Yksi länsimaalaisen oikeuslaitoksen kulmakivistä on periaate, jonka mukaan tuomioistuimen eteen joutunut on “syytön kunnes toisin todistetaan”. Käräjillä todistustaakka lankeaa siis syyttäjän harteille. Hänen tehtävänään on osoittaa, että syytetty todella ansaitsee rangaistuksensa. Entä kenen on kannettava todistustaakka, kun väitellään Jumalan olemassaolosta?

Oikeusopillisesta esimerkistä intoutuneena ateistilla saattaa olla hinku vierittää todistamisen velvollisuus kokonaisuudessaan teistien niskaan. Ovathan väitteet: “syytetty on syyllinen” ja “Jumala on olemassa” ainakin siinä mielessä analogisia keskenään, että ne molemmat myöntävät maailmassa vallitsevan asiaintilan. Vastaavasti “syytetty ei ole syyllinen” ja “Jumalaa ei ole olemassa” ovat kumpikin kieltoja. Mikäli todistustaakka on positiivisen väitteen esittäjällä, kuten esimerkiksi lain edessä asia näyttää olevan, ateisti voi hyvällä omalla tunnolla jättää kaikki työt teistien hoidettavaksi ja julistaa itsensä voittajaksi – ainakin kunnes toisin todistetaan.

Jumalankieltäjän ei silti kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa. Edellä mainitussa järkeilyssä on näet heikkoutensa. Oikeusistunto ei täysin vastaa säännöiltään muunlaisia argumentaatiotilanteita. Tämä on osoitettavissa melko yksinkertaisella kysymyksellä: Miksi syytetty olisi syytön kunnes toisin todistetaan? Eikö todistustaakka voisi olla päinvastainen, eli hän olisi syyllinen kunnes toisin todistetaan?

Vaihtoehtoisesti todistamisen vaatimus voisi jakautua syyttäjälle ja puolustusasianajajalle tasapuolisesti. Tällöin syytetty olisi syyllinen, jos syyttäjä onnistuisi tehtävässään ja syytön, jos puolustus onnistuisi. On arvovalinta, että länsimaisissa demokratioissa todistustaakka on kokonaisuudessaan annettu syyttäjälle. Vapaissa valtioissa on yleensä tärkeää, ettei syyttömiä rangaista. Tämän sijaan voitaisiin lähteä liikkeelle sitä, että oleellisempaa olisi saada kaikki väärintekijät kiinni vaikka sen kustannuksella, että muutama viaton joutuisi samalla telkien taakse. Tällaisessa tilanteessa todistustaakka voitaisiin siirtää puolustajalle.

Onko jonkun niskaan todistustaakan sysäämisessä aina kyse arvoista? Eikö tarjolla ole mitään sellaista vaihtoehtoa, jota jokainen voisi periaatteessa pitää reiluna? Ainut kaikkien kannalta tasapuolinen ratkaisu on, että todistustaakka on sillä, joka väittää jotain. Toisin sanoen puolueettomuus edellyttäisi, että syyttäjällä ja puolustuksella pitäisi olla yhtäläinen velvollisuus osoittaa kantansa oikeellisuus. Skotlannin oikeuskäytäntö itse asiassa vastaa ainakin jossain määrin tätä ihannetta. Siellä mahdollisia tuomioita on kolme: syytön (engl. not guilty), syyllinen (engl. guilty) ja syyllisyyttä tai syyttömyyttä ei ole todistettu (engl. not proven). Aivan kuten muissakin länsimaissa, kolmas vaihtoehto kuitenkin vastaa juridisilta seurauksiltaan syyttömäksi julistamista. (Bray 2005: 1299.)

Aina kun ryhdytään keskustelemaan jostain aiheesta uuden henkilön kanssa, aloitetaan niin sanotusti puhtaalta pöydältä, ja syntyy uusi argumentaatiotilanne. Argumentaatiotilanteella tarkoitetaan dialogia, jossa tarjotaan ja pyydetään perusteita väitteiden puolesta (Walton 2008: 3). Todistustaakassa on kyse siitä, onko argumentatiivisen dialogin aikana annettu tyydyttävät perustelut johtopäätökselle. Minkä tahansa argumentaatiotilanteen lähtökohtana pitäisi olla se, ettei johtopäätöstä tai sen kieltoa ole oikeutettu ennen todisteiden esittelemistä ja arviointia. Jos siis halutaan oikeuttaa Jumalan olemassaolon kieltäminen tai myöntäminen, on oman näkemyksen puolesta esitettävä perusteita. (Sitä, miten ateisti voi suoriutua tehtävästään, on käsitelty lähemmin täällä.) Tämä kytkeytyy siihen tosiasiaan, että jonkin olemassaolon tai paikkaansa pitävyyden kieltäjä esittää hänkin väitteen todellisuudesta. Ateisti, aivan siinä missä teistikin, väittää maailman olevan jonkinlainen.

Kenenkään ei kuitenkaan ole pakko olla joko ateisti tai teisti. Näiden kantojen lisäksi löytyy myös kolmas neutraali vaihtoehto: agnostismi. Agnostikko ei usko Jumalan olemassaoloon tai olemattomuuteen. Hän ei siis oikeastaan tarjoa lainkaan vastausta kysymykseen: “Onko Jumala olemassa?” Koska agnostikko ei esitä minkäänlaista väitettä maailmasta, hänellä ei myöskään ole todistustaakkaa kannettavanaan. Ensisilmäyksellä tämä saattaa kuulostaa jotenkin oudolta ja epäreilulta. Voiko agnostikko esimerkiksi pitäytyä näkemyksessään – tai näkemyksen puutteessaan – vaikka teisti tai ateisti pystyisi osoittamaan ehdottomalla varmuudella oman kantansa todeksi? Ei tietenkään. Kaikesta huolimatta agnostikolla on kuin onkin eräänlainen todistustaakka harteillaan, mutta se on luonteeltaan erilainen kuin ateistin ja teistin taakka.

Väitteen esittäjällä on niin sanottu positiivinen todistustaakka. Hänellä on velvollisuus osoittaa väitteensä todella pitävän paikkaansa ja näin ollen antaa sen hyväksymisen puolesta perusteita. Positiivisen taakan lisäksi on olemassa negatiivinen todistustaakka. Sen kantajan on todistettava, ettei väitettä ole vielä oikeutettu. (Walton 2008: 11.) Teistillä on näin ollen harteillaan niin positiivinen kuin negatiivinenkin taakka. Hänen on tarjottava hyvät perusteet sen puolesta, että Jumala on olemassa, ja lisäksi hänen on kumottava ateistin tarjoamat argumentit omalle näkemykselleen.

Ateistin tilanne on sama. Hänenkin on puolustettava omaa kantaansa ja torjuttava teistin argumentit. Agnostikolla on sen sijaan vain negatiivinen taakka kannettavanaan. Hänelle riittää ateistien ja teistien perustelujen kritisointi. Kaikki joutuvat kuitenkin esittämään argumentteja oman käsityksensä puolesta. Tosin negatiivinen todistustaakka on positiivista pienempi. Se on kannettu aina kuin positiivista ei ole kannettu. Tästä huolimatta agnostismi ei ole mitään oikotie onneen. Teistillä tai ateistilla saattaa olla jo nyt takataskussaan riittävät perusteet näkemyksensä tueksi.

Oli siis jossain määrin harhaanjohtavaa sanoa, että agnostikolla ei ole todistustaakkaa. Itse asiassa myös termi “agnostismi” antaa vääränlaisen kuvan asioista. Sanan mukaisesti sen merkitys on “ei tietoa” (kreik. a-gnosis). Tarkalleen ottaen agnostismi onkin episteeminen eli tietoteoreettinen kanta, joka sanoo, ettei Jumalan olemassaolosta ole tällä hetkellä tietoa tai ettei siitä voi saada tietoa ylipäätään.

Se, ettei jostain ole tietoa, ei kuitenkaan estä uskomista. On lukuisia agnostisia teistejä ja ateisteja, jotka myöntävät tietämättömyytensä Jumalan olemassaolon suhteen, mutta silti suorittavat uskon hypyn. Fideistit, joiden mukaan usko ei tarvitse järjellisiä perusteita, ovat luultavasti tunnetuimpia agnostisia teistejä. Useimmin fideisteistä mainitaan Blaise Pascal, Søren Kierkegaard, William James ja Ludwig Wittgenstein. Myös J. L. Schellenbergin skeptinen uskonto on jumaluskoon kallellaan oleva agnostinen näkemys, jota Schellenberg ei tosin halua nimittää teismiksi vaan ultimismiksi. Hänen mukaansa uskoa (engl. belief) Jumalan olemassaoloon ei voi oikeuttaa, mutta uskonnollinen luottamus (engl. faith) johonkin ultimaattiseen ei edellytä uskoa. (Schellenberg 2009: xii–xiii.)

Käsitteellisten epäselvyyksien setvimiseksi uskonnonfilosofiassa on ehdotettu, että henkilöä, joka ei kiellä tai myönnä Jumalan olemassaoloa, pitäisi kutsua negatiiviseksi ateistiksi. Negatiivinen ateisti ei siis usko Jumalaan ja on ateisti vain tässä mielessä. Perinteinen positiivinen ateisti puolestaan uskoo, että Jumalaa ei ole olemassa. Negatiivinen ateismi on uskon puutetta ja positiivinen uskoa siihen, ettei jumaluuksia ole. (Flew 1972: 30.)

Hyvin todennäköisesti jo sana “ateismi” herättää monissa teisteissä kielteisiä mielleyhtymiä. Heistä negatiivisen ateismin väittäminen neutraaliksi tai puolueettomaksi lähtökohdaksi kuulostanee kohtuuttomalta. On kuitenkin hyvä panna merkille pari seikkaa. Ensinnäkin negatiivinen ateismi on neutraalia vain siinä mielessä, ettei se esitä ontologista väitettä Jumalasta. Se ei ole neutraali millään muulla tavalla. Toisekseen negatiivinen ateismi on ateismia vain sanan kirjaimellisessa mielessä: se on ei-teismiä (kreik. a-theos). Positiivisen ja negatiivisen ateismin välinen ero on edelleen aivan yhtä suuri, kuin ateismin ja agnostismin ero on arkikielessä. Niiden molempien kutsuminen käsitteellisistä syistä ateismiksi ei maagisesti muuta kaikkia tavanomaisia agnostikkoja jumalankieltäjiksi.

Negatiivisen ateismin väittäminen neutraaliksi lähtökohdaksi saattaa silti herättää epäilyksiä. Monissa uskonnoissa opetetaan, että Jumala on antanut tiedon itsestään jo alusta lähtien. Esimerkiksi ihmiset voivat periaatteessa tietää syntyessään Jumalan olevan olemassa. Mikäli tämä pitää paikkaansa, sittenhän tiedon tulisi olla hallussamme jo ennen ainoankaan argumentin esittämistä. Miten tämä on yhteen sovitettavissa negatiivisen ateismin puolueettomuuden kanssa? Eikö negatiivinen ateismi lähtökohtaisesti sulje pois tämän vaihtoehdon?

Kysymys on tärkeä, mutta se tavallaan vaihtaa aihetta. Negatiivinen ateismi on neutraali näkemys argumentatiivisesta näkökulmasta, koska se ei ota kantaa Jumalan olemassaoloon, eikä sillä näin ollen ole positiivista todistustaakkaa. Jos on silti mahdollista pitää hallussaan tietoa ilman argumentteja, sitten tieto ei edellytä todistustaakan kantamista. Tällöin negatiivisen ateismin neutraaliutta ei kuitenkaan kyseenalaisteta todistustaakan vaan jonkin muun suhteen.

Negatiivinen ateismi ei kaikesta huolimatta ole ontologisesti täysin neutraali kanta. Kuvitellaan argumentin vuoksi, että Jumala olisi antanut kaikille uskon. Tällöin negatiivinen ateisti olisi väärässä väittäessään, ettei hän usko Jumalaan. Nyt kuitenkin puhutaan uskon olemassaolosta psykologisessa mielessä eikä sen oikeuttamisesta perustelujen avulla. Lisäksi tässä tilanteessa myös kysymys on vaihtunut. Enää ei käsitellä sitä, onko Jumala olemassa vaan sitä, onko usko Jumalaan olemassa. Myös tämän kysymyksen suhteen agnostismi, sanan arkisessa mielessä, on argumentatiivisesti neutraali lähtökohta. Positiivinen todistustaakka lepää uskonkieltäjän ja -myöntäjän harteilla. Se, joka ei kiellä tai myönnä uskon olemassaoloa, on velvoitettu vain kritisoimaan positiivisen taakan kantajia.

On oleellista ymmärtää, että todistustaakka ei ole psykologinen tai sosiologinen vaan laajassa mielessä looginen käsite. Näin ollen todistustaakka ei ole kulttuurisidonnainen seikka. Esimerkiksi sillä ei ole merkitystä, että tietyt kognitiiviset piirteet ja yhteiskunnalliset olosuhteet voivat helpottaa ateistiksi tulemista (Norenzayan & Gervais 2013). Myöskään se, että monilla on luontainen taipumus uskoa jumaluuksiin, ei vaikuta todistusvelvollisuuteen. Lisäksi on täysin yhdentekevää, kuinka monta ateistia tai teistiä on siinä yhteisössä, jossa keskustelua käydään. Silläkään ei ole väliä, onko jollakin jo ennen argumentoinnin alkamista hallussaan kiistattomat perusteet, joilla hän pystyy osoittamaan oman kantansa todeksi. Tämä ei vähennä todistustaakka, se vain tekee taakan kantamisen helpoksi.

Havainnollistetaan asiaa esimerkillä. Kuvitellaan, että teisti tai positiivinen ateisti väittelee negatiivisen ateistin kanssa Jumalan olemassaolosta. Positiivisen todistustaakan kantaja ei kuitenkaan suostu antamaan ainuttakaan argumenttia uskomuksensa puolesta. Tällöin hän ei ole suoriutunut todistustaakastaan. Vaikka keskustelija olisi oikeassa, ja hänen hallussa olisi kiistattomat todisteet tai varma tieto asian laidasta, taakka olisi silti kantamatta. Kertoohan jo termi todistustaakka, että kyse on todisteiden ja perusteiden esittämisestä.

Ei siis ole millään tavoin kontekstisidonnaista kenelle todistustaakka kuuluu, mutta se, milloin todistustaakka on kannettu, voi ainakin jossain määrin riippua asiayhteydestä. Argumentaation tavoitteena on saada toinen osapuoli hyväksymään jokin johtopäätös. Näin ollen ihanteellisessa tapauksessa todistustaakka on kannettu silloin, kun vastakkainen osapuoli myöntää, että johtopäätös on oikeutettu sellaisista lähtökohdista käsin, jotka hän itse hyväksyy tai jotka hänen on hyväksyttävä ristiriidan uhalla. Monesti tämä on melko paljon vaadittu, mutta kyse onkin ihanteellisesta tilanteesta. Se, riittääkö jokin vähempi todistustaakan kantamiseen, jääköön pohdittavaksi toiseen kertaan. Tämä teksti käsittelee ensisijaisesti vain sitä, kenelle todistustaakka lankeaa. Mainittu optimaalinen tilanne kuitenkin osittaa, että todistusvelvollisuuden suorittaminen voi riippua siitä, millaisia uskomuksia muilla argumentaatioon osallistuneilla on.

Aiemmin todettiin, ettei osa episteemisistä näkemyksistä edellytä tiedolta todistustaakan kantamista, vaan uskolle voi olla ei-argumentatiivinen oikeutus. Esimerkiksi prosessireliabilismin mukaan uskomus on oikeutettu, jos sen on saanut aikaan sellainen mekanismi, joka yleensä tuottaa luotettavia uskomuksia (Vainio & Visala 2011: 144, Lammenranta 1993: 101).

Kun puhutaan uskomusten oikeutuksesta, olisi kenties hyvä erottaa käsitteellisesti toistaan argumenttien esittäminen ja uskomusten muodostus joillain luotettavilla ei-argumentatiivisilla prosesseilla. Esimerkiksi voitaisiin päättää, että uskomusten oikeuttaminen (engl. justifiaction) tapahtuu argumentein, kun taas luotettavat kausaaliset prosessit voivat antaa uskolle takeen (engl. warrant). Tämän erottelun näkökulmasta todistustaakka liittyy siis uskomusten oikeuttamiseen eikä niiden takaamiseen. Mikäli reliabilistit ovat oikeassa, sitten tieto ei välttämättä edellytä todistustaakan kantamista lainkaan. Siksi argumentaation ja todistustaakan kantamisen suhteen ei olekaan oleellista se, mitä yksilö mahdollisesti tietää vaan se, mitä hän pystyy perustelemaan.

Kirjallisuus

Bray, S. (2005). Not Proven: Introducing a Third Verdict. University of Chicago Law Review vol. 72, nro. 4, s. 1299–1329.

Flew, A. (1972). The Presumption of Atheism. Canadian Journal of Philosophy vol. 2, nro. 1, s. 29–46.

Lammenranta, M. (1993). Tietoteoria. 2006. Helsinki: Gaudeamus.

Norenzayan, A. & Gervais, W. M. (2013). The Origin of Religious Disbelief. Trends in Cognitive Sciences vol. 17, nro. 1, s. 20–25.

Schellenberg, J. L. (2009). The Will to Imagine: A Justification of Skeptical Religion. Ithaca: Cornell University Press.

Vainio, O.-P. & Visala, A. (2011). Johdatus uskonnonfilosofiaan. Helsinki: Kirjapaja.

Walton, D. (2008). Informal Logic: A Pragmatic Approach. Toinen painos. Cambridge: Cambridge University Press.

Kuva: Inter-American Division@Flickr.com. CC BY-NC-SA 2.0.