Mistä alkaen ja miksi joitakin asioita on kutsuttu yliluonnollisiksi ja joitakin toisia luonnollisiksi?

Käsite ”luonnollinen” on ollut pitkään käytössä ainakin niin sanotussa läntisessä ajattelussa. Luonnollisuuteen liittyviä kysymyksiä on pohdittu paljon jo antiikissa, ja aihepiiriä voidaan sanoa käsitellyn melkeinpä läpi historian (ks. Glacken 1976). Luonnollisuus-terminologiaa on pyritty käyttämään yleensä niin, ettei luonnolliseksi kutsuta kaikkea olevaa, vaan käsitteellä on pyritty rajaamaan jotain sekä luonnollisen sisä- että ulkopuolelle.

Luonnollisuuden rajoja on määritelty uudelleen lukuisia kertoja historian saatossa ja samalla se, mitä ja miten milloinkin on määritelty luonnolliseksi, luonnollisen ulkopuoliseksi tai sellaisen vastaiseksi, on vaihdellut eri aikoina ja eri asiayhteyksissä.

Nykyisin puhutaan esimerkiksi luonnollisesta ilmanvaihdosta (jollaisena ei pidetä koneellista ilmanvaihtoa), luonnollisesta kielestä (jollaisiksi ei lueta esim. formaaleja kieliä), luonnollisista luvuista (jollainen ei ole vaikkapa 1,36) ja luonnollisista henkilöistä (erotuksena oikeushenkilöistä, jollainen voi olla vaikkapa yritys).

Puhutaan myös esimerkiksi luonnonlaeista, luonnonkatastrofeista, luonnonsuojelusta, luonnontieteistä, luonnonhistoriasta ja luonnontuotteista tai vaikkapa luonnollisesta ruoasta. Luonnollisella saatetaan myös tarkoittaa esimerkiksi tavanomaista, koristeettomuutta ja vaikkapa teennäisen tai synteettisen vastakohtaa. Luonnollisuus-termiä käytetään myös toisinaan tehtäessä jaottelua ja erottelua luonnollisuuden ja “yliluonnollisuuden” välillä. Näistä jälkimmäisen käsitteellisiä juuria on paikannettu keskiajalle.

Miten käsite ”yliluonnollinen” syntyi ja levisi?

Keskiajan historioitsija Robert Bartlett on tarkastellut sitä, kuinka yliluonnollisuuden käsite syntyi ja vakiintui. Tässä kirjoituksessa aion esitellä eräitä tähän liittyviä ajatuksia, päälähteenäni Bartlettin kirjoittama kirja “The Natural and the Supernatural in the Middle Ages”. Bartlett johdattelee lukijansa aihepiiriin siteeraamalla Petrus Lombarduksen pääteosta ”Sentenssien neljä kirjaa”, joka on julkaistu 1100-luvun puolivälin tienoilla. Siinä Lombardus kirjoittaa muun muassa näin:

”Kaikkien asioiden syy on Jumalassa; mutta jotkut asiat aiheuttaa Jumala ja luotu, kun taas toiset asiat aiheuttaa Jumala yksin.”

Lombardus jaotteli luonnollisiksi sellaiset asiat, jotka aiheuttavat Jumala ja luotu, kun taas Jumalan yksin aiheuttamat asiat ovat luonnon ulkopuolisia (praeter naturam). Lombardus ei käyttänyt sanaa ”yliluonnollinen” oletettavasti siksi, ettei sellaista käsitettä tuntenut. Hänen teoksestaan tuli oppilaitosten vakiolukemistoa sadoiksi vuosiksi, ja Lombardin edustama ajattelutapa levisi 1100-luvun lopulla ja 1200-luvuilla kehittymässä olevissa yliopistoissa Ranskaan, Italiaan ja myös muualle.

Lombarduksen tekstejä luettiin erityisesti skolastiikkana sittemmin tunnetun suuntauksen piirissä, jonka tunnetuin hahmo on ollut 1200-luvulla elänyt Tuomas Akvinolainen. Nykyaikana törmää toisinaan tarinaan, jossa skolastikkojen harrastuksena kerrotaan olleen väittelyn siitä, montako enkeliä mahtuu tanssimaan nuppineulan päähän. Bartlettin mukaan keskiaikaisista lähteistä ei ole löydetty tukea tuon tarinan paikkansapitävyydelle, vaikka monenlaista debattia enkeleistä tiedetään skolastiikan piirissä käydyn.

Bartlett esittää, että pyrkimys kategorisoida erotettavalla tavalla käsitteet luonnollinen ja yliluonnollinen, nousi 1200-luvulla kanonisointiprosessin tarpeista. Kanonisointiprosessissa tarkasteltiin käytännössä sitä, täyttääkö joku edesmennyt ihminen pyhimykseksi julistamiseen vaaditut kriteerit. Kanonisoinnin eräänä ehtona oli se, että henkilön elämään oli tullut liittyä todennettuja ihmetekoja.

Kanonisointi oli katolisessa kirkossa muodostumassa paavin toimivaltaan kuuluvaksi asiaksi. Viimeinen sellainen kanonisointi, jonka suoritti joku muu kuin paavi, tapahtui katolisessa kirkossa 1100-luvun puolivälissä (Gautier de Pontoise, jonka kanonisoi arkkipiispa). Vaikka kanonisointeja oli tapahtunut kristinuskon historiassa jo aiemminkin, keskiaika toi mukanaan muutosta ajatteluun ja käytäntöihin. Kysymystä siitä, oliko ihmetekoja tapahtunut, alettiin tässä vaiheessa historiaa yhä useammin tarkastella sen pohjalta, miten raportoitujen asioiden katsottiin suhteutuneen luontoon tai luonnollisuuteen.

Esimerkiksi vuonna 1307 tapahtuneessa Thomas de Cantilupen kanonisointiprosessissa käytettyjen kysymysten joukossa oli kysymys, tapahtuiko väitetty ihme luonnon ”yläpuolella tai luontoa vastaan”. Bartlett toteaa, ettei ole yllättävää, että samaan aikaan kun kysymys luonnollisuudesta poikkeamisesta vakiintui osaksi kanonisointiprosessin kysymyksiä, yleistyy kirjallisissa lähteissä myös käsite ”yliluonnollinen” (supernaturalis). Vaikka termin synty ei tarkoita sitä, että juuri sillä hetkellä olisi syntynyt ajatus, jota ei koskaan aiemmin olisi ollut tai jota ei olisi aiemmin ollut mahdollista ilmaista, termin ”yliluonnollinen” muodostuminen ja vakiintuminen viittaa Bartlettin mukaan kuitenkin siihen, että tuollaista asiaa haluttiin ainakin ilmaista useammin ja helpommin.

Bartlettin raportoimat käsitehistorialliset haut historiallisista tietokannoista viittaavat myös siihen, että ennen 1100-lukua ilmausta ”yliluonnollinen” ei ole juurikaan esiintynyt, kun taas Tuomas Akvinolaisen 1200-luvulla tapahtuneen toiminnan jälkeen se vaikuttaa levinneen laajalti. Nimenomaan Tuomas Akvinolainen vaikuttaa olleen keskeinen hahmo ”yliluonnollinen” –kategorian muotoutumisen ja yleistymisen kannalta. Ranskan kielestä termi ”yliluonnollinen” on löydetty ensimmäisen kerran vuodelta 1375 ja englannin kielestä 1400-luvun puolivälistä. Tuleva historiantutkimus tarkentanee jatkossa vielä käsitehistoriallisia tietoja.

Luonnollisuuskäsityksistä keskiajalla

On syytä muistaa, että sanojen merkitys historiassa ei ole aina ihan samanlainen kuin mitä vastaavilla sanoilla joku tarkoittaa nyt, eikä asioita ole aina kategorisoitukaan samoin. Luodut eliöt jaettiin keskiajalla usein kolmeen kategoriaan: enkeleihin, ihmisiin ja eläimiin. Luonnollisten olentojen piiriin saattoi keskiajalla lukeutua myös monenlaisia myyttisiä olentoja, kuten hirviöitä. Bartlett kertoo kirjassaan tähän liittyen mm. uskomuksista sellaisiin ihmisvartaloisiin olentoihin, joilla on koiran pää.

Keskeinen aihepiiri, johon skolastiikan parissa kysymys luonnollisuuden (ja siitä poikkeamisen) tulkinnoista liittyi, oli kysymys ihmeistä. Vuosisatoja tätä aiemmin elänyt, 300- ja 400 –luvuilla (jKr.) vaikuttanut kirkkoisä Augustinus oli todennut kutsuvansa ihmeeksi ”mitä tahansa hankalaa tai vaivalloista, joka on sitä ihmettelevän odotusten tai kykyjen ulkopuolella” (De Utilitate Credendi). Ihmeisiin liittyi Augustinukselle olennaisesti ihmetyttäminen. Augustinuksen tekstejä on luettu paljon keskiajalla ja sen jälkeenkin.

Kuva kuuluisasta ortodoksikristittyjen vuosittaisesta ”Pyhän tulen ihmeestä” Jerusalemissa, Pyhän haudan kirkossa vuodelta 2009. Kuva: George Agasandian@Flickr.com

Augustinus katsoi, että koko luomakunta muodosti ihmeen, ei vain jokin yksittäinen tapahtuma. Jumalan toiminta oli hänelle oikeastaan luonnollinen asia.  Augustinuksen mukaan kaikki maailmassa oli viime kädessä Jumalasta lähtöisin olevaa, eikä mikään tapahtuma voinut tapahtua luontoa vastaan, vaikkakin tapahtuma saattoi olla vastoin ihmisten käsityksiä luonnosta. (ks. Savuoja 2007, 16-17). Luonnollisuuteen viittaavat sanat olivat Augustinuksen aktiivisessa käytössä. Hänen on esimerkiksi teoksessaan ”Jumalan valtio” laskettu kirjoittaneen luonnollisuudesta yhteensä noin 600 kertaa monissa asiayhteyksissä.

Skolastiikan merkkihahmo Tuomas Akvinolainen puolestaan esitti, että ihmeet nimenomaan poikkeavat jotenkin luonnollisten syiden järjestelmästä. Ihmeet voitiin Akvinolaisen toimesta teoreettisesti kategorisoida luonnon yläpuolisiin, luontoon nähden tuonpuoleisiin ja luonnon vastaisiin.

Tuomas Akvinolaisen on katsottu tehneen häntä ennen vaikuttaneita kirkkoisiä ja monia Raamatun kirjojen kirjoittajia terävämmän eron ihmeiden ja luonnollisuuden välille, ja olleen erityisen keskeisen hahmon “yliluonnollinen” -kategorian yleistymisen kannalta. Akvinolainen argumentoi luonnollisuusterminologiaa käyttäen myös muissa merkityksissä ja muissa asiayhteyksissä. Sekä Augustinuksen että Tuomas Akvinolaisen perintö ovat vaikuttaneet paljon kristilliseen ajatteluun.

Vaikka käsite ”yliluonnollinen” levisikin skolastiikan piirissä, ei kuitenkaan jonkin Jumalan toiminnan väittäminen luonnollisesta poikkeavaksi ollut keskiajan skolastiikan piirissäkään aivan läpihuutojuttu. Luonto ja luonnollisuus nähtiin pääsääntöisesti positiivisena asiana, ja Jumala haluttiin nähdä luonnollisena toimijana. Bartlett kirjoittaa:

”Jumalan ei haluttu olevan epäluonnollinen. ”Luonto” oli laajalti ja jo muinaisuudesta asti nähty positiivisena ja normatiivisena käsitteenä. Oli vaikea luokitella mitään Jumalan tekoa ”luontoa vastaan” olevaksi. ”Asiat, jotka Jumala tekee luonnon järjestyksen tuolla puolen” Tuomas Akvinolaisen mukaan ”eivät ole vastoin luontoa”. Jumala voitiin itse asiassa jopa identifioida ”ensimmäiseksi luonnoksi” (prima natura), ja siten tämän teot, jos mitkä, olivat ”luonnollisia”. Ja jos Jumalalle kaikki asiat olivat luonnollisia, tällöin ihmeitä ei tavallaan edes ole. Erään 1300-luvun munkin nasevan toteamuksen mukaan ”Me kutsumme ihmeeksi mitä tahansa, mikä tapahtuu totuttua luonnon kulkua vastoin, herättäen meissä ihmetystä; [kuitenkaan] yläpuolisen kausaation mukaan mikään ei ole ihme”. (Korostukset Bartlettin)

Bartlettin mukaan keskiajalla ei ollut yhtenäistä systemaattista käsitystä siitä, mitä ”luonnollinen” lopulta on, eikä sellaisen määrittely ole hänen mukaansa myöhemminkään osoittautunut helpoksi. Luonnollisen ja yliluonnollisen merkityssisällöt ja rajat ovat olleet keskiajalla jatkuvasti muuntuvia, ja toisinaan ristiriitaisiakin. Tulkinnat ovat saattaneet vaihdella kontekstista riippuen samojen kirjoittajien teksteissäkin.

Luonnollisuusajatuksista nykyaikana

Olen edellä referoinut eräitä keskiajalla esiintyneitä käsityksiä. Luonnollinen-yliluonnollinen –kategorisointi ei ole jäänyt vain keskiajan asiaksi, vaan sellaisen jaottelun tekeminen on jatkunut myös keskiajan jälkeisessä historiassa, vaikka sisältö onkin voinut osin muuttua aikojen saatossa. Kyseisenlaisen erottelun tekeminen on yleistä monelle yhä nykyaikanakin.

Kuten alussa hieman havainnollistettiin, puhe luonnosta ja luonnollisuudesta (ja siitä poikkeamisesta) on ylipäätään monessa muussakin asiayhteydessä vakiintunut myös nykyiseen kielelliseen ilmaisuvalikoimaan. Luonnollisuus nähdään nykyäänkin usein positiivisena asiana, ja luonnollisuusväitteitä käytetään myös osana erilaisten tuotteiden markkinointia. Markkinointiväitteet eivät ole kuitenkaan aina ihan ongelmattomia.

Luonto-peräistä sanastoa käytetään paljon luonnontieteissä. Luonnontieteelliset tutkimusmenetelmät soveltuvat nimensä mukaisesti luonnon (ja ihmisen) toiminnan tutkimiseen. Silloin kun luonnontieteellisen tutkimuksen kautta koitetaan erotella sitä, onko jokin luonnollista vai ei, tarkoitetaan “luonnollisuudella” usein tilannetta, joka oletettavasti vallitsisi, jos ihminen ei olisi asiaan vaikuttanut. Tutkimuksia on tehty mm. siitä, mikä olisi tässä merkityksessä “luonnollista”, jotta luonnonsuojelua osattaisiin ohjata luonnollisemmaksi arvioitua tilaa kohti (Willis & Birks 2006).

Kemiassa puolestaan on voitu arvioida ja erotella sitä, mitkä alkuaineet tai yhdisteet esiintyvät “luonnollisesti” ja mitkä on havaittu vain synteettisesti (ihmisen vaikutuksesta) tuotettuina. Tässäkin luonnollisuus määrittyy sen kautta, mikä ihmisen roolina nähdään. Keskiaikana vaikuttaneelle Lombardukselle luonnollisuus määrittyi sitä kautta, onko tapahtuman syynä (1) Jumala ja luotu (= “luonnollinen”), vaiko (2) Jumala. Nykyaikaisissa luonnontieteellisissä tutkimuksissa “luonnollisuus” puolestaan määrittyy usein sitä kautta, nähdäänkö tapahtuman syynä (1) ihminen ja luonto, vaiko (2) luonto (= “luonnollinen”).

Tähtitieteilijä Petri Väisänen arvioi taannoin Areiopagilla uusateistista kirjaa, jossa kirjoittaja pyrki osoittamaan, että maailmankaikkeuden olemassaolo on mahdollista selittää luonnollisena tapahtumana, ja että tästä seuraisi jotenkin loogisesti kuolinisku uskolle Jumalaan. Väisänen näki argumentoinnin tältä osin aukkoisena ja totesi, ettei fysiikan keinoin päästä kiipeämään fysiikan ulkopuolelle.

Tapa ajatella, että “luonnolliset selitykset” (luonnonilmiöihin tai luonnonlakeihin viittaavat selitykset) olisivat jotenkin automaattisesti kristillisen uskon poissulkevia, on yleinen, mutta ei ongelmaton. Ajattelutapa pitää herkästi sisällään eräänlaisen ristiriitamallin ja oletuksen siitä, että Jumala voisi toimia korkeintaan vain jonkinlaisissa “aukoissa”. Toisenlainen tapa hahmottaa luonnollisten selitysten ja kristinuskon suhdetta olisi esimerkiksi päällekkäisyysmalli. Luonnollisuus ja luonnolliset selitykset voidaan nähdä myös positiivisena asiana kristillisestä perspektiivistä. Osa näkee nykyäänkin Jumalan toiminnan luonnollisena asiana.

Itse ajattelen, että kristitylle maailman “luonnollisuus” tai “luonnolliset selitykset” voivat olla luonnollinen osa luomakuntaa.

Kirjallisuutta

Bartlett, R. 2008. The Natural and the Supernatural in the Middle Ages. Cambridge University Press. 170 s.

Glacken, C. J. 1976. Traces on the Rhodian Shore: Nature and Culture in Western Thought from Ancient Times to the End of the Eighteenth Century. University of California Press. 800 s.

Savuoja, Ari. 2007. Mikä on ihme ja mitä ihmeistä voidaan tietää? Keskustelu ihmeistä uusimmassa englanninkielisessä uskonnonfilosofiassa. Väitöskirja. Helsingin yliopisto. 310 s.

Willis, K. J. & Birks, H. J. B. 2006. What is Natural? The Need for a Long-Term Perspective in Biodiversity Conservation. Science. Vol. 314 no. 5803. ss. 1261-1265

Kuva 1: Wil Stewart/Unsplash. Kuva 2: George Agasandian@Flickr.com. CC BY-ND 2.0.