Siitä huolimatta, että valtaosa nykyaikaisista analyyttisista filosofeista on joko ateisteja tai agnostikkoja, ateismin seikkaperäisiä filosofisia puolustuksia ilmestyy varsin harvoin.

Kuluneen vuosikymmenen aikana on ilmestynyt vain muutama raskaan sarjan teos, joihin lukeutuvat esimerkiksi Nicholas Everittin The Nonexistence of God (2004), Graham Oppyn Arguing About Gods (2006), Jordan Howard Sobelin Logic and Theism (2004) ja John Schellenbergin The Wisdom to Doubt (2007).

Vaikka nämä kirjoittajat puolustavat ateismia, heidän johtopäätöksensä eroavat toisistaan. Schellenberg pitäytyy ateismiin uskomusten tasolla mutta suosittaa kuitenkin käyttäytymään ikään kuin jumalausko olisi totta. Lisäksi hän torjuu naturalismin vaihtoehtona teismille. Oppy puolestaan väittää, että pelkästään filosofisia argumentteja tarkastelemalla päädymme vahvan ateismin tai teismin sijasta agnostisismiin. Oppy on itse vahva ateisti ja naturalisti, toisin kuin Schellenberg. Sekä Sobel että Everitt näyttävät ajattelevan, että globaali, vahva ateismi on kaikkein järkevin kanta.

Mittavassa kirjassaan God in an Age of Science (GAS) Utrechtin filosofian professori Herman Phillipse puolustaa myös globaalia, vahvaa ateismia. Phillipsen teesi on, että meidän ei tulisi vain pidättäytyä uskomasta Jumalaan tai jumaliin (agnostisismi tai heikko ateismi), vaan uskoa, ettei minkäänlaisia jumalia ole olemassa. Globaaleina ateisteina meidän ei tule torjua ainoastaan monoteismin Jumala vaan kaikki jumalat ja jumalankaltaiset olennot. Meidän pitäisi toimia näin, koska jumalausko on sekä sisäisesti ristiriitaista että vailla riittävää, tieteellistä evidenssiä.

Vaikka Phillipse käsittelee lukuisia teistisiä filosofeja (esimerkiksi Alvin Plantingaa, D. Z. Phillipsiä ja William Alstonia), on hänen pääkohteensa Oxfordin yliopiston eläköitynyt uskonnonfilosofi Richard Swinburne. Swinburne on tunnettu lukuisista teismiä puolustavista kirjoistaan (esim. Coherence of Theism ja The Existence of God), joissa hän esittää kokonaisen luonnollisen teologian järjestelmän. Koska Phillipse pitää Swinburnen esittämää kumulatiivista argumenttia Jumalan olemassaolon puolesta kaikkein vakuuttavimpana, keskittyy hän kirjassaan Swinburnen kritiikkiin.

Lukuun ottamatta erimielisyyttään Jumalan olemassaolosta Phillipse ja Swinburne ovat lukuisissa filosofisissa kysymyksissä samaa mieltä. Molemmat ovat varsin kovia rationalisteja ja evidentialisteja sekä edellyttävät uskonnollisen uskon täyttävän samankaltaiset perustelun kriteerit kuin tieteellisten uskomusten.

Tästä seuraa myös se, että molemmat suhtautuvat varsin kriittisesti apriorisiin ja deduktiivisiin argumentteihin teismin tai ateismin puolesta (esim. ontologinen argumentti, Leibnizin kosmologinen argumentti). Lupaavimpina he pitävät sen sijaan erilaisia induktiivisia argumentteja, joita Swinburne tunnetusti esittää reilut 20. Molemmat luottavat myös bayesilaiseen todennäköisyyslaskentaan arvioidessaan induktiivisten argumenttien voimaa.

Tällaisen arvion puitteissa GAS:n käsittely jää välttämättä hyvin pintapuoliseksi. Esittelen jatkossa lähinnä Phillipsen argumentaatiostrategiaa, jota pidän varsin mielenkiintoisena. Phillipse käyttää asianajajille tyypillistä argumentaatiostrategiaa: ensin esitetään hyvin yleinen ja kiistanalainen väite, johon vastustajan ei edes oleteta yhtyvän, mutta sen jälkeen esitetään pienempiä ja uskottavampia argumentteja pääväitettä vaatimattomampien teesien puolesta.

Ensiksi Phillipse haluaa pakottaa teistin puolustamaan jonkinlaista tieteellistyyppistä luonnollista teologiaa. Tämä on juuri se, mitä Swinburne tekee. Sitten hän yrittää osoittaa, että teismi on joko sisäisesti ristiriitainen kanta tai sitten sen selitysvoima on yleisellä tasolla erittäin heikko. Lopuksi hän yrittää kumota kaikki mahdolliset induktiiviset argumentit Jumalan olemassaolon puolesta.

Kirjan ensimmäisessä osassa hän pyrkii perustelemaan, miksi jonkinlainen luonnollinen teologia on nykyajan teistille välttämätöntä. Hän keskustelee laajasti Swinburnen näkemyksistä, sillä sekä Phillipse että Swinburne ovat yhtä mieltä luonnollisen teologian välttämättömyydestä. Ensinnäkin meidän tulisi ymmärtää uskonnollisen kielen ainakin toisinaan esittävän väitelauseita, joita voimme pitää tosina tai epätosina.

Tällöin on kaksi vaihtoehtoa: jotta voisimme perustellusti uskoa uskonnollisia väitteitä, niiden puolesta joko pitää olla julkista evidenssiä tai sitten ei. Alvin Plantinga ja ns. reformoidut epistemologit ovat puolustaneet hyvin voimallisesti jälkimmäistä kantaa. Phillipsen pääargumentti reformoitua epistemologiaa kohtaan on, että vaikka hyväksyisimmekin, että lähtökohtaisesti uskomukset eivät edellytä julkista evidenssiä, on niiden puolesta kuitenkin esitettävä sitä, jotta ne pysyisivät järkevinä erilaisten haasteiden edessä.

Luonnollinen teologia on Phillipsen mukaan siksikin välttämätöntä, että meillä on varsin paljon sellaista historiallista ja tieteellistä tietoa, joka saattaa puhtaasti ilmoitukseen perustuvat uskomukset kyseenalaiseen valoon. Tiedämme nyt esimerkiksi Raamatun historiallisesta taustasta ja ristiriidoista. Lisäksi tiedämme ilmoituksesta kumpuavat käsitykset esimerkiksi maailman iästä ja eläinkunnan synnystä virheellisiksi. Tunnemme lisäksi lukuisia, toisistaan poikkeavia ilmoituksen arvovaltaa vaativia tekstejä (Raamattu, Koraani, jne.).

Tällaiset seikat eivät tietenkään itsessään tee jumalauskoa perusteettomaksi, mutta Phillipsen mukaan ne kuitenkin tekevät uskonnollisten uskomusten hyväksyminen pelkästään jonkin väitetyn ilmoituksen auktoriteetilla järjettömäksi. Jotta jumalausko olisi järkevää, meillä pitäisi olla ainakin jonkinlaista, ilmoituksesta riippumatonta evidenssiä sen puolesta.

Kirjan toinen osa etenee portaittain. Aivan ensimmäiseksi Phillipse esittää ns. mahdottomuusargumentin, jonka tehtävänä on osoittaa, että teistinen jumalakäsitys on mieletön. Argumentti on lyhykäisesti ilmaistuna seuraava: on mieletöntä soveltaa psykologisia termejä olioon, jolla ei ole ruumista. Phillipsen mukaan psykologinen kielenkäyttömme perustuu kielelliseen ja ruumiilliseen käyttäytymiseemme.

Koska Jumala on määritelmällisesti ruumiiton, ei ole mielekästä sanoa, että hänellä on joitain tahtomuksia tai muita mielentiloja. Tässä kohden Phillipse esittää myös laajan uskonnollisen kielen metaforista ja analogista luonnetta koskevan kritiikin. Jos emme voi sanoa Jumalasta kirjaimellisesti ymmärrettynä mitään inhimillisellä kielellä, kuten jopa Swinburne lopulta tunnustaa, emme Phillipsen mukaan voi tietää Jumalasta mitään.

Sekä Phillipse että Swinburne ovat yhtä mieltä siitä, että jos kerran teistin on esitettävä julkista evidenssiä kantansa puolesta, on teismi samalla viivalla tieteellisten hypoteesien kanssa. Tällöin teismi kuitenkin antautuu alttiiksi ns. aukkojen Jumalan ongelmalle. Swinburne ratkaisee dilemman väittämällä, että teismi selittää sellaisia maailman piirteitä, joita tiede ei selitä.

Phillipse esittää vastaukseksi joukon argumentteja sen puolesta, että teismin selitysvoima on hyvin heikko. Ensinnäkin hän väittää, että Swinburne ei ole tarpeeksi hyvin onnistunut yksilöimään niitä seikkoja, jotka ovat ”liian suuria” tieteen selitettäväksi. Phillipsen mukaan on todennäköistä, että tiede joko selittää tällaiset seikat myöhemmin tai sitten ne ovat illuusioita.

Toinen teismin selitysvoimaa kalvava ongelma koskee sitä, kuinka voimme saada tietoa Jumalan aikomuksista. Jos Jumala ei ole ihmisenkaltainen, niin miten voisimme tietää, mitä hän haluaa tai aikoo tehdä? Swinburnen mukaan voimme saada tietoa Jumalan aikomuksista tuntemalla objektiivisia moraalisia totuuksia. Jos Jumala on kerran hyvä, voimme olettaa hyvän olion toimivan tietyllä tavalla, koska hän tuntee samat moraaliset totuudet kuin me. Phillipse vastaa tähän kritisoimalla moraalin objektiivisuutta ja väittämällä, että vaikka moraali olisikin objektiivista, emme voisi moraalisten totuuksien perusteella tietää juuri mitään Jumalan aikomuksista.

GAS:n kolmas osa on kirjan pisin osa ja käsittelee Swinburnen esittämiä induktiivisia argumentteja teismin puolesta. Swinburnen päämääränä on osoittaa, että teismi selittää ateismia paremmin lukuisat maailmaamme koskevat yleiset seikat, joita tiede ei selitä. Tällaisia ovat esimerkiksi maailman olemassaolo, luonnonlakien olemassaolo, maailman järjestäytyneisyys, maailman sopivuus elämän synnylle, ihmeet ja uskonnolliset kokemukset. Phillipse ottaa tehtäväkseen osoittaa, kuinka kaikki nämä argumentit epäonnistuvat.

Perinpohjaisuudestaan huolimatta on joitakin argumentteja, jotka jäävät GAS:ssa jotakuinkin pinnallisiksi. Ensinnäkin Phillipse ohittaa keskustelut moraalin objektiivisuudesta ja moraalisesta realismista olankohautuksella. Vaikka lukuisat ateistifilosofit ovatkin viime aikoina puolustaneet moraalista realismia, Phillipse olettaa näiden epäonnistuvan parin alaviitteen perusteella. Hän toteaa vain lyhyesti, että moraalinen käyttäytyminen syntyy evoluution tuotteena. Tässä hän ei edes mainitse tälläkin hetkellä kuumana käyvää, ns. moraalin debunkkausta koskevaa keskustelua tietoteorian ja etiikan piirissä.

Toiseksi Phillipsen esittämä Jumalan ruumiittomuuteen perustuva mahdottomuusargumentti vaatisi mielestäni enemmän perusteluja. Phillipse omaksuu Wittgensteinilta peräisin olevan käsityksen psykologisesta kielestä esittämättä muuta kuin pari lyhyttä argumenttia dualismia vastaan. Tämä kanta voi toki pitää paikkansa mutta kovinkaan suosittu nykyfilosofien keskuudessa se ei ole. Nyt näyttää siltä, että Phillipse valitsee itselleen mieluisan kannan ja väittää sitten, että muut kannat ovat sisäisesti ristiriitaisia tai mahdottomia. Vaikka hänen argumenttinsa sitä edellyttää, Phillipse ei onnistu osoittamaan, että esimerkiksi dualismi tai jokin muu teoria olisi mahdoton.

Kolmanneksi Phillipse ohittaa reformoidun epistemologian haasteen laajuuteensa nähden varsin kepeästi. Tässä hän ei juuri poikkea itse Swinburnesta, jonka kriittinen suhtautuminen reformoituun epistemologiaan on hyvin tunnettu. Näiltä osin sekä Phillipse että Swinburne ovat vähemmistössä, sillä analyyttisen tietoteorian piirissä erilaiset reliabilismin muodot (mitä reformoitu epistemologiakin edustaa) ovat paljon Phillipsen ja Swinburnen evidentialismia ja internalismia suositummat. Phillipsen argumenttia tässä sen kriittisessä kohdassa olisi auttanut se, että hän olisi käsitellyt myös muita reliabilistejä kuin Plantingaa.

GAS edustaa erinomaista analyyttista proosaa, vaikka onkin raskasta luettavaa. Pelkästään siksi, että kritiikin kohteena ovat Plantinga ja Swinburne, jotka ovat hyvin laaja-alaisia ja teknisiä filosofeja, joutuu Phillipse tiivistämään monet heidän väitteensä ja omat vastaväitteensä varsin pieneen tilaan. Ruohonjuuritasolla kirja onkin argumenttien viidakko, jonka läpi kahlatessaan ammattitaitoinenkin lukija saa tehdä paljon töitä. Kirjan fyysinen koko lisää myös sen raskautta: vaikka sen pituus on ”vain” 370 sivua, lukija huomaa kuitenkin nopeasti, että sekä fonttikoko että riviväli ovat hyvin pieniä. Löyhemmin ladottuna teksti veisi helposti ainakin 500 sivua.

GAS on laajin ja syvällisin näkemäni ateismin puolustus pitkään aikaan. Edellä mainituista pinnallisuuksista huolimatta Phillipse esittää usein uusia ja kiinnostavia argumentteja ateismin puolesta. Kirjasta paistaa läpi kypsän filosofisen ajattelijan vuosien työ. Tästä kirjasta tullaan uskonnonfilosofian kentällä puhumaan vielä pitkän aikaa.

Artikkeli on julkaistu aiemmin Teologisessa Aikakauskirjassa.

Kirjallisuus: Phillipse, Herman. God in an Age of Science: A Critique of Religious Reason (Oxford: Oxford University Press. 2012. 372s.).

Kuva: Wikimedia Commons. PD.