Missä määrin tiede johtaa ateismiin? Maailmankatsomuksen vaikutusta tieteen tulosten tulkintaan tarkastelee vieraskynässä dosentti Timo Pokki.

Tunnettu keskustelija ja etevä tieteen popularisoija, kosmologian professori Kari Enqvist, on kertonut, miten häntä pyydettiin puhumaan aiheesta ”Johtaako tiede ateismiin?” Enqvistin mielestä tällainen kysymys paljastaa, ettei kysyjä kunnolla ymmärrä, mitä tiede on, sillä tiede ei ”ole ateistista, kristillistä tai buddhalaista sen enempää kuin Fiskarsin lapio” (Enqvist 2012, 36). (Edellisellä sivulla Enqvist tosin toteaa, että tiede on uskonnotonta, koska se ei piittaa Jumalan olemassaolosta.) Tämän artikkelin otsikko on siis hieman uskaliaasti muotoiltu.

Enqvist toteaa kuitenkin samassa yhteydessä, että uskon ja tiedon rajanmääritys tapahtuu luonnontieteessä ja tämä seikka on kirjoitukseni kannalta olennainen. Palaan hieman myöhemmin Enqvistin ajatuksiin.

Käytännön kokemus on osoittanut, että tiede on paras menetelmä hankkia tietoa monista asioista. Voivatko tieteen ylivertaiset tulokset johtaa ateismiin tai uskonnottomuuteen, koska huipputason luonnontiedekään ei ole onnistunut tekemään mitään havaintoja Jumalasta tai jumalista? Uusateistit ovat vedonneet luonnontieteisiin argumentoidessaan vakaumuksensa puolesta. Koska tiede ei tarvitse Jumala-käsitettä maailmankaikkeuden ja maapallolla olevan elämän selittämiseen, se kertoo heidän mielestään siitä, ettei Jumalaa ole olemassa.

Hieman kärjistettynä tämä merkitsee, että jos jostakin ilmiöstä ei ole mahdollista saada luonnontieteellistä tietoa, kyseinen ilmiö on heidän käsityksensä mukaan illuusio. Teologisesta näkökulmasta Jumalan käsitteellä voi olla kuitenkin jonkinlaista selitysvoimaa tieteen ulkopuolisena tekijänä, vaikka sitä ei tulkittaisikaan evidentialistisesta näkökulmasta.

Korvaako tiede uskonnon, koska tieteellinen tieto on luotettavampaa?

Uskonnon korvaaminen tieteellä ei ole uusateismin keksintöä, vaan tuon pyrkimyksen juuret ulottuvat antiikkiin asti. Uudella ajalla on jo vuosisatojen ajan ollut ihmisiä, jotka ovat ennustaneet tieteen edistymisen tekevän lopun uskonnoista. Entinen Ruotsin tiedeneuvoston jäsen Torsten Kälvemark (1990, 53) on oivallisesti tiivistänyt tieteeseen vetoavan uskontokritiikin pääkohdat:

Kristinusko kuten muutkin maailmanuskonnot on älyllisesti vajaamittainen sen tietämyksen rinnalla, joka tieteellä on meitä ympäröivästä maailmasta.  Tieteen metodein muotoiltavissa oleva tieto todellisuudesta on paljon luotettavampaa, objektiivisempaa ja vieläpä käytännöllistäkin. Tieteen voidaan toisin sanoen katsoa korvanneen suhteellisen alkeellisen ja kehittymättömän  todellisuuden tarkastelutavan, joka ei sovellu meidän nykyaikaisiin ja edistyksellisiin menetelmiimme. Uskontoa voidaan siis pitää ohitettuna vaiheena länsimaisessa sivistyksessämme. 

Myös tunnettu ateistinen evoluutiobiologi Richard Dawkins näkee uskonnon virheellisinä ja epätieteellisinä uskomuksina todellisuuden luonteesta. Hän ihmettelee, miten tieteenharjoittaja voi uskoa Jumalaan. Tällainen tutkija on Dawkinsin mielestä älyllisesti pettävä ja huono tieteen puolestapuhuja. Näyttäisi kuitenkin siltä, ettei tieteen edistyminen välttämättä hävitä uskontoja, koska uskonnonharjoitus voi kukoistaa myös sellaisessa yhteiskunnassa, jossa tiede ja teknologia ovat pitkälle kehittyneitä. Hyvä esimerkki tästä on vaikkapa Yhdysvallat, missä tutkijat ovat sitä uskonnollisempia, mitä luonnontieteellisempi ala on kyseessä. Esimerkiksi matemaatikot ja fyysikot ovat siellä jopa merkittävästi uskonnollisempia kuin antropologit, psykologit ja sosiologit (Taira 2014, 39, mainitsee tutkimukset, joihin tieto perustuu).

Dawkinsin mielestä kysymys Jumalan olemassaolosta on aivan tavallinen tieteellinen hypoteesi, ja Jumala on alistettava samaan tarkasteluun kuin mikä tahansa luonnontieteellinen olettamus (Dawkins 2007, 65). Ja jotta hypoteesi voisi olla tieteellinen hypoteesi, tieteellinen metodi edellyttää, että sitä tulee voida testata kokeellisesti. Vaikka tällaista tieteellistä koetta voi olla vaikea järjestää, Dawkinsille riittää, että oletus Jumalan olemassaolosta on tarpeeton, koska se ei hänen mielestään selitä sen enempää maailmankaikkeuden syntyä kuin sen bioystävällisyyttä tai siinä ilmenevää suunnitelmallisuuttakaan, joka Dawkinsin mielestä on näköharhaa. Hän pitää luonnontieteiden valossa Jumalan olemassaoloa hyvin epätodennäköisenä.

Toinen tunnettu evoluutiobiologi Stephen Jay Gould (1941-2002) oli kuitenkin eri mieltä tieteeseen vetoamisesta tässä asiassa. Vuonna 1992 hän kirjoitti (ks. McGrath 2011, 80):

Luonnontiede ei yksinkertaisesti pysty (käytettävissä olevin legitiimein keinoin) ratkaisemaan kysymystä siitä, ohjaako Jumala mahdollisesti luonnon kulkua. Me emme voi vahvistaa emmekä kieltää sitä; tieteenharjoittajina me emme voi yksinkertaisesti ottaa siihen kantaa.

Gouldin mukaan uskonto ja tiede eivät oikeastaan voi olla ristiriidassa, koska ne käsittelevät aivan eri asioita. Tiede käsittelee faktoja ja teorioita, uskonto taas perimmäistä merkitystä ja moraalisia arvoja. Gould on näennäisesti salliva uskonnollista uskoa kohtaan, mutta rajaa käytännössä uskon kokonaan tosiasioiden maailman ulkopuolelle. Usko puhuu arvoista jne, kun taas tiede puhuu maailman tosiasioista (ks. Visala 2011, 48, 54).

Dawkins (2007, 70) on Gouldin kanssa eri mieltä siitä, voiko tieteen keinoin muodostaa kantaa Jumalan olemassaoloon. Dawkinsin ja muiden uusateistien mukaan pätevät luonnontieteilijät päätyvät yleensä ateisteiksi, koska tiede asettaa rajat sille, mitä voidaan tietää. On kuitenkin huomautettu, että luonnontiede ei voi osoittaa oikeaksi väitettä, jonka mukaan voimme tietää vain sen, minkä luonnontiede voi meille kertoa (ks. esim. Stenmark 2016, 61).

Päätyvätkö pätevät luonnontieteilijät ateismiin?

Monet alansa tunnustetut huippututkijat ovat samalla vakaumuksellisia kristittyjä. Esimerkki tällaisesta tieteenharjoittajasta on professori Markku Kulmala, joka sai tieteen akateemikon arvonimen 16.3.2017. Hän on maailman johtava ilmakehän aerosolien fysiikan ja kemian tutkija. Kulmalan panos tutkimusten kansainvälisten tutkimusinfrastruktuurien kehittäjänä on poikkeuksellisen menestyksekäs. Kulmala on yksi ekosysteemien ja ilmakehän vuorovaikutuksia tutkivan uuden tieteenalan luojista. (Opetus- ja kulttuuriministeriön tiedote 10.3.2017). Kulmala on avoimesti kertonut olevansa tunnustava kristitty, vaikka ei katsokaan hedelmälliseksi osallistua tieteen ja kristinuskon suhdetta käsitteleviin väittelyihin. On vaikea löytää perusteluja, joiden nojalla häntä voisi pitää ”älyllisesti pettävänä ja huonona tieteen puolestapuhujana”.

Mistä johtuu, että kaikki luonnontieteilijät eivät päädy ateismiin, vaikka Dawkinsin mukaan heidän pitäisi niin tehdä, mikäli he eivät ole aivan kaheleita? Usko Jumalan olemassaoloon ei näytä seisovan eikä kaatuvan luonnontieteen saavuttamien tulosten perusteella. Kristityt tutkijat huomauttavat, ettei Jumalaa voi havaita luonnontieteen menetelmin. Jumala ei ole Jumala vain sillä ehdolla, että luonnontiede kykenee tavoittamaan hänet.

Luonnontieteiden tulokset ovat avoimia monenlaisille johtopäätöksille. Jotkut näkevät tulosten puhuvan ateismin/uskonnottomuuden puolesta, toiset taas ajattelevat, että luonto kertoo Luojastaan. Pohjimmiltaan keskustelussa on kysymys siitä, kumpi on parempi selitys maailmallemme: Jumala vai luonnon lakien ja sattuman yhteistyö? Onko elämällä ja luonnolla joku tarkoitus ja päämäärä, vai onko elämän syntyminen ja kehittyminen täysin tarkoituksetonta sattumaa?

Luonnontieteellinen tutkimus itsessään ei ulotu näihin vaihtoehtoihin asti eikä siten voi todentaa kumpaakaan. On myös paljon tutkijoita, jotka suhtautuvat tieteen tutkimustuloksiin neutraalisti, eivätkä tee niistä lainkaan uskontoon liittyviä päätelmiä sen enempää puolesta kuin vastaan. Tämän artikkelin tärkein kysymys on: mikäli joku kuitenkin päättää valita olemassaolon selityksen Jumalan tai ohjaamattoman sattuman ja luonnonlakien vaikutuksen välillä, millä perusteella hän tekee valintansa?

Maailmankatsomus vaikuttaa tieteen tulosten tulkintaan

Yksinkertainen väitteeni on, että luonnontieteen tuloksista tehtäviin johtopäätöksiin suhteessa uskontoon vaikuttaa merkittävällä tavalla johtopäätösten tekijän maailmankatsomus. Kahdella ihmisellä voi olla moderni, tieteellinen maailmankuva, mutta siihen miten he suhtautuvat uskontoon, vaikuttaa henkilön maailmankatsomus, ei pelkästään maailmankuva, joka voi siis uskovalla ihmiselläkin olla tieteellinen.

Hyvän esimerkin tästä tarjoaa kirjeenvaihtodialogi, jota avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja ja silloinen Tampereen hiippakunnan piispa Juha Pihkala kävivät vuosina 2003-2004. Keskustelussa käsiteltiin mm. tieteen ja kristinuskon suhdetta. Pihkala ja Valtaoja jakavat mielestään saman tieteellisen maailmankuvan (Pihkala & Valtaoja 2004, 234), mutta Valtaoja toteaa keskustelukirjan lopussa (Pihkalaa lainaten) ihmettelevänsä ”sitä outoa asiaintilaa, että monelle aivan täysjärkiseltä näyttävälle ja saman modernin maailmankuvan jakavalle ihmiselle usko edelleenkin on elämän syvää ja merkittävää todellisuutta.” (idem 303). Valtaojan mielestä ero Pihkalan ja hänen välillään on maailmankatsomuksissa, ei maailmankuvissa (idem 205).

Tunnetussa määritelmässään Ilkka Niiniluoto toteaa maailmankuvan olevan osa maailmankatsomusta. Hänen mukaansa kokonaisvaltaiseen maailmankatsomukseen tulee kuulua ainakin seuraavat ainekset: (a) tietoteoria: käsitys siitä, miten maailmaa koskevaa tietoa hankitaan ja perustellaan; (b) maailmankuva: maailmaa koskevat väitteet, jotka on muodostettu kohdassa (a) mainittujen keinojen avulla; (c) arvoteoria: käsitykset hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä, näkemys ihmisen tehtävästä maailmassa (elämänkatsomus, poliittinen vakaumus). (Niiniluoto 1984, 87)

Niiniluodon (2009, 221-222) mukaan maailmankuvan ja maailmankatsomuksen vaikutus ei ole yksisuuntainen. Maailmankuvan sisältö ei vain vaikuta maailmankatsomuksen sisältöön, vaan vaikutussuhde toimii myös toisin päin: yksilön maailmankatsomus vaikuttaa siihen, mitä aineksia hänen maailmankuvaansa valikoituu. Niiniluoto toteaa, että ”ihmisten maailmankuvaa tosiasiassa värittävät heidän tarpeensa ja toiveensa”. Maailmankatsomuksen rakentuminen voi tapahtua myös osana sitä prosessia, jossa ihminen pohtii tieteen tutkimustulosten äärellä, mitkä niistä ovat keskeisimpiä hänen oman maailmankuvansa kannalta. En siis halua väittää, että maailmankatsomus muodostuisi aina ensin, ja vasta sitten ihminen alkaisi maailmankatsomuksensa perusteella tulkita maailmankuvaansa.

Maailmankatsomuksen odotetaan vastaavan myös kysymyksiin ”kuka minä olen, mikä on minun paikkani yhteisössä ja yhteiskunnassa, miten minun pitäisi elää ja mitä minulle tapahtuu kuolemani jälkeen?” Yleispätevä tieto, josta rakennamme maailmankuvan, on periaatteessa arvoista riippumaton. Se ei anna suoria vastauksia edellä esitettyihin kysymyksiin. Sama tiedollinen maailmankuva voidaan liittää erilaisiin maailmankatsomuksiin, joiden arvopäämäärät saattavat poiketa jyrkästi toisistaan.

Toki tämä toimii myös toisin päin: samanlainen maailmankatsomus voidaan liittää myös erilaisiin maailmankuviin. On mahdollista ajatella niin, että maailmankatsomusta luonnehtiva tekijä on erityisesti arvoteoria ja siihen liittyvä elämänkatsomus. Tässä ajattelutavassa maailmankuva ei siirry sellaisenaan ikäänkuin kokonaisena elementtinä maailmankatsomukseen, vaan maailmankatsomus on pikemminkin tapa nähdä maailmankuvaan kuuluvat ”neutraalit” eli arvottamattomat tosiasiat.

Erottelua maailmankuvan ja -katsomuksen välillä ei siis voi pitää absoluuttisena. Ero niiden välillä ei ole terävärajainen tai ehdoton. Maailmankuva on tosiseikkojen jäsennetty joukko, joita koskevat väitteet uskotaan tosiksi. Niiden valitsemisessa on kuitenkin sovellettava jotain epistemologista periaatetta, joka on osa maailmankatsomusta. Maailmankatsomuksellisen merkityksen tieteelliset tosiasiat saavat vasta arvottamisen kautta, eivät epistemologisen prosessin tai neutraalin todennettavuutensa kautta. (Tämä ei koske ainoastaan tieteellisiä tosiasioita, vaan ylipäätään kaikkia asioita, joita yleisesti pidetään totena.)

Näin ollen merkityksen antaminen maailmankuvaan kuuluville väitteille on tämän ajattelutavan mukaan maailmankatsomuksen olennaisin osa, asenne maailmankuvaa kohtaan (ks. esim. Himanen 1994, 84-85). Olen tietoinen siitä, että kaikki eivät jaa tätä kantaa, vaan tästä eroavia käsityksiä on niin uskovilla kuin uskonnottomilla ajattelijoilla.

Enqvist (2000, 107) toteaa: ”Tiedemiehet ovat eri asia kuin tiede; niin kuin kaikilla ihmisillä, heillä on oma tieteestä irrallinen maailmankatsomuksensa.” Ateisti tai uskonnoton ei näe luonnossa mitään sellaista, joka viittaisi jotenkin Jumalaan. Hänelle esimerkiksi evoluutioteoria todistaa, että Jumalaa ei ole monimutkaisten ja monimuotoisten biologisten organismien syntymiseen tarvittu. Kristitty tutkija ei yleensä tee samaa johtopäätöstä, vaan hän voi ajatella, että Jumala on käyttänyt biologista evoluutiota luomisen välineenä.

Jos henkilöllä taas on kreationistinen maailmankatsomus, hän ei voi ainakaan makroevoluution tasolla hyväksyä biologista evoluutioteoriaa lainkaan, ei edes Jumalan käyttämänä välineenä. Mikäli etsitään luonnosta viitteitä Jumalasta, ainoa vaihtoehto ei ole ajautua ”aukkojen teologiaan”, jossa asiat joille ei vielä ole löydetty luonnollista selitystä, selitetään Jumalan vaikutuksella. ”Näemme todisteita Jumalasta kaikkialla, tai emme missään”, huomauttaa tunnettu tiedekirjailija Paul Davies (1984, 70).  Tässä yhteydessä voidaan tosin esittää kysymys: näkeekö ihminen siis luonnossa aina sen, mitä hän haluaa siellä nähdä?

Ilkka Niiniluoto (1980, 87-88) on kirjoittanut tieteellisen maailmankuvan, uskonnollisen maailmankatsomuksen ja tieteellisen maailmankatsomuksen suhteista seuraavaa:

Jumalan olemassaolololle tai olemattomuudelle ei luultavasti voida antaa tieteen metodien avulla lopullista perustelua. Siten kumpi tahansa näistä oletuksista voidaan ilman loogista ristiriitaa yhdistää tieteellisen maailmankuvan kanssa. Tämä ei kuitenkaan osoita, että uskonnollinen maailmankatsomus olisi yhteensopiva tieteellisen maailmankatsomuksen kanssa.

Edelliseen lauseeseen viitaten Niiniluodon mukaan uskonnollinen ja tieteellinen maailmankatsomus ero tulee näkyviin tietoteoriassa. Ollli-Pekka Vainion (2015) mielestä usko teologisessa mielessä merkitsee yleensä sitä kokonaisvaltaista asennetta, joka kohdistuu johonkin sellaiseen, jota henkilö jo pitää totena (eli jonka hän tietää). Tieteellisen maailmankatsomuksen käsitys tiedosta ja uskosta on erilainen.

Toinen esimerkkini teistin ja ateistin/uskonnottoman erilaisista näkökulmista on antrooppinen periaate, joka nojaa siihen, että maailmankaikkeuden luonnonlait ovat olleet elämälle juuri sopivia. Vaikka Stephen Hawking vastustaa ajatusta, että universumin taustalla olisi suunnitelma, hän myöntää, että “luonnonlait muodostavat systeemin, joka on hienosäädetty äärimmäisen tarkasti ja fysiikan lakeja voi muuttaa vain hyvin vähän tuhoamatta meidän tuntemamme kaltaisen kehittymisen mahdollisuuksia.” (Hawking & Mlodinow 2011, 190).

Kristillisen uskon näkökulmasta tämä tieteellinen tosiasia ei vielä sinänsä todista Jumalan vaikutusta tai edes olemassaoloa, mutta se on Jumala-uskon kannalta mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä (McGrath 2011, 86; tarkemmin McGrath 2009).

Ateistisen tai uskonnottoman maailmankatsomuksen kautta asioita katsova tutkija ei lämpene antrooppiselle periaatteelle, joka vahvimmassa muodossaan väittää, että maailmankaikkeus on hienoviritetty tai räätälöity nimenomaan maapallolla asustelevalle ihmiselle ja että pienetkin muutokset joidenkin luonnonvakioiden arvoissa olisivat saattaneet johtaa aivan toisenlaiseen universumiin, pimeään ja elottomaan. Kari Enqvist ei innostu antrooppisen suunnittelun ajatuksesta, vaan toteaa, että fysiikan lait tuottavat vääjäämättömästi lopputuloksen havaitusta alkutilasta, kun järjettömän yksinkertaisen gravitaation annetaan vain tehdä työtään.

Enqvist sanoo edustavansa fysikalismia, jonka mukaan todellisuus koostuu pohjimmiltaan aineesta ja energiasta. Kaikilla olemassaolevilla olioilla on vain fysikaalisia ominaisuuksia, ei mitään henkiaineksia. Enqvistin mukaan fysikalismi ei ole kova tieteellinen tosiasia vaan maailmankatsomus, joka pyrkii perustumaan parhaaseen nykytietoon (Turun Sanomien haastattelu 10.5.2010).

Kirjailija, psykoterapeutti Anthony de Mello (2007, 145) esittää väitteen:

Ihmiset erehtyvät luulemaan, että heidän ajattelunsa tapahtuu vain päässä. Enimmäkseen se toteutuu sydämessä, joka määrää ensisijaisesti johtopäätöksen ja antaa sen jälkeen käskyn päälle, joka tuottaa sitten sitä puolustavan perustelun.

Enqvistin (2012, 120-122) ajatus kulkee samaan suuntaan: sen enempää uskonnottomuus kuin kristillinen uskokaan ei perustu tieteelliseen todistusaineistoon, vaan niissä on kysymys syvästä, sisäisestä tunteesta. Inhimilliset tunteet vaikuttavat siis maailmankatsomukseen, jonka kautta tulkitaan mm. tieteen ja kristinuskon suhdetta. Päätän tämän artikkelin lainaukseen Kari Enqvistin kirjasta Kosmoksen hahmo (2003, 239). Mielestäni lainaus liittyy olennaisesti hänen ajatukseensa siitä, ettei uskonnottomuuskaan perustu tieteelliseen todisteluun, vaan syvään sisäiseen tunteeseen, kun Enqvist kirjoittaa:

Oma kantani on, että idea kaikkivoivasta Jumalasta, joka on luonut koko suunnattoman kaikkeuden satoine ja taas miljardeine galakseineen, ei ole pelkästään liki käsittämätön vaan myös puistattava. Ajatus olennosta, jonka kaikkinäkevässä silmässä mennyt ja tuleva ovat ikuisesti läsnä, on masenstava ja – T.S. Eliotin sanon – vapautusta vailla. Se tuntuu riisuvan ihmisarvoni julmemmin kuin mikään mekanistiseksi parjattu deterministinen filosofia karuimmillaankaan pystyisi tekemään. Sen mukaan olisin pohjimmiltaan tuntemattomaksi jäävä jumaluuden orja, ja vaikka kuinka uskottelisin Jumalan olevan loputtoman hyvä, en kuitenkaan voisi olla milloinkaan siitä täysin varma. Aitoa vapaata tahtoa vailla olisin helvetin lieskojen uhalla tuomittu palvomaan arvoituksellista jumalolentoa, jonka oikusta koko universumi kaikkine lakeineen on syntynyt. Sen lähettämät örkit kiertävät ympäri kaukomaita käännyttämässä lisää jumalolennon palvojia….En myöskään ymmärrä, miksi Jumalaa pitäisi jatkuvasti palvoa, ellei tämä sitten ole loputtoman itserakas. Ehkä minimalistin elämänasenne olisikin vain toivoa, että Jumalaa ei ole olemassa….Uskonnottomuuteen liittyy arvokkuus, jota jumaliinsa nojaava uskova ei milloinkaan voi saavuttaa. Kun jumalat ovat lakanneet olemasta eikä Kristus enää palaa takaisin, ihminen seisoo yksin vasten kaikkeuden mustaa äärettömyyttä.  

Kirjallisuus:

Davies, P: God and the New Physics. New York: Simon & Schuster, Inc, 1984.

Dawkins, R: Jumalharha. Helsinki: Terra Cognita, 2007.

Enqvist, K: Valo ja varjo. Helsinki: WSOY, 2000.

Enqvist, K:  Kosmoksen hahmo. Helsinki: WSOY, 2003

Enqvist, K: Uskomaton matka uskovien maailmaan. Helsinki: WSOY, 2012.

Hawking, S & Mlodinow, L: Suuri suunnitelma. Helsinki: WSOY, 2011.

Himanen, P: Bertrand Russellin haaste. Russellilainen uskontokritiikki esimerkkinä aikalaiskriittisestä filosofiasta. Helsinki: Gaudeamus, 1994.

Kälvemark, T: ”God är inte filosofernas Gud.” – Postsekulariserat interregnum? Från tro och vetande till vetenskap och mystik. Toim. Olof Franck, Björn Sahlin & Peder Thalén: Delsbo: ÅSAK, 1990: 51-55.

McGrath, A: A Fine-Tuned Universe. The Quest for God in Science and Theology. Louisville, Kentucky: Westminster, John Knox Press, 2009.  

McGrath, A: Why God Won’t Go Away. Engaging with the New Atheism. London: SPCK, 2011.

McGrath, A: Tieteen ja uskonnon dialogi. Helsinki: Kirjapaja, 2015.

de Mello, A: Rakkauden tiellä. Toim. J. R. Dolan. Helsinki: Kirjapaja, 2007.

Niiniluoto, I: Johdatus tieteenfilosofiaan: Käsitteen- ja teorianmuodostus. Helsinki: Otava, 1980.

Niiniluoto, I: Tiede, filosofia ja maailmankatsomus. Filosofisia esseitä tiedosta ja sen arvosta. Helsinki: Otava, 1984.

Niiniluoto, I: ”Tieteellinen maailmankuva.” – Kuva. Toim. L. Haaparanta, T. Klemola, J. Kotkavirta ja S. Pihlström. Tampere University Press, 2009: 217-230.

Pihkala, J & Valtaoja, E: Nurkkaan ajettu Jumala. Keskustelukirjeitä uskosta ja tiedosta. 4. painos. Helsinki: Kirjapaja Oy, 2004.  

Stenmark, M. Tiedeuskon ja todellisuuden rajat. Luonnontiede, etiikka ja uskonto. Helsinki: Kirjapaja, 2016.

Taira, T: Väärin uskottu? Ateismin uusi näkyvyys. Turku: Eetos, 2014.

Vainio, O-P: ”Onko tiede uskon puutetta?” – Areiopagi / kolumni 15.9.2015. 

Visala, A: Mitä tiede ei voi sinulle kertoa? Kauniainen: Perussanoma Oy, 2010.

Kuva: Ricardo Gomez Angel@Unsplash.com. CC0.