suunnittelijaan uskomisen. Jos tällaisia muita perusteita kuitenkin on, tokihan myös teistiset evolutionistit voivat vedota niihin?

Pitää paikkansa, että jos elämän synty ja kehitys edellyttivät Jumalan luonnonlait ylittävää toimintaa, tästä voisi saada todistusaineistoa nimenomaan teismille erotuksena deismistä. Silti myös teistisen evoluution kannattajalla voi olla muita perusteita olla teisti, ei deisti – esimerkiksi edellä mainittu teistinen evolutionisti Lamoureux uskoo Jumalan vaikuttaneen ihmiskunnan historiassa ihmeidenkin kautta. ID:n ja teistisen evoluution kannattajat ovat yhtä mieltä siitä, että Jumala toimii maailmassa myös luonnollisten syiden kautta. Teistisen evolutionismin kannattajat vain ajattelevat, että Jumala toimi luonnollisten syiden kautta myös lajien synnyssä. Koko luomakunta riippuu Jumalan tahdosta, myös onnekkaiden “sattumien” mahdollisuus.

Lisäksi teistiset evolutionistit voivat ajatella esimerkiksi Robert J. Russellin tapaan, että Jumala on ohjannut evoluutiota näkymättömästi. Väite evoluution jumalallisesta ohjauksesta on teististen evolutionistien mukaan luonnontieteen ulkopuolinen, mutta voi silti olla oikeutettu syystä tai toisesta. Jos esimerkiksi henkilöllä on jo muusta syystä olemassa usko Jumalaan, mutta myös evoluutioteoria vaikuttaa uskottavalta, voi Russellin kuvaama ratkaisu olla yksi järkevä mahdollisuus näiden yhdistämiselle. Muitakin teologisia mahdollisuuksia on. Toki myös ongelmia on muita: kirjoittajat viittaavat suunnittelun ja evoluution yhdistämisen ongelman lisäksi myös raamatuntulkinnasta nouseviin ongelmiin, kuten käsitykseen perisynnistä. Pohdimme näitä lisää arvion toisessa osassa.

Kirja kritisoi teististä evolutionismia monoliittina, vaikka kritiikkiä voisi kenties kehitellä myös asettamalla toistensa kanssa vastakkaisen teistisen evoluution näkemykset toisiaan vastaan. Kirjan ensimmäisen osan argumentit keskittyvät harmittavan paljon julkkistiedemiesten kuten ihmisen genomien kartoitusta johtaneen biologin Francis Collinsin ja muiden BioLogos-järjestön tiedemiesten esittämien teististen evoluutionäkemysten kritiikkiin.

Teistisen evolutionismin mahdollisuutta puolustaneita teologeja ja filosofeja, kuten vaikkapa Alister McGrathia, Alvin Plantingaa ja Richard Swinburnea siteerataan kirjassa paljon näitä luonnontieteilijöitä vähemmän. Suunnittelusta ja evoluutiosta käytyyn filosofiseen keskusteluun ei juuri viitata, ei myöskään esimerkiksi roomalaiskatolisen kirkon piirissä käytyyn keskusteluun. Tämä on suuri puute, jonka vuoksi monta keskeistä teististä evoluutiota puoltavaa argumenttia jää käsittelemättä. Kirja ei vaikuta tässä tekevän oikeutta teistisen evolutionismin monimuotoisuudelle, mutta esittää silti toki pohtimisen arvoisia argumentteja joitakin yleisiä teistisen evolutionismin muotoja vastaan.

Lisäksi liian yksinkertaistetut kuvaukset evoluution mekanismista saavat huutia. Teististä evolutionismia puolustetaan joskus huonosti, huomioimatta sen kriitikoiden huolia. Tässä kirjan lukeminen ja sen argumenttien pohtiminen voi olla avuksi myös teistisille evolutionisteille.

Arvio jatkuu ensi viikolla ja käsittelee teoksen kahta muuta osiota, filosofista ja teologista. Kirja on saatavilla mm. verkkokauppa Amazonista: Theistic Evolution: A Scientific, Philosophical and Theological Critique. Toim. J. P. Moreland, Stephen C. Meyer, Christopher Shaw, Ann K. Gauger & Wayne Grudem. Crossway, 2017.

Kuva: Wikimedia Commons. PD.