Voiko Jumalan ominaisuuksista päätellä, minkälaisen maailman hän valitsee luoda kaikkien loogisesti mahdollisten maailmojen joukosta? Tunnetun uskonnonfilosofin Richard Swinburnen mukaan voi. Tässä artikkelissa opiskelemme, mistä tässä väitteessä on kyse.

Pariisi vuonna 1802. Kuuluisan kertomuksen mukaan Napoleon Bonaparte kysyy ranskalaiselta matemaatikolta Pierre-Simon Laplacelta, miksi tämän tähtitiedettä käsittelevässä kirjassa ei mainita Jumalaa lainkaan. Laplacen vastaus kuuluu: “Sitä hypoteesia en tarvinnut.”

Kelataan kaksisataa vuotta eteenpäin, ja kanaalin toisella puolella Richard Swinburne väittää Oxfordin oppituolista, että nimenomaan hypoteesi Jumalasta on tarpeellinen, jotta hänen olemassaolonsa tai -olemattomuutensa todennäköisyyttä voidaan arvioida, liittyipä tähtitiede siihen tai ei.

Bayesilaista evidentialismia opettelemassa

Swinburnen näkemys, jonka mukaan Jumalan olemassaolosta voidaan muodostaa hypoteesi, kuuluu evidentialismiksi  (engl. evidence, todiste) kutsutun uskonnonfilosofian näkemyksen alle. Yksi usein kuultu vastaväite evidentialismille on, että Jumalaa ei voi edes periaatteessa pitää hypoteesina, jonka paikkansapitävyyttä on mahdollista arvioida joillakin julkisilla, kaikille avoimilla kriteereillä. Kaikkivoivan olennon tekoja kun ei voi mitenkään ennustaa ja niinpä maailmassamme ei ole mitään piirrettä, joka puhuisi Jumalan olemassaoloa vastaan tai sen puolesta.

Swinburne on tästä eri mieltä ja väittää, että teismistä voi aivan hyvin muodostaa filosofisesti koeteltavan hypoteesin. Näin voi tehdä ainakin hyödyntämällä analyyttisen filosofian työkaluja ja termistöä kysymyksessä Jumalan olemassaolosta. Tätä kautta Swinburne päätyykin väittämään muun muassa, että:

1) Jumalan toimia voi ennustaa

2) Teismillä on ennustusvoimaa havaitsemamme kaltaiselle universumille

Ennen kuin etenemme, muistutan että lyhyen johdannon Swinburnen systeemiin ja henkilöhistoriaan tarjoaa Jouko Ala-Prinkkilän vieraskynä Areiopagilla, joka kannattaa lukaista ensin, jos jotkin tämän artikkelin termit vaikuttavat vierailta. Itse jatkan tässä artikkelissa bayesilaisen epistemologian tarkempaa selvittelyä ennustusvoiman käsitteeseen keskittyen. Toinen Swinburnelle keskeinen käsite, hypoteesin yksinkertaisuus, ansaitsee oman artikkelinsa ja kenties sellainen vielä Areiopagilla julkaistaan.

Ennustusvoiman käsite esiintyy todennäköisyyslaskennassa tavallisen Bayesin kaavan yhteydessä. Kaava näyttää tältä:

\[ P(h|e \& k) = p(h|k)  \frac{P(e|h \& k)}{P(e|k)} \quad\]

Kaavassa on kolme termiä, joiden tunteminen on välttämätöntä bayesilaisuuden käsittämiseksi sellaisena kuin Swinburne sitä soveltaa. Niitä ovat vasemmalta oikealle lueteltuna ja Swinburnen käyttämän termistön mukaan posterioritodennäköisyys P(h|e & k), prioritodennäköisyys P(h|k) ja selitysvoima P(e|h & k)/P(e|k). Viimemainitun osamäärän osoittaja on nimeltään ennustusvoima P(e|h & k) ja nimittäjä evidenssin prioritodennäköisyys P(e|k) (näistä käytetään muissa yhteyksissä usein nimityksiä likelihood ja marginaali). Kaavaan sisältyvät todennäköisyydet ovat nimeltään ehdollisia todennäköisyyksiä, jotka kuvaavat tietyn asiaintilan todennäköisyyttä, jos oletamme pystyviivan oikealla puolella olevan todeksi.

Bayesilaiset katsovat, että Bayesin kaava kuvaa oikein uskomusten päivittämisprosessia: hypoteesin h posterioritodennäköisyys kuvaa hypoteesin tarkastelijan arvioimaa todennäköisyyttä hypoteesille sen jälkeen, kun hypoteesin kannalta olennaisen todistusaineiston eli evidenssin e tarkastelu on suoritettu. Hypoteesin prioritodennäköisyys puolestaan on saman hypoteesin todennäköisyys ennen evidenssin tarkastelua.

Hypoteesin selitysvoimaa kuvaa hyvin lainaus Swinburnelta itseltään. Sen mukaan hypoteesilla

”on selitysvoimaa, jos se tekee välttämättömäksi tai todennäköiseksi monien erilaisten ilmiöiden esiintymisen, joiden kaikkien on havaittu esiintyvän, ja joiden esiintyminen ei muutoin ole odotettavissa.” (Ala-Prinkkilä, s. 156)

Toisin sanoen, mitä selitysvoimaisempi hypoteesi on, sitä todennäköisemmin sitä koskevan evidenssin olemassaolo on odotettavissa.

Selitysvoimatermissä oikeastaan juuri osoittaja eli hypoteesin ennustusvoima kuvaa tätä odotettavuutta. Se on todennäköisyys evidenssin olemassaololle, kun oletamme todeksi hypoteesin ja taustatiedon. Nimittäjän eli evidenssin prioritodennäköisyys asettaa osoittajan lukuarvon mittasuhteisiin eli normalisoi sen, jolloin juuri hypoteesin antama lisä ennusteeseen tulee esiin.

Oleellinen kysymys tässä yhteydessä on, minkälaisilla hypoteeseilla ei sitten ole lainkaan ennustusvoimaa? Swinburne vastaa, että hypoteesin ennustusvoiman tulee olla suurempi kuin evidenssin prioritodennäköisyyden, eli että P(e|h & k) > P(e|k). Toisin sanoen evidenssin tulee olla odotettavampaa hypoteesin ollessa totta kuin ilman hypoteesia. Edelleen, Swinburnen mukaan tämä täyttyy jos ja vain jos P(e|h & k) > P(e|~h & k) eli kun evidenssi on odotettavampaa hypoteesin ollessa totta, kuin sen ollessa epätotta. Tämä jälkimmäinen ehto on se, jota Swinburne ennen kaikkea tarkastelee.

Case hienosäätö: teismin ennustusvoima ruumiilliset, moraaliset ja tietoiset olennot mahdollistavalle universumille

Kuinka sitten ennustusvoima toimii käytännön argumentin yhteydessä? Yksi paljon intohimoja ja keskustelua herättävä aihepiiri niin maailmalla kuin Areiopagin kommenttiketjuissakin on ollut universumimme niin sanottu hienosäätö. Puheella hienosäädöstä viitataan siihen, että nykyisen luonnontieteellisen tietomme perusteella ihmisen kaltaisen älyllisen, moraaliseen päätöksentekoon pystyvän ruumiillisen olennon olemassaolo riippuu muun muassa tiettyjen luonnonvakioiden osumisesta hyvin kapealle vaihteluvälille vakioiden mahdollisten arvojen koko vaihteluväliin nähden: jos jokin ihmiselämään vaadituista parametreista poikkeaisi nykyisestä arvostaan hiukankin, ihmiselämä olisi mahdotonta (vaikka yksinkertaisemmat elämänmuodot kenties olisivatkin mahdollisia).

En tässä yhteydessä puutu siihen keskusteluun, onko esimerkiksi luonnonvakioilla todellisuudessa tällaista hienosäätöpuheen edellyttämää vaihteluväliä, sillä tarkoitukseni on tässä yhteydessä ainoastaan havainnollistaa Swinburnen argumenttia, jonka rakenne on sama riippumatta hienosäädön olemassaolosta. Jos hienosäätökeskustelu kiinnostaa enemmän, suosittelen kääntymään suoraan alan gurun, fyysikko-filosofi Robin Collinsin tuotannon puoleen, jolta erityisesti suosittelen lukemaan hänen artikkelinsa hienosäädöstä Blackwell Companion to Natural Theology -kirjassa (ja etsimään käsitettä EI-range (Epistemically Illuminated range)). Tästä aineistosta pääsee kätevästi alkuun myös hienosäätöargumenttia kritisoivien kantojen suhteen.

Joka tapauksessa monet fyysikot tuntuvat ajattelevan parametrien osuvan selitystä kaipaavan kapealle alueelle, mikä osaltaan lienee innoittanut erilaisia teorioita Big Bangia edeltävistä tai sitä perustavimmista tapahtumista ja mahdollisista olosuhteista.

Mutta miten teismin ennustusvoima liittyy hienosäätöön? Eikö kaikkivaltius Jumalan ominaisuutena ole varsin tuhoisa juuri hienosäädön tapauksessa? Kaikkeen pystyvä Jumala voi tehdä mitä hyvänsä, eikä yksikään luonnonvakion arvo tai luonnonlain alkuehto ole sen ennustettavampi kuin toinenkaan. Näin on, mutta vain jos tarkastelemme kaikkivaltiutta Jumalan ainoana ominaisuutena. Sen sijaan niin Swinburnen kuin useimpien muidenkin teististen jumalakäsitysten mukaan Jumala on myös hyvä. Swinburnen mukaan tämä toimii rajoitteena Jumalan toiminnalle siten, että kaikki loogisesti mahdolliset maailmat eivät suinkaan ole sellaisia, että Jumala tahtoisi ne luoda. Esimerkiksi tarkoituksetonta kärsimystä sisältävät maailmat eivät koskaan ole hyvän Jumalan suunnitelmissa.

Toisaalta Swinburne yrittää osoittaa, että teismillä on hypoteesina edes jonkin verran ennustusvoimaa P(e|h & k) havaitsemamme kaltaisen universumin olemassaololle, joka mahdollistaa ruumiillisten ja moraalisesti tietoisten agenttien olemassaolon. Evidenssinä e on siis viime kädessä ihmisruumiiden olemassaolo. Jotta teismin voisi kuitenkin sanoa ennustavan tämän, täytyy ennuste oikeuttaa tavalla, joka ei ole suoraan riippuvainen evidenssistä itsestään. Siksi Swinburne lähtee perustelemaan teismin ennustusvoimaa ruumiit mahdollistavan universumin luomiselle Jumalan hyvyydestä käsin.

Tällä tiellä ensimmäisenä täytyy päättää, tulisiko Jumalan luoda yhtään mitään. Swinburne päätyy siihen, että koska Jumalan ulkopuolisen todellisuuden luominen on parempi asia kuin luomisesta pidättäytyminen, Jumala ennemmin luo jotain kuin ei luo.

Kun Jumala näin päättää luoda, seuraava askel ennustusvoiman määrittämisessä on selvittää, minkälainen tuon luomuksen tulisi olla. Swinburne hahmottelee seuraavat olennaisina pitämänsä rajaukset mahdollisten oliolajien vaihtoehdoille: 1) eloton olio, 2) elävä olio ilman moraalista tietoisuutta ja vapaata tahtoa, 3) elävä, moraalisesti tietoinen olio, jolla on rajallisesti vapaa tahto sekä rajalliset kyvyt ja tiedot tai 4) elävä olento, joka on täydellisen vapaa ja jolla on rajoittamaton tieto ja rajoittamattomat kyvyt. Näistä viimeinen on tietenkin Jumala itse, jota Jumala ei voi luoda, jotta luominen olisi mielekäs käsite. Jumalaa lähin eli seuraavaksi paras vaihtoehto on numero kolme (johon ihmiset kuuluvat), ja siksi Jumala valitsee vähintään sen olemassaolon mahdollistavan maailman.

Mutta miksi juuri ruumis (ja sen mahdollistava universumi)? Eikö Jumala voisi luoda kategorian kolme olentoja yhtä hyvin ruumiittomina? Tämän Swinburne perustelee moraalisen valinnan mahdollisuudesta käsin. Valinta hyvän ja pahan välillä tulee mahdolliseksi vain rajallisen vapauden suovan rajallisen ruumiin myötä, sillä ruumiista aiheutuvat ne irrationaaliset impulssit, jotka tekevät valinnan pahaan mahdolliseksi. Swinburnen luonnollisen teologian mukaisella Jumalalla tällaista rajallista ruumista ei ole, eikä siksi myöskään rajallista vapautta eikä siksi todellista mahdollisuutta pahaan: Jumala on täydellisen vapaa ja rationaalinen, ja hänen valintansa ovat siksi aina hyviä.

Swinburne kuvaa lisäksi ihmisen luomisen olevan lapsen itsenäiseksi kasvattamiseen verrattavissa oleva teko, jonka vanhemmat (ja oletettavasti kaikki rationaaliset ihmiset) yleensä myöntävät olevan hyvä asia, mutta joka kuitenkin sisältää riskejä siitä, että lapsi tekee vääriä valintoja. Moraalisten olentojen tapauksessa riskin realisoitumisesta seuraavaa pahuutta Jumala rajoittaa juuri ruumiillisuudella, jonka ansiosta pahuutta sitoo materia, toisin kuin se esimerkiksi henkiolennon tapauksessa sitoisi. Näin teismillä on Swinburnen mukaan ainakin jonkin verran ennustusvoimaa ruumiilliset, moraaliset agentit mahdollistavan universumin olemassaololle.

Case hienosäätö: fysikaalisen todellisuuden prioritodennäköisyys perimmäisenä brute factina

Jotta hienosäätö voitaisiin ottaa mukaan Swinburnen kumulatiiviseen argumenttiin Jumalan olemassaolon puolesta, on Swinburnen taktiikkana osoittaa fysikalistinen vaihtoehto epätodennäköiseksi eli esimerkiksi joko hienosäädetyn universumin tai sellaisen tuottavan multiversumin prioritodennäköisyys pieneksi mainitun relevanssiehdon P(e|h & k) > P(e|~h & k) mukaisesti. Siinä viimemainittu termi on evidenssin prioritodennäköisyys sillä ehdolla, että Jumala ei ole olemassa. Onko evidenssinä yksittäinen universumi vai jokin multiversumin muoto, ei lopulta ole Swinburnen mielestä kovinkaan merkityksellistä.

Fysikalistisen vaihtoehdon prioritodennäköisyyden arviointi tapahtuu Swinburnelle keskeisen yksinkertaisuus-käsitteen kautta. Lyhyesti sanottuna Swinburne uskoo hypoteesin yksinkertaisuuden kasvattavan sen prioritodennäköisyyttä. Swinburnen mukaan multiversumihypoteesit ovat kuitenkin monimutkaisia seuraavalla tavalla.

1) Hienosäädetty universumi on priorisesti epätodennäköinen (seuraa hienosäädön määritelmästä).

2) Multiversumi voi synnyttää hienosäädetyn universumin joko pelkästään muuttamalla tuntemissamme luonnonlaeissa esiintyviä vakioita vaihteluvälillään, mikä edellyttää kuitenkin edelleen jonkin priorisesti epätodennäköisen eli monimutkaisen vakionsäätelymekanismin olemassaoloa.

3) Hienosäädettyjä universumeita voi syntyä muuttamalla paitsi vakioita, myös itse luonnonlakeja. Sekä vakioita että lakeja muuttelevalla multiversumilla on suurempi mahdollisuus synnyttää hienosäädetty universumi, kun se käy vaihtoehtojansa läpi.  Tällainen vakioita ja lakeja muuttava multiversumin mekanismi on kuitenkin monimutkaisempi kuin mekanismi kohdassa 2.

Samalla kun siis fysikalististen vaihtoehtojen kyky tuottaa universumeita kasvaa, kasvaa myös niiden monimutkaisuus, jolloin niiden priorinen todennäköisyys vähenee. Swinburnen pyrkimys vaikuttaisi olevan osoittaa, että mikä tahansa fysikalistinen, teistisen Jumalan olemassaolon kieltävä näkemys – jokin ikuinen tai muuten itseriittoinen universumi tai multiversumi – johtaa joka tapauksessa siihen, että fysikaalisella todellisuudella selittämättömänä kontingenttina brute factina on matala evidenssin priorinen todennäköisyys, jolloin ehto P(e|h & k) > P(e|~h & k) teismin hyväksi täyttyy.

Tämä ei riitä tietenkään yksin osoittamaan Jumalan olemassaoloa, mutta se riittää Swinburnelle liittämään hienosäädön osaksi Jumalan olemassaoloa tukevaa kumulatiivista argumenttia.

Artikkelin seuraavassa, huomenna ilmestyvässä osassa käsittelen joitakin Swinburnen näkemystä vastaan suunnattuja argumentteja. Kommentointi on mahdollista tämänkin artikkelin yhteydessä, mutta pyydän säästämään toistaiseksi mahdollisesti esiin nousevat vastaväitteet huomisen artikkelin kommenttiketjuun.

Kirjallisuutta:

Richard Swinburne. (2004). The Existence of God. Oxford University Press.

Jouko Ala-Prinkkilä. (2014). Todennäköisin vaihtoehto: Richard Swinburnen käsitys kristillisen teismin rationaalisuudesta. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 278.

Kuva: Greg Rakozy@Unsplash.com. CC0.

Muokkaus 8.5. 2019 klo 9:45, kohta ”Samalla kun siis fysikalististen vaihtoehtojen ennustusvoima kasvaa” muutettu muotoon ”Samalla kun siis fysikalististen vaihtoehtojen kyky tuottaa universumeita kasvaa”.