Kirja-arvio / Miikka Niiranen / 13.6.2017

Kuinka moderni tiede syntyi Euroopassa Paolo Rossin mukaan

Tieteellinen vallankumous on sen opiskelijalle kuin sipuli. Mitä enemmän sitä kuorii, sitä useampi kerros siitä paljastuu. Vuosi vuodelta ja nero nerolta, yhä useampia historiallisia edellytyksiä valkenee niille tutuille tieteellisille käytännöille ja teoreettisille oletuksille, joita nykyajan insinööri pitää itsestäänselvinä.

Samalla paljastuu tietenkin yhä lukuisampia kummallisia ja epäonnistuneita, mutta omana aikanaan luonnollisia ja vaikutusvaltaisiakin ajatuksia, joita historian suuret ajattelijat ovat päässään pitäneet heti neronleimaustensa vieressä. Firenzen yliopiston tieteenhistorian professorin Paolo Rossin (1923-2012) teos Modernin tieteen synty Euroopassa (Suom. Lena Talvio, Vastapaino 2010) valottaa runsaudensarven tavoin näitä tieteenhistorian erilaisia puolia 1500- ja 1600-luvun eurooppalaisessa ajattelussa.

Rossin kirja on ilmestynyt alun perin italiaksi vuonna 1997, mutta se katsotaan ainakin Suomessa edelleen ajankohtaiseksi, sillä sitä käytetään kirjallisuutena muun muassa tieteenhistorian kursseilla. Maallikkokin voi törmätä siihen vaikkapa Gaudeamuksen kirjakahvilan esittelypöydällä.

Teos on mittava (395 s.) historiallisen aineistonsa ja monipuolisuutensa vuoksi, mistä se ansaitsee eittämättä onnittelut. Samalla se tuppaa olemaan täyteen ahdettu siinä kielteisessä merkityksessä, että lukemattomat historialliset detaljit alkavat hukkua toistensa sekaan niin, että tulee jonkin verran vaikeaksi hahmottaa niiden taustalla mahdollisesti vaikuttavia aatehistoriallisia eli teologisia ja filosofisia suuria linjoja, vaikkei Rossi toki niitäkään suoranaisesti hylkää.

Aatehistoriallisten suurien linjojen suhteen jäsennellympi lähestysmistapa olisi siis ollut poikaa nykyisen verrattain luettelomaisen sijaan, jos on sallittua kritisoida teosta näin heti arvion kärkeen. Tämä kirjoitus käy läpi tiettyjä Rossin kirjan teemoja ja peilaa niitä valikoituun muuhun aatehistorialliseen kirjallisuuteen, etupäässä maaliskuussa arvioimaani Peter Harrisonin teokseen.

Tieteellisen vallankumouksen filosofiset askelet

Rossin teoksen aihepiirit on mahdollista lajitella karkeasti ottaen kahtia: tieteen synnyn filosofisiin (tai teoreettisiin) ja käytännöllis-sosiologisiin edellytyksiin. Molemmat luonnollisesti kietoutuvat toisiinsa monin tavoin.

Näistä ensimmäisen alle nähdäkseni kuuluvat sellaiset asiat kuin 1) geometrian sekä fyysisten objektien ominaisuuksien matematisointi, 2) systemaattisen havainnoinnin ja järjestettyjen kokeiden välttämättömyys, 3) tiedon asteittainen kasvu, 4) tieteellisen selityksen yksinkertaisuuden ihanne sekä 5) korpuskularianistinen (tai atomistinen) käsitys niin sanotun mikromaailman rakenteesta. Tämä lista ei tietenkään ole tyhjentävä, mutta pyrkii kuitenkin kattamaan Rossinkin käsittelemät oleelliset osat luonnontieteen teoreettisista ehdoista, joita ilman ja ennen sen harjoittaminen ei ole mahdollista.

Näiden käsitysten synnyn tiellä oli kuitenkin eräs suuri este, nimittäin myöhäiskeskiajalla Euroopan yliopistoissa valta-asemaan päässyt aristotelinen tiede, tai itse asiassa koko Aristoteleen filosofia, joka skolastiikan kautta tuli lännen kirkon puoliviralliseksi filosofiaksi koko Eurooppaan. Aristoteles ei suinkaan ollut ilman keskiaikaisia kriitikoitaan (joista kuuluisin lienee Pariisin piispa Tempier, joka tuomitsi sarjan aristotelisia väittämiä vuonna 1274), mutta hänen asemansa tuli silti niin suureksi, että uuden ajan alun modernien luonnonfilosofien kamppailu vallitsevaa filosofiaa vastaan vaikuttaa olevan kuin pitkä marssi läpi Aristoteleen koottujen teosten.

Geometrian saattamisessa matematiikan alaisuuteen yksi nimi on ylitse muiden, ja hän on René Descartes. Miehen mukaan nimetyssä karteesisessa koordinaatistossa tapahtuva analyyttinen geometria merkitsi Rossin mukaan yhtä ratkaisevaa edistysaskelta, jotta fysiikka voitiin saattaa matematiikan alaisuuteen. Ennen Descartesta kaikki aritmeettiset ja algebralliset ongelmat oli ratkaistu antiikin Kreikasta periytyvällä tavalla niin, että niillä täytyi olla geometrinen tulkinta. Nyt tämä muuttui, ja Descartes yhdessä Isaac Newtonin, Galileo Galilein, Christiaan Huygensin ja G. W. Leibnizin kanssa avasi tien fysiikan ja matematiikan yhä edelleen kestävälle avioliitolle.

Rossin mukaan toinen 1600-luvun tärkeä matematiikan edistysaskel oli kehittynyt käsitys äärettömyydestä ja jatkumosta, joihin läheisesti liittyvät Newtonin ja Leibnizin toisistaan riippumatta keksimät differentiaali- ja integraalilaskenta (herrat eivät tunnetusti koskaan päässeet sopuun siitä, kummalle kunnia keksinnöstä kuului). Tämän uuden laskennan ansiosta mahdollistuivat esimerkiksi kiihtyvässä liikkeessä olevan kappaleen nopeuden, matkan ja matka-ajan laskeminen, samoin kuin vaikkapa kaksiulotteisen käyrän kolmannessa ulottuvuudessa tapahtuvan pyörähdyksen rajaaman tilavuuden laskeminen.

Mitä sitten oli ollut tämän uudenlaisen “kalkyylin” tiellä? Kreikkalaisten filosofien opit: matematiikassa käsitys äärettömyydestä ja siihen liittyvät paradoksit, joista kreikkalaiset eivät Rossin mukaan päässeet yli sekä luonnonfilosofiassa Aristoteleen neljä syytä: muodollinen, finaalinen, aikaansaava ja materiaalinen. Tässä ei ole tilaa kerrata Rossin selostusta infinitesimaalilaskennan ja äärettömyyden suhteesta, mutta kun tuo laskenta on kehitetty, kun Aristoteleen syyt hylätään ja esiin tuodaan korpuskularianismi oppina mikrokosmoksen rakenteesta (joko sen newtonilaisessa partikkelien kaukovaikutuksen tai Leibnizin ja Descartesin kaiken täyttävän hienojakoisen materian mielessä), avautuu tie koko fyysisen todellisuuden matemaattiselle kuvaamiselle.

(Keitä asia kiinnostaa enemmän, voivat tästä retrosti kasarihenkisestä BBC:n dokumentista nähdä, miten Newtonin ja Leibnizin tavat keksiä derivaatta ja integraali poikkesivat toisistaan.)

Korpuskularianismi poikkesi aristotelismista siinä Descartesin huomion mielessä, että se ei pohjautunut ihmisen arkihavaintojen yleistämiseen. Eli kuten Simo Knuuttila Areiopagin videolla kertoo, aineellisen maailman ei katsottu enää koostuvan “kvaliteeteista”, kuten lämmöstä ja väreistä. Sen sijaan näkemys siitä, että kaikki aine koostuu kauttaaltaan samanlaisista pienistä, kenties loputtomiin jaettavissa olevista kappaleista, joihin pätevät matemaattiset luonnonlait, on välttämättä abstraktion tulos. Kuinka sitten tällaisen maailman lainalaisuuksia voisi tutkia? Rossi vastaa, että vaikkapa Robert Hooken tavoin luonnon yhtenäisyyteen luottaen ja analogiaa käyttäen päättelemällä vaikutusten samankaltaisuudesta syiden samankaltaisuuteen, Occamin partaveitsen eli yksinkertaisuuden ihanteen saattelemana.

Jotta kokeellinen luonnontiede voi syntyä, vaadittiin mainittujen periaatteiden (oppi korpuskeleista, selityksen yksinkertaisuus, fysiikan matematisointi) soveltamista käytäntöön eli kärsivällistä havaintojen tekemistä. Kautta aikojen tämä oli tarkoittanut rajoittumista ihmisen aisteihin, ja vaikkapa vielä Tyko Brahe toimi näin 1500-luvulla tarkkaillen paljaalla silmällä tähtitaivasta. Sittemmin Galilein, Boylen, Hooken ja kumppanien myötä aisteja tehostavat instrumentit, kuten kaukoputki ja mikroskooppi, yleistyivät luonnon tarkkailussa.

Lisäksi tutkijoiden tuli induktiivisen tieteen ihanteen pääedustajan eli Francis Baconin sanoin ”vetää leijonaa hännästä” eli erikseen muodostaa koejärjestely, jotta luonto pakotettaisiin luovuttamaan tietoa tutkijan käyttöön. Rossi tuo hyvin esille jo renessanssin aikaisen käsityöläisten ja taiteilijoiden roolin tieteellisen toiminnan edesauttajana (luku III). Kumpaakaan alaa ei enää renessanssin eikä varsinkaan enää tieteellisen vallankumouksen pioneerien aikana halveksittu: mekaanikkojen taidot tulivat tarpeeseen mittauksiin liittyvien laitteiden rakentelussa.

Mitä Rossi ei kuitenkaan tieteen teoreettisia aspekteja tarkastellessaan huomaa tai mielestäni painota tarpeeksi, on että marssi yli Aristoteleen levisi akatemian ulkopuolellekin ympäri Euroopan 1500-luvun merkittävimmässä historiallisessa tapahtumassa eli uskonpuhdistuksessa. Reformaatiota edeltäneet jännitteet teologiassa purkautuvat varsinkin Martti Lutherin ja Jean Calvinin säälimättömässä kritiikissä aristotelisen filosofian vahvasti vaikuttamaa skolastista teologiaa kohtaan. Harrison toisaalla esimerkiksi esittää, että yleinen protestanttinen näkemys järjen langenneisuudesta oli osaltaan motivoimassa brittiläisen empirismin suosiota yli aristotelis-tomistisen näkemyksen, jossa järki nähtiin joiltain osin lankeemuksen jäljiltä vaurioitumattomana: jos järki on turmeltunut, sen ei voi luottaa yksinään antavan kovin luotettavaa tietoa luonnosta. Järkeilyn sijaan luontoa tulee kuunnella ja kuulustella.

Uskonpuhdistuksen teemat näkyvät näin paitsi raamatuntulkinnassa, myös luonnontieteessä: samoin kuin teologiassa nähtiin tarpeelliseksi lukea Jumalan sanallista ilmoitusta eli Raamattua ilman välikäsiä ja paaveja, samoin Jumalan tekojen kirjaa eli luontoa tuli myös lukea ilman välikäsiä ja ”paavia” eli Aristotelesta. Protestanttista teologiaa sekä baconilaista empirististä luonnonfilosofiaa yhdisti Aristoteleen vastaisuus, ja niiden välille muotoutui varsinkin Iso-Britanniassa suhde, jossa luonnonfilosofit hakivat aktiivisesti – ja ilman taka-ajatuksia – arvostuksen lähdettä uskonnolta yhteiskunnassa, jossa luonnontieteen hyödyt olivat vielä laajalti osoittamatta, kuten Harrison kirjassaan kirjoittaa.

Tämän huomioiminen olisi ollut kirjan aiheita oleellisesti valottavaa jo pelkästään siksi, että perinpohjaisesti ja muuten valaisevasti käsitelty tapaus Galilei tulee sen kautta vielä ymmärrettävämmäksi. Kun näet otetaan huomioon katolisen kirkon vastauskonpuhdistuksen jälkeinen teologisesti hyvin poleeminen tilanne protestantteihin nähden, voidaan nähdä, että katolinen osapuoli oli jonkinlaisessa siilipuolustuksen tilassa, jossa se tuli hetkellisesti omaksuneeksi tuolloin protestanteille tyypillisemmän kirjaimellisen raamatuntulkinnan, mikä osaltaan vaikutti monimutkaisen Galileon tapauksen syntyyn.

Tieteellisen vallankumouksen käytännölliset ja sosiologiset askelet

Empirismin ja mekanistisen filosofian leviämisen kohdalla jälleen sama kysymys toistuu, kun siirrytään tarkastelemaan tieteellisen vallankumouksen sosiologisia ulottuvuuksia: mikä toimi läpi mantereen kulkevana valtatienä näkemykselle kokeiden ja havaintojen keskeisyydestä ja kädet tahraavan käsityön välttämättömyydestä?

Toistonkin uhalla ehdotan, muita kehityskulkuja aliarvioimatta, että yksi keskeinen tekijä on hyvinkin voinut olla jälleen uskonpuhdistus. Erityisesti Luther on näet kuuluisa vaikkapa retorisesti hersyvistä letkautuksistaan siitä, että vauvan vaipanvaihtaja tekee jalompaa työtä kuin yksikään munkki tai nunna rukouskammiossaan, mikä oli ajan oloon tietysti vallankumouksellista.

Syvemmällä taustalla tällaisissa lausumissa on koko Lutherin teologian läpäisevä näkemys siitä, että Jumala itse valitsee toimia juuri luotujen välikappaleiden kautta (Kristuksen inkarnaatio, kirkon sakramentit ja yhteiskunnan maalliset kutsumukset eli ”Jumalan naamiot” ovat tästä hyviä esimerkkejä). Lutherin näkemyksillä oli välitön vaikutus luonnollisesti reformaation sydänmailla Saksassa mutta melko pian myös Pohjoismaissa, Baltiassa, Puolassa, Böömissä ja Määrissä, Unkarissa ja Itävallassa, ja välillisemmin myös reformoidun kristillisyyden vahvoilla seuduilla Sveitsissä, Hollannissa, Skotlannissa, Ranskan hugenottien keskuudessa sekä vielä anglikaanisessa Englannissa.

Tuskin kellään toisella reformaattorilla oli yhtä laajaa lukijakuntaa yli protestanttisten kirkkokuntien (Calvinkin tullee vasta hyvänä kakkosena). Myös katolisen kirkon sisäiset protestiliikkeet saivat vaikutteita reformaatiosta, kuten myöhemmät 1600-luvun jansenistit, joihin Rossi mainitsee Blaise Pascalin kuuluneen.

Olisi toki tarkemman analyysin tehtävä perustella, kuinka laajasti Lutherin oppi maallisen kutsumuksen pyhyydestä vaikutti (ainakin monet 1600-luvun luonnonfilosofit mielsivät itsensä ”papillisen tehtävän” toteuttajiksi, vaikka olivat maallikkoja, eikä ajatus ollut kulunut pois vielä 1800-luvullakaan), mutta reformaation vaikutusten voidaan ainakin hyvällä syyllä olettaa olleen laajempia kuin vaikkapa hermeettisten kirjoitusten, joita Rossi mainitsee usein pitkin teostaan. Historian tutkimuksessa on joka tapauksessa Rossin teoksen ilmestymisen jälkeen tutkittu entistä tarkemmin tieteellisen vallankumouksen ja protestantismin peräkkäisyyttä 1500-1600-luvuilla eli vuosisadoilla, jolloin uskonto oli kenties korostuneemmassa osassa ihmisten elämää kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin Euroopan historiassa.

Mutta mitä muita tieteen sosiologisia ja käytännöllisiä edellytyksiä on olemassa kuin käytännön työn arvostus ja siitä nouseva mekaanikkojen työn hyödyntäminen? Jotta tieteestä saattoi tulla sellainen jokaisen nykyihmisen arkeen ulottuva ilmiö, että sen synnystä kannattaa kirjoittaa paksuja opuksia ja tenttiä niitä yliopistoissa, täytyy historiasta voida jäljittää joitakin avainilmiöitä, jotka tämän laajuuden mahdollistivat. Muutoin puhe yhteiskunnat läpäisevästä ”vallankumouksesta” kumisisi tyhjyyttään.

Rossin teoksen perusteella sellaisiksi voidaan lukea käsiteltyjen lisäksi ainakin tiedon kollektiivisen koettelun eli vertaisarvionnin tapa (joka samalla liittyy tiedon asteittaiseen kasvun ideaan) sekä laajalle levinnyt tai leviävä lukutaito. Jälkimmäisen tekninen edellytys on luonnollisesti Gutenbergin kirjapainotaidon keksiminen, joka paljolti mahdollisti uskonpuhdistuksen puhkeamisen useissa maissa suhteellisen lyhyessä ajassa. Rossi toteaakin, että noin vuonna 1500 Euroopassa arvellaan olleen levityksessä noin 20 miljoonaa kirjaa, kun vuonna 1600 niitä oli jo 200 miljoonaa.

Koska kyseinen kehitys sattuu juuri uskonpuhdistuksen vuosisadalle, arvelen (ja alistun mahdollisille oikaisuille), että suuri osa tästä oli maallikoille ja papeille suunnattua kristinuskon opetuskirjallisuutta eli katekismuksia – kuten Lutherin katekismuksia ja reformoituja Geneven ja Heidelbergin katekismuksia – virsikirjoja sekä tietysti kansankielille käännettyjä Raamattuja. Nämä kaikki ovat yleensä ensimmäisten vakiintuneen tai vakiintumassa olevan kirjakielen julkaistujen teosten joukossa, yhä nykyaikanakin. Pelkästään Englannissa 1600-luvulla tiedetään esiintyneen yli viisisataa erilaista maallikoille suunnattua katekismusta. Jotta maallikot voisivat painaa päähänsä kristinoppia, tuli heidän uskonpuhdistajien mukaan opetella lukemaan, mikä nostaa kansan koulutustasoa ja luo samalla laajan yleisön ylipäänsä kaikelle kirjallisuudelle. Muun muassa tähän tähtäävän koululaitoksen kehittämisessä esimerkiksi reformaattori Philipp Melanchton oli keskeinen hahmo Saksassa.

Kun tieteellisen vallankumouksen aika koitti, se siis pääsi hyödyntämään kansan syvien rivien nousevaa sivistystasoa, lukutaidon ja eurooppalaisten kirjakielien kehitystä, joiden kaikkien taustalta löytyy uskonpuhdistuksen teologinen motiivi. Rossin mukaan antiikista asti tietoa oli pidetty harvojen etuoikeutena, johon pääsy edellytti erityistä initiaatiota. Hermeettinen traditio suusta suuhun periytyvästä salatiedosta ja luostarilaitoksen vahva asema vain korostivat tätä tiedon piirrettä (luku II).

Harrison painottaa kauttaaltaan puolestaan, että tieto nähtiin keskiajalla hyvin yksilöllisenä asiana: sen tehtävä oli jalostaa ihmisen luonnetta kohti aristotelisia ja kristillisiä hyveitä. Tieteellisessä vallankumouksessa tieto ”demokratisoituu” eli siitä tulee yhteisöllistä: tieto on periaatteessa kaikkien saatavilla, jotka tahtovat suorittaa kokeita ja perustella johtopäätöksensä niistä vakuuttavasti. Samoin kuka tahansa on periaatteessa kykenevä osoittamaan virheitä tieteellisessä tuotoksessa ja korjaamaan sitä.

Tällaisen vertaisarvioinnin ilmapiirissä tiedon nähtiin asteittain kasvavan eräänlaisena julkisena tietovarastona eikä vain yksilön sisäisenä ominaisuutena, kuten vielä keskiajalla oli yleistä. Rossi osoittaa vakuuttavasti, että juuri renessanssin insinöörien ja käsityöläisten parissa syntyneet käsitykset tiedon asteittaisesta kasvamisesta muuttumattoman tiedon olemassaolon sijaan tulivat Baconin, Descartesin ja vaikkapa Boylen mukana osaksi nyttemmin vakiintunutta tieteenfilosofiaa.

Vertaisarvioinnin kehittymisen teologinen tausta olisi kokonaisen tutkimuksen aihe, mutta sieltä voi varmaankin löytyä sellaisia merkittäviä seikkoja kuin reformaation tuoma muutos ihmiskäsityksessä ja erehtyväisyydessä, kirkolliskokous korkealle arvostettuna yhteisen päätöksenteon muotona, keskiajan yliopistojen väittelykulttuuri, sekä kirkon, valtiovallan ja yliopiston eriytyneet roolit yhteiskunnassa.

Kirja täynnä herkullisia yksityiskohtia

Paljon muutakin sanottavaa löytyisi Rossin teoksesta. Kiinnostavia ovat esimerkiksi kehitykset ympyräliikkeen täydellisyyden kritisoinnista, kosmoksen rajallisuudesta ja suljettuudesta, suoraviivaisen liikkeen ja levon luonnollisuuden eron häviämisestä, sekä taivaiden ja maan periaatteellisen eron umpeen kuromisesta.

Rossi antaa suuren osan kirjansa lopusta oikeutetusti Newtonin ajattelun selvittämiselle, johon ei tässä ole tilaa kajota pidemmin. Yksi herkullinen yksityiskohta kuitenkin koskee Newtonin julkaisematta jättämiä alkemiaa, teologiaa ja hermeettistä traditiota käsitteleviä käsikirjoituksia ja niiden löytymistä ja julkaisua. Rossin kertomuksen (s. 337-340) mukaan ne harvat teksteihin perehtyneet aina joko järkyttyivät tai harvasanaisilla lausunnoillaan aiheuttivat skandaalin julkisuudessa, sillä Newton ei näyttänytkään niin ihanteelliselta tieteilijältä kuin odotettiin: Royal Society palautti Newtonin kuoleman jälkeen saamansa käsikirjoitukset omaisille ja kehotti olemaan näyttämättä niitä kenellekään. Newtonin koottujen teosten toimittaja 1700-luvun lopulla “pamautti järkyttyneenä kiinni matka-arkun”, jossa tekstit olivat. Osan käsikirjoituksista 1930-luvulla hankkinut John Maynard Keynes kohautti kutsumalla Newtonia ensimmäisen modernin tiedemiehen sijaan julkisesti “maagikoista viimeiseksi”. Niin Cambridgen, Yalen, Princetonin ja Harvardin yliopistot kuin British Museumkin kieltäytyivät aikanaan ottamasta vastaan epäilyttäviä tekstejä. Vuonna 1951 Israelin valtio sai merkittävän osan käsikirjoituksista, mutta siltäkin kesti kahdeksantoista vuotta sijoittaa ne Jerusalemin yliopiston kirjastoon.

Miksi sitten Newtonin julkaisemattomat käsikirjoitukset näin polttivat maailman akateemisen kerman näppejä? Rossin mukaan yksi syy on, että erityisesti 1900-luvulla positivismin hallitsemassa älyllisesti tukahduttavassa ilmapiirissä tekstit eivät yksinkertaisesti sopineet Newtonista syntyneeseen “perhemuotokuvaan”. Kunnianarvoisasta fysiikan isästä ikään kuin uhkasi tulla se sukukokousten sekava isosetä, joka nolostuttaa kaikki möläyttelemällä sopimattomia, mutta joka on liian rikas nuhdeltavaksi.

Jos tämä pitää paikkansa, meillä on tässä merkittävä esimerkki virheellisen tieteenfilosofian haitallisesta, välillisestä vaikutuksesta historiantutkimukseen. Onneksi nykyaika on tässä suhteessa avarakatseisempi ja Newtonin tekstejä on sittemmin tullut tutkijoiden saataville lisää, ja hänen (areiolaisen tai unitaarisen) teologiansa tutkiminen on ollut viime vuosina hyvin aktiivista. Newtonin teologisten kirjoitusten puhtaaksi kirjoittamiseen ja julkaisuun tähtäävä projekti alkoi niinkin vastikään kuin vuonna 1998 Cambridgen yliopiston ja Imperial Collegen yhteisprojektissa. Voit lukea Newtonin tieteen ja hänen filosofiansa yhteyksistä tästä vieraskynästämme.

Kaikkiaan Rossi tuo historiallisen tietopankin loputtoman tuntuisesta varastostaan esiin elävöittäviä yksityiskohtia toisensa jälkeen, jotka mukavasti samentavat populaareja yksinkertaistuksia jostakin yhden yhtenäisen tieteen väistämättömästä löytämisestä vuosisataisen taikauskon tomukasan alta. Valistushenkisen hagiografian sijaan Rossi tarjoaakin huomattavasti hienojakoisemman kuvan, joka tosin jää teologisten ja filosofisten osuuksien puolesta vielä vajavaiseksi.

Pidätkö lukemastasi? Jos, niin harkitse Areiopagin julkaisemisen tukemista.

Kuva: Wikimedia Commons. PD.

Näytä kaikki kommentit tai kommentoi

Ylös