Eikö pelkästään todisteiden opastamana löytynyt usko ole kuivaa ja ohutta? Ehkäpä, mutta silti jumalatodistukset tuskin ovat turhia. Areiopagi on käännättänyt tunnetun uskonnonfilosofi C. Stephen Evansin kirjan Kätkeytynyt Jumala – Kaikkivaltiaan olemassaolon perusteista (Perussanoma, 2017). Julkaisemme teoksesta otteen, joka käsittelee luonnollisen teologian uskonnollista arvoa.

Huolimatta siitä ilmeisestä hyödystä, jota luonnollisesta teologiasta näyttäisi olevan, jos se olisi toteutettavissa, monet teologit ovat suhtautuneet tällaisiin argumentteihin penseästi. Kaikki nämä ajattelijat eivät ole olleet yhtä vihamielisiä kuin Kierkegaard, joka näyttää pitävän tällaisia argumentteja täysin väärinä. Silti ei ole vaikea löytää teologeja ja uskonnonfilosofeja, jotka ajattelevat Jumalan olemassaoloa puolustavista argumenteista Alvin Plantingan sutkauksen mukaan samaan tapaan kuin jotkut valtavirran uskonnollisiin suuntauksiin kuuluvat uskolla parantamisesta: ”Se ei ole mahdollista, mutta vaikka se olisikin, sitä ei pitäisi tehdä.”

Miksi luonnolliseen teologiaan suhtaudutaan niin epäilevästi? Tähän on varmastikin useita erilaisia syitä.Yksi niistä on se, että tällä tavalla ymmärretty luonnollinen teologia johtaa Pascalin sanoin vain ”filosofien Jumalan” luo, ei ”Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalan”. Tyypillisen jumalatodistuksen johtopäätös on se, että on olemassa jokin olento, jolla on ainakin joitakin Jumalan klassisista ominaisuuksista tai tuntomerkeistä, esimerkiksi kaikkivoipuus, kaikkitietävyys ja kaikkialla läsnäolevuus.

Parhaimmillaankin tällaiset argumentit antavat tietoa Jumalasta, joka on abstrakti ja kaukana elävään uskoon kuuluvasta jumalakäsitteestä eli persoonallisesta Jumalasta, joka toimii historiassa konkreettisesti ja elää henkilökohtaisessa suhteessa yksittäisen ihmisen kanssa. Filosofiset argumentit johtavat vain ”ohueen teismiin”, kuten eräs kristitty filosofi on sitä kutsunut, ja tällainen jumalakäsite saattaa olla uskonnollisesta näkökulmasta katsottuna täysin riittämätön. Ohut teismi ei anna ihmiselle tietoa Jumalasta, jonka kanssa hän voi olla henkilökohtaisessa suhteessa, eikä kerro, kuinka tällaiseen suhteeseen voi päästä.

Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään siitä, että tällainen jumalakäsite on uskonnollisesti riittämätön; se saattaa olla riittämätön myös tietoteoreettisesti. Jumalatodistukset keskittyvät abstraktiin jumalakäsitteeseen, jonka oletetaan olevan suurten teististen uskontojen, kristinuskon, juutalaisuuden ja islamin yhteinen nimittäjä. Kriitikot pohtivat, onko tällaista ohennettua jumalakäsitettä itse asiassa helpompi puolustaa kuin runsassisältöisempää, konkreettisempaa jumalakäsitettä, joka löytyy näiden uskontojen täysimittaisista versioista.

Jotkut kristityt luonnollisen teologian arvostelijat menevät vielä pidemmälle ja katsovat, että inhimilliset pyrkimykset saada Jumalasta tällaista luonnollista tietoa ovat ylpeää itsekorostusta. Jos ihmiset ovat syntisiä, kuten kristinusko väittää, ja jos heidän syntisyytensä turmelee ja vääristää heidän tiedollisen kykynsä tuntea Jumala oikein, silloin jumalatodistukset eivät voi yltää haluttuun tulokseen, koska Jumalan ja ihmisten välillä on valtava kuilu, jota Karl Barth nimittää (Kierkegaardin esimerkin mukaan) ”äärettömäksi laadulliseksi eroksi” Jumalan ja ihmisten välillä.

Jotkut pelkäävät, etteivät tällaiset argumentit ole pelkästään tiedollisesti kelvottomia, vaan suoranaista epäjumalanpalvontaa, jossa ihmiset luovat oman kuvansa kaltaisia jumalakäsityksiä, kuten Feuerbach on sanonut teologiasta. Sen sijaan, että pyrkisivät saamaan luonnollista tietoa Jumalasta, ihmisten tulisi yksinkertaisesti tunnustaa olevansa riippuvaisia Jumalan omasta itseilmoituksesta.

Näillä luonnollisen teologian arvostelijoilla on ainakin kristinuskon tapaisen elävän uskon näkökulmasta tärkeää sanottavaa. On totta, että Jumalan olemassaoloa puolustavien argumenttien jumalakäsitys on Raamatun tai Koraanin jumalakäsitykseen verrattuna ohut ja abstrakti. Tällaisella käsityksellä Jumalasta ei kenties itsessään ole juurikaan uskonnollista arvoa.

Kuvitellaanpa, että henkilö, joka uskoo Jumalaan vain teististen argumenttien perusteella, kääntyy kristityksi ja saa selville, miten runsassisältöisen, konkreettisen ilmoituksen Raamattu sisältää. On ymmärrettävää, että tällainen henkilö saattaa pitää aiempaa ”tietoaan” Jumalasta vähäarvoisena tai täysin olemattomana. Kenties hän jopa sanoo: ”En tuntenut Jumalaa oikeastaan ollenkaan, ennen kuin löysin hänet Kristuksessa.” Vaikka nämä seikat ovatkin merkittäviä, ne eivät kuitenkaan tarkoita sitä, ettei luonnollisella teologialla, mikäli se on mahdollinen, ole arvoa.

Se, onko jollakin asialla arvoa tai onko sitä pidettävänä turhana, riippuu siitä, mihin tarkoituksiin sitä käytetään. Valtameren ylityksessä kanootista ei ole mitään hyötyä, mutta kukaan ei sanoisi tämän merkitsevän, etteivät kanootit kelpaa välineiksi vesillä liikkumiseen. Joilla ja pienillä järvillä ne toimivat varsin hyvin. Arvio jumalatodistusten tai yleensä luonnollisen teologian merkityksestä riippuu samaan tapaan siitä, mihin luonnollisen teologian avulla pyritään.

Jos tarkoituksena on saada kristityn sanonnan mukaan ”pelastavaa” tietoa Jumalasta, sellaista, joka on uskonnollisesti riittävää, koska se mahdollistaa oikean suhteen Jumalaan, silloin jumalatodistukset eivät yksinään riitä. Luonnollisen teologian puolustajat ovat kuitenkin tuskin koskaan ajatelleet, että sen pitäisi täyttää tällainen tehtävä. Luonnollisen teologian päämäärät ovat vaatimattomampia. Sen pääasiallinen tavoite saattaa olla yksinkertaisesti se, että se pyrkii tekemään uskosta Jumalaan William Jamesin ilmauksen mukaan ”elävän vaihtoehdon” poistamalla älylliset esteet uskon tieltä.

Läntisessä filosofisessa traditiossa naturalistista maailmankuvaa pidetään nykyään usein itsestäänselvyytenä tai se mainitaan nimenomaisesti ainoana varteenotettavana ”tieteellisenä” todellisuuskäsityksenä (vaikka luonnontieteellisen ajattelun ja naturalistisen maailmankuvan välillä ei olekaan mitään loogista yhteyttä; monet luonnontieteilijät ovat samalla myös uskonnollisia ihmisiä). Koska ihmiset ovat sosiaalisia olentoja, heihin vaikuttaa väistämättä se, mitä toiset ihmiset ajattelevat. Kaiken kaikkiaan tämä ei ole huono asia; emmehän todennäköisesti tietäisi juuri mitään, jollemme yksinkertaisesti hyväksyisi suurta osaa siitä, mitä vanhemmiltamme ja opettajiltamme kuulemme, ja siitä, mitä kulttuurissamme yleisesti uskotaan.

Tämä jättää kuitenkin selvästi avoimeksi sen mahdollisuuden, etteivät ihmisten käsitykset Jumalasta, olivatpa ne sitten myönteisiä tai kielteisiä, perustu pelkästään todisteisiin, vaan myös kulloisessakin ympäristössä vallitsevaan ilmapiiriin. Jotkut kasvavat fundamentalistisissa kodeissa, joissa uskonnollisia uskomuksia ei koskaan epäillä; toiset taas ateistisissa kodeissa, joissa uskonnollisia uskomuksia ei oteta koskaan vakavasti.

Kasvatuksestaan riippumatta ihmiset saattavat saada vaikutteita tutkijoilta, esimerkiksi Daniel Dennettiltä tai Richard Dawkinsilta tai Sam Harrisilta, jotka pyrkivät osoittamaan — tai ainakin väittävät kovaan ääneen — ettei usko Jumalaan ole enää mielekästä tai järkevää. Tällaisessa älyllisessä ilmapiirissä voi käydä niin, että ihmiset eivät yksinkertaisesti ota minkäänlaisia uskonnollisia uskomuksia vakavasti, olivatpa ne sitten ohuita ja abstrakteja tai runsassisältöisiä ja konkreettisia.

Tällaisessa maailmassa luonnollisella teologialla voi olla todellista arvoa. Jos se näet onnistuu osoittamaan, että uskolle Jumalaan on järkiperäisiä syitä, ateismia ei enää voida pitää itsestään selvänä ”oletusarvona”. Luonnollinen teologia ei anna ihmiselle ”pelastavaa tietoa Jumalasta”, kuten kristityt sitä kutsuvat, mutta se saattaa heikentää väitettä, että naturalismi on ainoa mahdollinen älyllinen vaihtoehto ja että uskonnollisia uskomuksia ei siksi kannata edes harkita vakavasti. Luonnollisen teologian rajoitukset on pidettävä aina mielessä, mutta noiden rajojen sisällä sillä voi olla merkittävää arvoa sekä rehelliselle ateistille, joka haluaa tarkastella ateistisia käsityksiä kriittisesti, että myös uskovalle, joka pohtii sitä, onko hänen oma uskonsa vain ei-rationaalisten sosiaalisten vaikutteiden tulosta.

Entä sitten syytös, jonka mukaan luonnollinen teologia johtaa epäjumalanpalvontaan, koska se ei tunnusta Jumalan ”toisenlaisuutta” eikä sitä, mitä vahinkoa synti on tehnyt ihmisen järjelle? Saattaa hyvinkin olla totta, että ihmiset voivat luoda Jumalasta luonnollisen teologian avulla oman mielensä mukaisia kuvia omia tarkoituksiaan varten.

Yhtä totta on kuitenkin myös se, että syntiset ihmiset voivat käyttää tai väärinkäyttää ilmoitettua uskontoa samaan tapaan. Luonnollinen teologia, joka on tietoinen omista rajoituksistaan, on jossakin määrin turvassa tällaiselta vaaralta nimenomaan siksi, että se joutuu tunnustamaan oman jumalakäsityksensä köyhyyden. Luonnollinen teologi saattaa väittää, että naturalismi on väärässä ja että maailmaa voidaan uskottavasti pitää persoonallisen, kaikkivaltiaan, kaikkitietävän ja kokonaan hyvän olennon luomana.

Vaikka tällaiseen uskoon olisikin hyviä syitä, valtava määrä kysymyksiä jäisi kuitenkin avoimiksi: Välittääkö Jumala todella ihmisistä? Toimiiko hän erityisin tavoin luonnonjärjestyksen sisällä? Onko hän ilmoittanut itsensä historiassa? Lisäksi väitteestä, että Jumalan valta ja tieto ovat äärettömiä, seuraa se, että ihmisen kyky ymmärtää Jumalaa on hyvin rajallinen, koska on ilmeistä, että tällaisen olennon on oltava täysin erilainen kuin ihmiset.

Nimenomaan sen, kuinka ohueen jumalakäsitykseen teistiset argumentit johtavat, tulisi saada meidät oivaltamaan, kuinka vähän tiedämme Jumalasta. Siksi on myös syytä varoa esittämästä minkäänlaisia ehdottomia väitteitä siitä, mitä Jumalasta tiedetään luonnollisen teologian perusteella.

Kirjoitus on ote C. Stephen Evansin kirjasta Kätkeytynyt Jumala – Kaikkivaltiaan olemassaolon perusteista (suom. Anne Leu, Perussanoma, 2017. Alkuteos Natural Signs and Knowledge of God, Oxford University Press, 2010). Teos ilmestyy kesäkuussa. Voit tilata kirjan jo ennakkoon Perussanoman verkkokaupasta.

Kuva: Ian ’Harry’ Harris@Flickr.com. CC BY-NC-SA 2.0. Rajattu.