Ei, jos Alfred Meleltä kysytään.

Olemmeko me vapaita? Olemmeko vastuussa teoistamme? Nämä kysymykset ovat keskeisiä itseymmärryksemme kannalta. Arkikäsityksemme mukaan meillä on vapaa tahto eli pystymme ohjaamaan toimintaamme. Tahdonvapaus liittyy moraaliseen vastuuseen. Olemme vastuussa teoistamme, koska ohjaamme toimintaamme. Uskolla tahdonvapauteen on useita myönteisiä vaikutuksia ihmisen elämään. Psykologiset tutkimukset ovat osoittaneet, että tahdonvapauteen uskovat ihmiset elävät onnellisemmin. He myös ottavat toiset enemmän huomioon, koska he uskovat hallitsevansa toimintaansa ja olevansa vastuussa teoistaan.

Nykyisin vapaata tahtoa kritisoidaan usein tieteen nimissä. Uusimpien tutkimusten väitetään osoittaneen, että vapaa tahto on illuusio. Johtava tahdonvapauteen erikoistunut filosofi Alfred Mele arvioi tieteen haastetta tahdonvapaudelle teoksessaan Free: Why Science Hasn’t Disproved Free Will. Jotta tahdonvapautta koskevia tieteellisiä tuloksia voisi arvioida, on ensin luonnehdittava vapaata tahtoa ja koetettava ymmärtää, mistä vapaan tahdon kritiikissä oikein on kyse.

Mele erottelee kolme eri käsitystä tahdon vapaudesta ja kuvaa niitä ikään kuin bensiinilaatuina. 92-oktaaninen vapaa tahto on kyky tehdä järkeviä päätöksiä ilman, että ulkopuoliset pakottavat tai manipuloivat niiden tekijää. 95-oktaaninen vapaa tahto edellyttää lisäksi, että päätöksentekijä olisi voinut valita toisin samassa päätöksentekotilanteessa. 95-oktaaninen tahdonvapaus siis edellyttää determinismin olevan epätosi: päätöksentekotilanne ei määrää päätöstä, vaan päätöksentekijä voi valita useamman vaihtoehdon joukosta. 98-oktaaninen tahdonvapaus taas tarkoittaa sitä, että 95-oktaaninen valinta useasta mahdollisuudesta tehdään ei-fysikaalisen sielun voimalla.

Tieteen nimissä esitetään kahdenlaisia haasteita tahdonvapaudelle. Aivotutkimukseen perustuvan haasteen mukaan tiedostamattomat aivoprosessit tuottavat päätöksemme, jolloin emme ole vapaita. Sosiaalipsykologisen haasteen mukaan päätöksemme määräävät ympäristö ja sosiaaliset tilanteet.

Aivotutkimukseen nojaavat vapaan tahdon kritiikit perustuvat usein yhdysvaltalaisen neurotieteilijä Benjamin Libetin kokeisiin. Libet kehitti menetelmän, jolla voidaan osoittaa vastaavuuksia aivotapahtumien ja koettujen halujen välillä. Tutkimuksen koehenkilöä ohjeistetaan taivuttamaan rannetta, kun siltä tuntuu. Hänen tulee myös ajoittaa halujaan erittäin nopean sekuntikellon avulla. Samalla hänen aivotoiminnastaan muodostuva sähkö mitataan eli häneltä otetaan aivosähkökäyrä. Libetin kokeet osoittivat, että aivot latautuvat päätöstä varten noin puoli sekuntia ennen ranteen taivuttamista, mutta halu taivuttaa rannetta tulee tietoiseksi noin 0,2 sekuntia ennen ranteen taivuttamista. Libet päättelee tästä, että päätös taivuttaa rannetta on tiedostamaton. Libetin mukaan päätös näet tehdään aivotoiminnan alkaessa, ja aivotoiminta alkaa ennen tietoista päätöksentekoa.

Myös muita neurotieteellisiä kokeita käytetään tukemaan Libetin ajatusta, että päätökset tehdään aivoissa tiedostamattomasti. Libetin koe on toistettu aivoihin suoraan kytkettävillä syväelektrodeilla. Lisäksi aivojen magneettikuvaukset pystyvät ennustamaan koehenkilön toimintaa Libet-tyylisessä valintakokeessa 60% tarkkuudella useita sekunteja ennen, kuin valinta tehdään. Filosofi Daniel Wegner väittääkin päätösten olevan itse asiassa automaattisia, koska ihmiset liikuttavat kehoaan usein automaattisesti, ja kehitysvammaisten avustajat laittavat tiedostamattaan sanoja avustettavien suuhun. Kirjassaan The Illusion of Conscious Will (2002) Wegner pyrkii osoittamaan, että tietoiset ajatukset eivät koskaan ole käyttäytymisemme todellisia syitä.

Melen mukaan Wegnerin ja muiden esittämien, tahdonvapauteen kriittisesti suhtautuvien argumenttien logiikka on aina sama:

1. Aivotutkimuskokeiden koehenkilöt eivät tee tietoisia päätöksiä. (Päätökset tehdään tiedostamatta ja ne tulevat sitten tietoisuuteen. Ihmiset eivät siis todennäköisesti koskaan päätä teoistaan tietoisesti.)
2. Teko on vapaa vain, jos sen perustana ja syynä on tietoinen päätös.
3. ⟹ Tekomme eivät todennäköisesti ole vapaita.

Toinen haaste tahdonvapaudelle tulee sosiaalipsykologiasta. Sosiaalipsykologinen haaste perustuu useisiin tunnettuihin kokeisiin. Sivustakatsojakokeessa koehenkilö osallistuu ryhmäkeskusteluun, joka tosiasiassa tulee nauhalta. Kesken keskustelun yksi keskustelun hahmoista saa sairaskohtauksen. Koe osoitti, että koehenkilöiden auttamishalu riippui siitä, miten monta kanssakeskustelijaa he uskoivat itsellään olevan. 85% yhden äänen kanssa keskustelleista haki apua, kun vain 31% neljän äänen kanssa keskustelleista auttoi.  

Stanfordin vankilakoe ja Milgramin tottelevaisuuskoe taas mittaavat ryhmäpaineen ja roolien vaikutusta. Vankilakokeessa joukko yliopisto-opiskelijoita laitettiin elämään vankilaelämää. Koehenkilöt jaettiin vartijoihin ja vankeihin. Kokeen oli tarkoitus kestää kaksi viikkoa. Se jouduttiin kuitenkin keskeyttämään, kun vartijat ryhtyivät käyttäytymään sadistisesti vankeja kohtaan ja useat vangit romahtivat henkisesti. Milgramin tottelevaisuuskokeessa koehenkilöille taas kerrottiin, että he avustavat oppimista tutkivassa kokeessa. Heidän piti antaa toiselle henkilölle sähköshokkeja, kun tämä vastaa väärin. Sähköshokit olivat näyteltyjä. Silti kaksi kolmesta koehenkilöstä rankaisi toista henkilöä, vaikka tämä ryhtyi huutamaan.

Sosiaalipsykologiset kokeet osoittavat, että sosiaalinen tilanne ja ympäristö vaikuttavat voimakkaasti ihmisten käytökseen. Osoittavatko ne, että tahdonvapaus on illuusio? Melen mukaan sosiaalipsykologinen haaste perustuu seuraavaan argumenttiin:

1. Henkilön tilanne ja sen vaikutus automaattisiin käyttäytymisprosesseihin määräävät hänen toimintansa.
2. Jos henkilön tilanne ja sen vaikutus automaattisiin käyttäytymisprosesseihin määräävät hänen toimintansa, hänen tahtonsa ei ole vapaa.
3. ⟹ Kenenkään tahto ei ole vapaa. (72)

Mele huomauttaa, että tahdonvapauden vastaiset argumentit edellyttävät sekä koetulosten tulkintaa (premissi 1) että filosofista käsitystä tahdonvapaudesta (premissi 2). Hän arvostelee sekä koetulosten tulkintaa että kriitikoiden käsitystä tahdonvapaudesta.

Mele arvostelee aivotutkimuskokeiden tulkintaa monella tavoin. Ensiksi, ei ole perusteltua väittää päätösten tapahtuvan, kun aivot ryhtyvät latautumaan niiden tekemistä varten. Lähtömerkkikokeiden mukaan starttipistoolin tai muun lähtömerkin ja päätöksen väliin jää noin 0,2 sekunnin väli – mikä vastaa haluamisen ja ranteen taivuttamisen välistä aikaa. Näin päätös luultavasti tehdään halun tullessa tietoisuuteen. Toiseksi aivotutkimuskokeiden henkilöt valitsivat taivutushetken mielivaltaisesti, joten tuloksia ei voi suoraan yleistää harkittuihin päätöksiin. Kolmanneksi harkittu päätös voi olla vapaa, vaikka se tehtäisiin tiedostamatta. Voi näet olla, että tietoiset perusteet saavat aikaan tiedostamattoman päätöksen.

Mele osoittaa liian rohkeaksi tulkinnan, että koehenkilöiden toiminta olisi sosiaalipsykologisissa kokeissa ollut täysin tilanteen määräämää. Ensiksi: tietoisuus roolista tai tilanteesta vaikuttaa käytökseen. Esimerkiksi eräs vankilakokeen vangeista vajosi rooliinsa niin täysin, että hän romahti. Kun kokeenpitäjä kertoi hänelle tilanteen olevan vain koe, hänen tilanteensa parani heti. Tietoisuus tilanteesta antaa siis mahdollisuuden ottaa etäisyyttä roolista ja harkita eri vaihtoehtoja. Toiseksi useat vankilakokeen koehenkilöt olivat heikkoluontoisia. He tiesivät tekevänsä väärin totellessaan kokeen johtajaa, mutta eivät silti kieltäytyneet tottelemasta. Kolmanneksi, osa kokeiden koehenkilöistä haki apua, ei kiusannut vankeja eikä antanut shokkeja. Tilanne ei siis täysin määrää käyttäytymistä.

Miksi sitten kokeita pidetään uhkana tahdonvapaudelle? Melen mukaan syynä on, että tahdonvapauden kriitikot nostavat tahdonvapauden kriteerit erittäin korkealle. He näet usein olettavat, että vapaa päätös ei riipu lainkaan aivotoiminnasta, tilanteesta tai perimästä. 92-oktaaninen tahdonvapaus ei kuitenkaan edellytä mitään tällaista. Päätös voidaan tehdä järkevästi ja ilman pakkoa, vaikka se tapahtuisi tilanteen kontekstissa ja nojaisi biologisiin aivoprosesseihin. Lisäksi 95-oktaaninen tahdonvapaus on mahdollista tieteen valossa. Ei näet ole osoitettu, että aivot olisivat deterministisiä eli nykyinen aivotoiminta määräisi täysin tulevan aivotoiminnan. Näin Melen mukaan ei ole mitään tieteellistä syytä epäillä tahdonvapautta, varsinkin kun meillä on arkikokemusta 92-oktaanisesta tahdonvapaudesta.

Melen teos on erinomainen johdatus tahdonvapaudesta ja tieteestä käytyyn keskusteluun. Teos popularisoi filosofisten ja tieteellisten kysymysten yhteispeliä helposti lähestyttävällä tavalla. Mele kuvaa kattavasti tieteellisiä kokeita ja analysoi terävästi niiden merkitystä. Lisäksi Mele kirjoittaa eri maailmankatsomukselliset argumentit täsmällisesti auki. Tämä on valtava ansio nykykeskustelussa, joka vetoaa usein mielikuviin.

Kirjan keskeinen heikkous puolestaan on, että se on pitkälti kopio Melen vuonna 2014 englanniksi julkaisemasta teoksesta Onko vapaa tahto illuusio? Mele esittää pitkälti samat argumentit sokraattisen dialogin keinoin juuri tässä teoksessa, joka julkaistaan suomeksi tänä kesänä. Kaiken kaikkiaan Free on loistava johdatus tieteen ja filosofian rajalla käytävään tahdonvapauskeskusteluun.

Free: Why Science Hasn’t Disproved Free Will. New York: Oxford University Press. 2014. 98 sivua.

Kuva: Richard Schneider@Flickr.com. CC BY-NC 2.0.