Kuluneen vuosikymmenen aikana on nähty lukuisia kristillisen jumalauskon filosofisia puolustuksia. Uusien Jumalan olemassaolon puolesta esitettyjen argumenttien lisäksi kristityt filosofit ja teologit ovat kritisoineet ankarasti naturalismia, jota he pitävät jumalauskon kaikkein merkittävimpänä kilpailijana.

Lyhyesti sanottuna naturalismi on näkemys, jonka mukaan vain ja ainoastaan fyysinen luonto ja sen säännönmukaisuudet ovat olemassa. Lisäksi naturalismi usein olettaa, että luonnontiede on paras (tai jopa ainoa) mahdollinen tapa saada tietoa siitä, millainen luonto todella on.

Populaarissa kirjassaan The Mind and the Machine: What It Means to Be Human and Why It Matters (2011) yhdysvaltalainen tietojenkäsittely- ja ympäristötieteilijä Matthew Dickerson osallistuu tähän keskusteluun. Hänen pääväitteensä on, ettei naturalismi ole yhteensopiva arkijärkisen ihmiskuvamme kanssa. Ajattelemme tavallisesti olevamme moraalisia toimijoita, joilla on kyky vapaisiin valintoihin ja järjenkäyttöön. Nämä kyvyt antavat myös mahdollisuuden erilaisten hyveiden, kuten luovuuden ja rohkeuden kehittymiseen. Dickersonin mukaan naturalismin ihmiskäsitys, joka etsii inspiraatiota tietokoneiden toiminnasta, ei pysty pelastamaan arkikäsitystämme.

Naturalistisen ihmiskäsityksen tilalle Dickerson tarjoaa kristinuskosta vaikutteita saanutta dualismia, jonka mukaan ihmiset ovat henkisiä ja ruumiillisia olentoja, jotka on luotu järkevän ja luovan Jumalan kuvaksi. Dickersonin kirjasta tekee erityisen kiinnostavan se, että teologian ja filosofian lisäksi hän tukeutuu laajasti C. S. Lewisin ja J. R. R. Tolkienin kirjoituksiin ja ihmiskäsitykseen.

Tulevaisuus tietokoneohjelmana?

Dickerson suuntaa kritiikkinsä lähinnä kahta keskeistä naturalistista kirjoittajaa kohtaan. Tunnettu yhdysvaltalainen transhumanisti, keksijä ja futuristi Ray Kurzweil on kirjoissaan hahmotellut ihmiskunnan tulevaisuutta ja esittänyt samalla käsityksen ihmisestä, joka perustuu tietokoneiden toimintaan. Vähintään yhtä tunnettu on englantilainen biologi Richard Dawkins, joka puolestaan on esittänyt vahvasti evoluutiobiologiaan perustuvan ihmiskäsityksen.

Kurzweil ja Dawkins olettavat molemmat naturalismin totuuden: luonnontieteen tutkiman fyysisen luonnon lisäksi ei ole olemassa mitään muuta. Tästä seuraa, että mitä tahansa esimerkiksi ihmismielet tai heidän moraalinsa ovatkin, ne koostuvat samoista fyysisen luonnon perusosista (atomit, jne.) kuin muukin luonto ja selittyvät tämän luonnon yleisillä säännönmukaisuuksilla. Näin ollen ihmiset ja heidän toimintansa ovat aivan yhtä vapaita (tai ennaltamäärättyjä) kuin mikä tahansa tapahtuma luonnossa.

Kurzweil ajattelee, että ihmiset ovat ikään kuin monimutkaisia tietokoneohjelmia, jotka vain sattuvat käyttämään hyväkseen biologisia aivoja. Periaatteessa se tietokoneohjelma, joka minä olen, voisi pyöriä jossakin toisessa koneistossa. Minut voisi esimerkiksi siirtää aivoista jollekin supertietokoneelle. Kurzweil hahmotteleekin tulevaisuutta, jossa ihmiskunta voisi jättää biologiset ruumiinsa ja aivonsa taakseen ja elää periaatteessa ikuisesti virtuaalimaailmassa, jonkin tietokoneen sisällä.

Vapauden illuusio

Dickerson aloittaa hyökkäyksensä kritisoimalla kausaalisen sulkeuman periaatetta. Filosofisessa kirjallisuudessa oletetaan varsin usein, että naturalisti joutuu sitoutumaan tähän periaatteeseen. Kausaalisen sulkeuman periaate on lyhykäisesti sanottuna tämä: kaikille maailmankaikkeuden ilmiöille on riittävä fysikaalinen syy. Toisin sanoen, maailmankaikkeutemme fysikaaliset perusosat ja niitä ohjaavat lait ovat lopulta ainoat mahdolliset syyt sille, miksi jotain tapahtuu. Kausaalisen sulkeuman periaatteesta seuraa Dickersonin mukaan determinismi: nykyisyys seuraa välttämättä menneisyyden fysikaalisista tiloista.

Ihmiskäsityksen osalta kausaalisen sulkeuman periaate johtaa ongelmiin, sillä jos nykyisyys seuraa välttämättä menneisyyden fysikaalisista tiloista, ei meillä ihmisillä ole mahdollisuutta tehdä toisin. Jos naturalismi pitää paikkansa, myös ihmiset ovat osa fysikaalisen luonnon syiden ja seurausten ketjua. Tämä ei näytä jättävän vapaudelle minkäänlaista sijaa: meillä ei ole valinnanvaraa, vaan tekomme seuraavat meitä riippumattomista lainalaisuuksista. Vapaa tahto on illuusio.

Samanlainen päättely puree myös luovuuteen ja rohkeuteen. Dickerson käsittelee laajasti Tolkienin ja Lewisin käsitystä luovuudesta. Näiden molempien mukaan luovuus on kyky synnyttää jotakin uutta, tuottaa jotakin sellaista, jota maailmassa ei ole aikaisemmin nähty. Mutta jos esimerkiksi Kurzweilin naturalismi ja sen mukainen ihmiskuva pitää paikkansa, mitään uutta ei varsinaisesti koskaan synny. Jos ihmiset ovat vain ja ainoastaan tietokoneohjelmia (vaikkakin hyvin monimutkaisia sellaisia), he tekevät lopulta vain asioita, joita heidät on ohjelmoitu tekemään.

Luovuuden lisäksi tunnistamme ja ajattelemme, että rohkeita ihmisiä on todella olemassa. Jotta henkilö voisi olla rohkea, on hänen pystyttävä tekemään valintoja hankalissa tilanteissa ja näiden valintojen kautta rakentaa omaa luonnettaan. Tarussa sormusten herrasta Frodo tekee juuri tällaisia valintoja: hän päättää viedä sormuksen perille, vaikka häntä pelottaa eikä hän ole varma omasta kyvystään saattaa tehtävä loppuun. Tämä on vain yksi esimerkki hyveiden kehittämisestä, mikä puolestaan edellyttää ainakin jonkinlaista henkilökohtaista vapautta: henkilön on pystyttävä muokkaamaan itse itseään valintojensa kautta. Dickersonin mukaan naturalismi ei kuitenkaan anna tällaista mahdollisuutta, koska jos se pitää paikkansa, ei ole mahdollista tehdä minkäänlaisia valintoja.

Argumentti järjestä

Dickerson vinoilee naturalisteille, jotka mielellään ajattelevat pitävänsä järkeä ja luonnontiedettä suuressa arvossa. Jo C. S. Lewis väitti naturalismin ja järjen välillä vallitsevan kuitenkin yllättävän jännitteen. Teoksessaan Ihmeistä (1947) Lewis esitti sarjan väitteitä, jotka nykyään tunnetaan nimellä järkeen perustuva argumentti. Järkeen perustuvan argumentin tarkka muotoilu on kiistanalainen kysymys mutta sen tarkoitus on osoittaa, että järjen toiminnan ja naturalismin välillä on jännite.

Argumentti on lyhykäisesti seuraava. Järkevä päättely on sitä, että johdamme erilaisista väitteistä johtopäätöksiä. Väitteistä ”ihmiset ovat kuolevaisia” ja ”Sokrates on ihminen” seuraa, että ”Sokrates” on kuolevainen. Tämä ”seuraaminen” ei ole syysuhde vaan looginen suhde. Se ei siis ole vain yleistys, jonka mukaan me tosiasiassa aina päättelemme näin. Sen sijaan looginen suhde edellyttää, että meidän pitää päätellä näin tai päättelymme on virheellistä. Lewis väittää, että jos naturalismi pitää paikkansa, tällaisia loogisia suhteita ei voi olla olemassa.

Naturalismi ei ole yhteensopivaa loogisten suhteiden kanssa, koska se ei tunnusta mitään fyysisen luonnon ylittävää ”seuraamista” tai ”pitämistä”. Vaikka loogisia suhteita olisikin olemassa, eivät ne voisi missään olosuhteissa aiheuttaa fysikaalisia vaikutuksia esimerkiksi ihmisen aivoissa. Tämä rikkoisi nimittäin kausaalisen sulkeuman periaatetta vastaan. Näin ollen emme voisi saada niistä edes minkäänlaista tietoa.

Naturalismin kannalta ongelma on merkittävä, koska luonnontiede edellyttää loogisen päättelyn mahdollisuutta. Jos naturalisti uskoo luonnontieteen kykyyn lähestyä totuutta, tulisi hänen myös uskoa pätevän päättelyn mahdollisuuteen. Yhdessä Lewisin kanssa Dickerson kuitenkin haluaa vetää mattoa naturalismin alta: jos naturalismi pitää paikkansa, ei järki ole luotettava. Näyttää kuitenkin selvältä, että jotkut päättelymme ovat tosiasiallisesti päteviä ja meillä todella on tietoa loogisista suhteista. Nämä seikat siis puhuvat naturalismin totuutta vastaan.

Arkikäsityksen etusija

Tässä vaiheessa Dickerson kuvaa lyhyesti lähestymistapaansa ihmiskäsityksen muodostamiseen. Lähtökohtana on arkisen ihmiskäsityksemme arvo todisteena: arkikäsitys voi toki olla virheellinen mutta meidän ei pitäisi luopua siitä heikoin perustein. Meidän moraaliset käytäntömme edellyttävät vapaiden moraalisten toimijoiden olemassaoloa; me todella arvostamme esimerkiksi luovuutta ja rohkeutta ja uskomme niiden olemassaoloon. Näin siis arkikäsityksen yhteensopivuus (tai yhteensopimattomuus) jonkin laajemman maailmankatsomuksen, kuten esimerkiksi naturalismi tai jumalausko, kanssa voi antaa meille yhden perusteen kyseistä maailmankatsomusta vastaan (tai sen puolesta).

Dickerson käyttääkin tätä periaatetta vipuvartena, jolla hän yrittää kammeta naturalismia sen valta-asemastaan. Jos vapaus ja järkevyys ovat osa arkikäsitystämme eikä naturalismi ole yhteensopiva sen kanssa, sen pahempi naturalismille. Hinta, jonka joudumme naturalismin takia maksamaan ihmiskäsityksessämme, on liian korkea. On perustellumpaa hylätä naturalismi kuin arkinen ihmiskäsityksemme. Naturalismin sijaan tarvitaan metafyysinen viitekehys, joka säilyttää mahdollisuuden aitoon vapauteen ja järkeen.

Dualismi ja kristillinen ihmiskäsitys

Naturalistisen ihmiskäsityksen tilalle Dickerson tarjoaa dualistista, kristillistä käsitystä, joka hänen mukaansa antaa paremman perustan arkikäsityksellemme ihmisen vapaudesta, arvosta, luovuudesta ja hyveiden mahdollisuudesta. Tämän näkemyksen mukaan fyysisen luonnon lisäksi on olemassa myös jotakin muuta: henki tai sielu, joka on suhteellisen riippumaton luonnon normaalista toiminnasta. Koska ihmisen sielu ei ole osa luonnon syy- ja seuraussuhteiden rautaista verkostoa, se voi myös olla aidosti vapaa. Vapaus edellyttää myös sitä, että sielu voi vaikuttaa aineeseen. Näin siis kausaalisen sulkeuman periaate tulee myös hylätä.

Kristillinen kokonaiskäsitys maailmasta mahdollistaa Dickersonin mukaan myös aidon luovuuden ja hyveiden kehittymisen. Ihmiset ovat luonnostaan luovia, uutta synnyttäviä olentoja, koska heidät on luonut Jumala, joka on myös luova. Tolkienia seuraten Dickerson näkee luovuuden itseisarvona, ei pelkästään välinearvona. Luovassa työssä (onpa tämä mitä tahansa) ihminen toteuttaa luojansa luomistarkoitusta, mistä seuraa se, että luovuus on arvokasta, vaikkei sen tuotteista olisikaan mitään käytännön hyötyä.

Dualismi antaa myös mahdollisuuden ajatella loogisia suhteita riippumatta fysikaalisista syy- ja seuraussuhteista. Aineettomalla sielulla voi olla yhteys aineettomiin loogisiin suhteisiin. Jumalausko antaa logiikan periaatteille myös naturalismia vahvemman aseman: koska Jumala on itse järki, on logiikka kirjoitettu sisään hänen koko luomakuntaansa.

Dickerson esittää myös, että naturalismilla on ongelmia perustella luomakunnan arvoa. Jos naturalismi pitää paikkansa, ei fyysisellä luonnolla ole minkäänlaista sisäänrakennettua arvoa. Se on arvokas vain, jos se on arvokasta ihmisille itselleen. Tämä puolestaan mahdollistaa luonnon systemaattisen hyväksikäytön. Teologinen maailmankuva kuitenkin antaa luonnolle perustavamman arvon: luonto ei ole arvokas vain välineenä inhimillisten päämäärien saavuttamiseksi vaan sillä on myös oma tarkoituksensa.

Kurzweilin tulevaisuudenvisiot ovat Dickersonin mielestä myös esimerkkejä siitä kuinka naturalistinen ihmiskäsitys päätyy paradoksaalisella tavalla halveksumaan luontoa. Kurzweil haluaa päästä eroon ihmisruumiista ja sen ongelmista. Biologisen luonnon sijaan olisi parempi elää virtuaalimaailmoissa, joissa ihmiset ja luonto eivät kärsisi fyysisistä rajoitteista. Kristillinen ihmiskäsitys puolestaan suhtautuu tällaisiin visioihin varsin kriittisesti: vaikka olisimmekin dualisteja, ihmissielut on tarkoitettu yhdessä ruumiiden kanssa olemaan osa aitoa biologista luontoa.

Vapauden ja determinismin yhteensopivuudesta

Dickerson kirjoittaa teemoista, joita olen tutkinut ammatikseni jo monia vuosia. Hän vetää toisinaan mutkia suoriksi sen verran, että ammattilaista alkaa ärsyttää. Käsittelin taannoin kirjoituksessani kristillistä fysikalismia, eli käsitystä, jonka mukaan on teologisia ja filosofisia perusteita hylätä dualismi ja ajatella ihmisen koostuvan pelkästään fysikaalisista osista. Dickersonin pääväite on, ettei naturalismi ole yhteensopiva arkisen ihmiskäsityksemme kanssa. Jos Dickerson on oikeassa, kristillinen fysikalismi on joko mahdotonta tai se joutuu hylkäämään isoja osia arkisesta ihmiskäsityksestämme. Kumpikaan vaihtoehto ei kuulosta lupaavalta. Fysikalismin puolustajan olisi siis syytä löytää aukkoja Dickersonin kirjasta. Muutama niitä löytyykin.

Ensimmäinen koskee keskustelua vapaasta tahdosta. Omituista on, että Dickerson ei laisinkaan käsittele erilaisia kompatibilismin muotoja, joiden mukaan vapaus ja determinismi ovat yhteensopivia. Kompatibilisti väittää, että vapaus ei edellytä mahdollisuutta tehdä toisin, vaan ainoastaan sitä, että henkilö ja hänen uskomuksensa ovat oikealla tavalla hänen tekojensa syy. Tämä jälkimmäinen on puolestaan mahdollista, vaikka determinismi pitäisikin paikkansa.

Kysymys ei siis ole determinismistä sinänsä, vaan siitä, onko mahdollista, että henkilön aivotoiminta on todella hänen omaa toimintaansa. Toisin sanoen, ongelmana on reduktionismi, jossa kaikki mielen ilmiöt pyritään selittämään aivojen mikrofysikaalisilla toiminnoilla. Reduktionismista luopuminen ei vielä tarkoita sitä, että luopuisimme fysikalismista, joten ovi vapaudelle jää auki, vaikkemme olisikaan dualisteja.

Jos edellä sanottu pitää paikkansa, voisimme olla vapaita ja kehittää omia hyveitämme, vaikka maailmankaikkeus olisikin deterministinen. On toki totta, että joidenkin filosofien mukaan kompatibilismi ei toimi, mutta Dickerson ei kuitenkaan edes keskustele asiasta. Näyttää siis siltä, että unohtamalla kompatibilismin, Dickerson on jättänyt itsensä avoimeksi varsin kriittisessä kohdassa.

Dualismi ja teologia

Toinen Dickersonin ongelma on vieläkin yllättävämpi: hän näyttää olettavan, että kristillisen teologian perinne tukisi yksimielisesti dualismia ja hänen edustamaansa analyysia vapaudesta. Näin ei kuitenkaan ole.

Varsin moni teologi kannattaa itse asiassa jonkinlaista kompatibilismia ja determinismiä. Kyseessä ei ole fysikaalinen determinismi, vaan teologinen versio siitä. Jumalan tahto on se, joka viimekädessä määrää kaikki maailman ilmiöt. Jos tämä pitää paikkansa, ei ihmisillä taaskaan ole mahdollisuutta tehdä toisin. Tästä huolimatta suurin osa teologeista on ajatellut, että ihmiset voivat olla vapaita.

Lisäksi monet nykyaikaiset ja historialliset teologit ovat puolustaneet ei-dualistisia ihmiskäsityksiä. Tällaiseksi voidaan laskea esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen hylomorfistinen käsitys, jonka mukaan sielu ja henki eivät ole aineesta ja ruumiista erillisiä osia, vaan kuuluvat olennaisesti näiden kanssa yhteen. Kaikilla aineellisilla yksilöillä on ”sielu”, joka antaa niille niiden tyypilliset päämäärät ja kyvyt. Sielu on siis rakennettu aineeseen sisään. On toki totta, ettei tällainen näkemys ole yhteensopiva nykyaikaisen fysikalismin kanssa mutta se kuitenkin poikkeaa varsin merkittävästi esimerkiksi Dickersonin edustamasta dualismista. Lisäksi myös moni nykyajattelija on puolustanut puhtaampaa kristillistä fysikalismia. Dickerson on myös tässä kohdin jättänyt itsensä avoimeksi kritiikille.

Kenelle tämä kirja on kirjoitettu

Ehkä olen kuitenkin liian ankara arvostellessani Dickersonin kirjaa tällä tavalla. Onhan totta, että kirja on tarkoitettu lähinnä maallikoille. Silti minua ärsyttää Dickersonin oletus, että lukija on ikään kuin lähtökohtaisesti hänen kanssaan samaa mieltä ja hänellä on taipumus kannattaa juuri tietyntyyppistä kristillistä ihmiskäsitystä. Toisinaan siis The Mind and the Machine on lähinnä saarnaa omalle väelle ja vaikuttaakin siltä, että sen tarkoituksena ei edes olisi vakuuttaa terävästi ajattelevaan naturalistia.

Dickerson kirjoittaa perinpohjaisesti ja tyylikkäästi Lewisiin ja Tolkieniin liittyvistä kysymyksistä. Osiot, joissa hän kirjoittaa esimerkiksi Lewisin käsityksestä rohkeudesta ja Tolkienin fantasiaan sisäänrakennetusta päämäärähakuisuudesta, ovat esimerkillisiä. Näihin verrattuna kirjan filosofisemmat osiot näyttävät ammattilaisen silmään pinnallisemmilta. Tämä ei välttämättä ole vain huono asia, koska se tekee kirjasta helpommin lähestyttävän maallikolle. Toisinaan ilmenevästä pääväitteiden toistosta huolimatta kirja on selkeästi kirjoitettu ja sopii helposti lähestyttäväksi, erään mahdollisen ihmiskäsityksen esittelyksi lukijalle, joka ei odota kaikkien filosofisten kivien kääntelyä.

Tämä kirja-arvio on muokattu ja laajennettu versio englanninkielisestä alkutekstistä, joka on ilmestynyt aiemmin lehdessä Sehnsucht: The C. S. Lewis Journal. Vol 7-8, 2013-2014.

Matthew Dickerson: The Mind and the Machine: What It Means to Be Human and Why It Matters

(Brazos Press: Grand Rapids, MI, USA. 2011), 230 sivua. ISBN 978-1-58743-272-9