Monet ajattelevat, että länsimaisissa yhteiskunnissa eletään juuri nyt jonkinlaista ateismin kultakautta tai uutta nousua. Joka toinen viikko ilmestyy uusi kirja tai kolumni, jossa syytetään kristinuskoa tieteenvastaisuudesta tai moraalittomuudesta. Voi helposti syntyä kuva, että tämä olisi jotakin uutta.

Näin ei kuitenkaan ole. Uskontokritiikkiä on ollut niin kauan kuin on ollut uskontoakin. Niin Zeuksella kuin Jahvellakin on ollut omat kriitikkonsa. Kristityt teologit ja filosofit ovat kautta historian joutuneet etsimään vastauksia omien aikojensa haasteisiin. Tässä mielessä meidän aikamme ei ole poikkeus.

Tämä kirjoitus esittelee hyvin lyhyesti erilaisia nykyisen uskontokritiikin muotoja tarjoamatta niihin sen enempää vastauksia. Tärkein väitteeni on, ettei ole olemassa vain yhtä ateismia tai uskontokritiikkiä. Sen sijaan uskontokritiikkiä esitetään hyvin erilaisista lähtökohdista.

Ateismi maailmankatsomuksena

Varsin monet itseään ateisteina pitävät nykyaikaiset ajattelijat väittävät, että ateismi ei ole maailmankatsomus eikä edellytä minkäänlaisia positiivisia uskomuksia. Sen sijaan ateistina pidetään henkilöä, jolta puuttuvat uskonnolliset uskomukset ja joka ei ole sitoutunut mihinkään vakiintuneeseen uskonnolliseen perinteeseen. Ateismi olisi tämän näkemyksen mukaan identtistä ei-uskonnollisuuden tai uskonnottomuuden kanssa. Tästä seuraa, että ateismia pidetään usein varsin minimaalisena väitteenä, joka ei edellytä kannattajiltaan muuta kuin riippumattomuutta uskonnollisista näkemyksistä.

Teologit suhtautuvat tällaiseen ateismin määritelmään lähes poikkeuksetta varsin kriittisesti. Esimerkiksi David Bentley Hartin mielestä tämä on ”eräs oudoimmista väitteistä”, jonka esimerkiksi Richard Dawkins ja hänen lukuisat kannattajansa ovat esittäneet. Hartin mukaan on erittäin epäuskottavaa väittää, ettei jumalauskon puuttuminen edellyttäisi jonkinlaista maailmankatsomusta tai näkemystä todellisuudesta. Hart kirjoittaa lehdessä First Things (6/7, 2013):

Menneiden sukupolvien ateistit tuskin olisivat sanoneet mitään tällaista, koska he elivät kulttuurissa, jonka jokainen ulottuvuus (taiteellinen, filosofinen, eettinen, sosiaalinen, kosmologinen) oli uskonnollisen todellisuuskäsityksen muokkaama. Lisäksi on selvää, että tämä väite on niin täydellistä hölynpölyä, että on vaikea pitää sen esittäjiä ateisteina missään järkevässä mielessä.

Jumalaa ei voi eliminoida omasta maailmankuvasta rakentamatta kokonaan uutta filosofiaa, uutta maailmankuvaa. Seuraavassa kolme syytä tarkempaa syytä, miksi ei ole hyvä idea pitää ateismia uskonnollisten uskomusten puutteena.

Ensinnäkin tällöin sotketaan keskenään uskomuksen puute ja uskomuksen epätotena pitäminen. Ateismin määritelmää pitääkin näiltä osin tarkentaa. Voimme puhua heikosta ateismista (tai agnostisismista), jonka mukaan henkilö ei tiedä, mikä väitteen ”Jumala on olemassa” totuusarvo on tai häneltä puuttuu kyseinen uskomus kokonaan. Voimme puhua vahvasta ateismista silloin, kun henkilö uskoo, ettei Jumalaa ole olemassa.

Toinen epäselvyyttä aiheuttava tekijä on, että ateismin määritteleminen uskonnottomuudeksi näyttää sotkevan keskenään sosiologisia ja tiedollisia kategorioita. Ongelma on se, että sosiologinen uskonnottomuus (uskontoihin kuulumattomuus) pitää sisällään suuren määrän erilaisia tiedollisia asenteita. Uskonnoton voi olla heikko tai vahva ateisti, hänellä voi olla kaikenlaisia ei-teistisiä uskonnollistyyppisiä uskomuksia tai hän voi olla jopa jonkinlainen monoteisti.

Kolmas ongelma on, ettei ateismi uskonnottomuutena selvennä laisinkaan sitä, mitä ateismin on tarkoitus torjua. Jos ateismi edellyttää uskonnollisten uskomusten puutetta, pitäisi pystyä sanomaan jotain siitä, mitä tällaiset uskomukset ovat. Kuten Hart ja monet muut ovat huomauttaneet, ”ateismi” ilmiönä on länsimaisen filosofian ja teologian tuotetta. Historian ateistit, kuten paroni d’Holbach, Ludwig Feuerbach, Karl Marx ja Friedrich Nietzsche määrittelivät ateisminsa vallitsevaa kristinuskoa vastaan. Heidän pyrkimyksensä ei ollut ainoastaan perustella heikkoa ateismia, vaan esittää kokonainen kristinuskolle vaihtoehtoinen maailmankatsomus.

Esittelen seuraavaksi neljä osittain päällekkäistä ateismin muotoa, jotka kukin esittävät erilaista uskontokritiikkiä ja perustuvat erilaisille maailmankatsomuksellisille lähtökohdille. Nämä ovat filosofinen ateismi, tieteisuskoinen eli skientistinen ateismi, traaginen ateismi ja humanistinen ateismi.

Filosofinen ateismi

Filosofisella ateismilla viittaan niihin, jotka ovat (uskonnon)filosofian piirissä puolustaneet ateismia. Filosofisen ateismin edustajilla on lukuisia erilaisia todellisuuskäsityksiä. On kuitenkin totta, että varsin moni filosofinen ateisti on tieteisuskoisten ateistien tavoin naturalisti. Näin esimerkiksi filosofit Quentin Smith, Michael Martin, Herman Phillipse ja Graham Oppy.

Tarkoitan naturalismilla näkemystä, joka sisältää kaksi väitettä, ensimmäinen koskee metafysiikkaa ja toinen taas tietoteoriaa. Metafyysisen naturalismin mukaan vain ja ainoastaan tieteen tutkima luonto on viime kädessä olemassa. Kaikki koostuu siis pohjimmiltaan fysiikan tutkimista hiukkasista ja voimista. Tietoteoreettisen naturalismin mukaan taas ei ole olemassa mitään sellaista, mistä tiede ei periaatteessa voisi saada tietoa.

Näin määriteltynä naturalismi sisältää vahvan ateismin: esimerkiksi monoteistisen jumalan olemassaolosta seuraisi se, että olisi olemassa jotain, joka ei koostuisi fysiikan tutkimista perusosista. Monoteismistä seuraisi myös se, että vaikka tiede voisikin saada jotain tietoa monoteistisestä jumalasta, olisi tämän jumalan luonto kuitenkin tieteelle läpitunkematon.

Herman Phillipse on hyvä esimerkki vahvasta filosofisesta ateistista. Phillipsen teos God in an Age of Science (2012) käsittelee monoteismin puolesta esitettyjä argumentteja, erityisesti Richard Swinburnen näkemyksiä. Lisäksi se käsittelee laajasti uskonnollista tietoteoriaa koskevaa kirjallisuutta ja kritisoi esimerkiksi Alvin Plantingaa ja hänen edustamaansa reformoitua epistemologiaa, jonka mukaan jumalauskon puolesta ei ole välttämätöntä esittää julkista todistusaineistoa.

Koska ajatus ruumiittomasta persoonasta on Phillipsen mielestään sisäisesti ristiriitainen ja sitä kautta merkityksetön, on teismi sisäisesti ristiriitainen kanta. Vaikka teismi olisikin sisäisesti ristiriidaton näkemys, ei sen puolesta ole tarpeeksi julkista todistusaineistoa, mikä puolestaan oikeuttaa vahvan ateismin kaikkien ihmiskunnan tähän mennessä kuvittelemien jumalten osalta. Phillipsen argumentit vetoavat sekä yleisiin filosofisiin perusteisiin että luonnontieteeseen.

Naturalismistaan huolimatta jotkut filosofiset ateistit eivät pidä vahvaa ateismia ainoana rationaalisena vaihtoehtona. Esimerkiksi filosofi Graham Oppy, joka on kirjoittanut laajasti esimerkiksi ontologisesta argumentista ja muista Jumalan olemassaolon puolesta esitetyistä argumenteista, on itse naturalisti mutta ei pidä teismiä tai heikkoa ateismia irrationaalisena. Oppyn laaja teististen argumenttien katsaus Arguing about Gods (2006) päätyy siihen lopputulokseen, että sekä vahva ja heikko ateismi että teismi ovat järkeviä kantoja. Koska todistusaineisto ei selkeästi sanele, mikä näkemys pitäisi hyväksyä, on hänen mukaansa järkevää puolustaa näkemystä, joka itselleen tuntuu luontevalta. Hänen omalta osaltaan tämä on naturalismi.

Kaikki filosofiset ateistit eivät kuitenkaan ole naturalisteja. Esimerkiksi John Schellenberg edustaa pikemminkin David Humen skeptistä heikkoa ateismia ja William Jamesin pragmatismia. Schellenbergin mukaan argumentit monoteismin puolesta epäonnistuvat eikä usko Jumalaan, jumaliin tai muihin vastaaviin olioihin ole siten perusteltua. Hän kuitenkin torjuu myös naturalismin ja väittää, että meillä ei ole tarpeeksi hyviä perusteita uskoa esimerkiksi ideaalitieteen mahdollisuuteen ja siihen, että nykyisen fysiikan teorioiden pohjalta päästäisiin lähelle minkäänlaista kattavaa todellisuuskäsitystä. Schellenberg kuitenkin puolustaa eräänlaista uskonnollista asennetta mutta vailla uskonnollisia uskomuksia.

Filosofi Thomas Nagel on toinen esimerkki filosofista, joka on ateisti mutta torjuu naturalismin. Juuri suomennetussa kirjassaan Mieli ja kosmos (2014) Nagel väittää, että standardi naturalismi yhdistettynä evoluutioteoriaan ei pysty selittämään esimerkiksi tietoisuuden laadullisia ominaisuuksia, objektiivisten arvojen ja moraalin olemassaoloa. Lisäksi naturalismi ja evoluutioteoria (siinä määrin kuin nämä nähdään kattavina maailmankatsomuksina) uhkaavat luottamustamme omiin kykyihimme saada tietoa maailmasta.

Tieteisuskoinen ateismi

Se, mitä kutsun tieteisuskoiseksi ateismiksi, on toisinaan varsin lähellä edellä kuvattua filosofista ateismia. Erityisesti naturalismi – erityisesti naturalismin ja evoluutioteorian yhdistelmä (biologinen naturalismi) – yhdistää näitä kahta ateismin luokkaa. Merkittäviä eroja kuitenkin on: sen lisäksi, että moni filosofinen ateisti ei ole naturalisti, tieteisuskoiset ateistit ajattelevat luonnontieteen ratkaisevan uskonnolliset ja metafyysiset (ja filosofiset) ongelmat. Emme siis tarvitse filosofista analyysia, vaan lisää biologiaa ja fysiikkaa. Lisäksi varsin monilla tämän tyyppisillä ateisteilla on filosofisia ateisteja paljon laajempi päämäärä: siinä missä filosofiset ateistit ovat lähinnä kiinnostuneet uskonnon tiedollisesta kritiikistä, monien tieteisuskoisten ateistien päämäärä on uskonnon julkisen vaikutuksen vähentäminen ja uskonnon moraalinen kritiikki.

Stereotyyppinen esimerkki tieteisuskoisesta ateismista on biologi Richard Dawkins. Dawkins (kuten myös Sam Harris ja muutamat muut ”uusateistit”) haluavat jalkauttaa ateismin akatemian ulkopuolelle ja vaikuttaa yhteiskunnan yleiseen ilmapiiriin, ei vain sen älymystöön, ja kääntää se uskontoa ja uskonnonharjoittamista vastaan. Dawkinsilla ja hänen seuraajillaan näyttää olevan poliittinen huoli: uskonto uhkaa moraaliamme ja yhteiskuntaamme.

Dawkinsin uskontokritiikki perustuu pitkälti luonnontieteeseen, ei esimerkiksi filosofiassa esitettyjen teististen argumenttien kritiikkiin. Luonnontieteet, erityisesti evoluutiobiologia, tekevät jumalauskon tarpeettomaksi ja mahdottomaksi. Teismi on tarpeeton, koska se ei onnistu selittämään maailmankaikkeudessa ilmenevää suunnitelmallisuutta. Jumalan olemassaolo ei ole tieteellinen hypoteesi, koska Jumalan toiminta ei asetu osaksi tuntemiamme lainalaisuuksia. Jumala ei selitä mitään, vaan vaatii itse selitystä.

Siinä, missä varsin monet filosofiset ateistit pitävät uskonnollisia uskomuksia järkevinä, tieteisuskoiset ateistit, kuten juuri Dawkins, ovat vahvasti sitä mieltä, että uskonnolliset uskomuskäytännöt ovat irrationaalisia ja haitallisia. Dawkinsin mukaan uskonnollisia uskomuksia ei voida perustella, vaan ne ovat ristiriidassa tuntemiemme perustelujen menetelmien kanssa.

Tieteisuskoisille ateisteille on varsin tyypillistä kannattaa humanistista ihmiskäsitystä ja liberaalia arvomaailmaa. Taustalla näyttää olevan luottamus sekä tieteelliseen että ihmiskunnan moraaliseen kehitykseen. Luonnontiede tuottaa edistyessään yhä suurempaa hyvinvointia ja vaikka se ei sellaisenaan ratkaisekaan kaikkia kysymyksiämme arvoista ja politiikasta, sen tuottaa myös moraalista edistystä. Psykologi Steve Pinkerin uusin kirja The Better Angels of Our Nature (2012) on hyvä esimerkki tästä luottamuksesta ihmiskunnan moraaliseen ja tiedolliseen kehitykseen. Pinkerin mukaan moderni yhteiskunta ja tieteellinen edistys ovat kuluneiden vuosisatojen aikana radikaalisti vähentäneet sotia sekä valtioiden ja yksilöiden harjoittamaa väkivaltaa. Pinker liittää myös yhä edistyvän sekularisaation ja uskonnon julkisen vaikutusvallan vähentymisen tähän kehitykseen. Moraalinen ja poliittinen edistys on tulosta järjenkäytöstä ja sen laajentamisesta koskemaan myös poliittisia ja eettisiä kysymyksiä.

Minkälaisia ovat sitten traaginen ja humanistinen ateismi? Se selviää kirjoituksen seuraavassa osassa, joka ilmestyi torstaina 6.11.

Artikkeli on julkaistu aiemmin Gladiolus-lehden numerossa 3/2014. Teksti perustuu osaksi Olli-Pekka Vainion ja Aku Visalan artikkeliin ”Mitä ateismi on? Katsaus nykyaikaisen ateismin muotoihin”, Teologinen aikakauskirja 5-6/2013. 401-415.

Kuva: Andy Bird@Flickr.com. CC BY-SA 2.0.