”[Varhaisella keskiajalla] kristillinen kirkko väitti kaiken tiedon sisältyvän Raamattuun ja kirkon traditioon…Kirkko otti itselleen tiedon säilyttäjän ja välittäjän aseman ja oli aina valmiina turvautumaan maalliseen vallankäyttöön pakottaakseen kansan kuuliaiseksi päätöksilleen. Näin kirkko valitsi suunnan, joka samalla ratkaisi sen koko tulevan toimenkuvan: kirkosta tuli Euroopan älyllisen kehityksen este yli tuhannen vuoden ajaksi.”

– John William Draper, History of the Conflict between Religion and Science (1874)

Myytti siitä, kuinka keskiajan kirkko vastusti tiedettä, ei todennäköisesti katoa mihinkään – osaksi koska se sopii niin hyvin yhteen muiden suosittujen keskiaikaa koskevien myyttien kanssa ja osaksi koska se on niin helppo panna kokoon.

Jos on koskaan kuullut Tertullianuksen haasteesta – ”Mitä tekemistä Ateenalla on Jerusalemin kanssa?” – tai Galileosta inkvisition edessä, voi vain yksinkertaisesti yhdistää nämä kaksi asiaa toisiinsa. Tarvitsee vain olettaa, että keskiajan kirkko tuomitsi Galileon koska tämä teki mitä parhaiten osasi, mutta tämäkin oletus on myytti. (Tosiasiassa, kuten myytin 8 kohdalla selitetään, sensuroidessaan Galileon opetuksia varhaismodernin ajan katolinen kirkko tulkitsi Raamattua uudella kirjaimellisella tavalla, joka olisi hämmästyttänyt Augustinusta ja Tuomas Akvinolaista.)

Keskiaikaan perehtyneet tutkijat ovat suurimmaksi osaksi hylänneet sivistymättömän ajatuksen keskiajasta kristinuskon synnyttämänä tuhannen vuoden pysähtyneisyyden ajanjaksona. Tieteenhistorian popularisoijien keskuudessa sama ajatus kuitenkin elää ja voi hyvin – ehkä siitä syystä että viime aikojen popularisoijat ovat kritiikittömästi seuranneet edeltäjiään sen sijaan että olisivat kääntyneet tiedemiesten puoleen.

Tarkastellaanpa seuraavaa väitettä tuoreesta Princeton University Pressin julkaisemasta Robert Wilsonin kirjasta. Tekstissä lainataan Tertullianusta (n. 160-n. 220)havainnollistamaan kuinka kristillisen uskon pohjana on ajatus siitä, että kristillinen sanoma oli tärkein opastaja ja totuus eikä sen sisältöön pitänyt puuttua. Tämä sitoutuminen kristinuskon sanomaan oli ja on yhä kristinuskon tärkein perusta. Varmaa kuitenkin on, että se lamaannutti luonnontieteellisen tutkimuksen, joka sitten kitui Rooman valtakunnan tuhoa seuranneiden tuhannen vuoden ajan. Kristinuskon keskeiset tekstit ovat peräisin antiikin ajoilta. Kenties tästä syystä noiden tuhannen vuoden aikana alettiin myös joihinkin sekulaareihin antiikin teksteihin suhtautua uudella tavalla: ajateltiin, ettei esimerkiksi kreikkalaisen luonnontieteellisen kirjallisuuden sisältöön saanut kajota. Nämä tekijät johtivat aikanaan erääseen kristinuskon ja tieteen välisen historian onnettomimmista tapahtumista – Galileon oikeudenkäyntiin.

Wilsonin kirjassa ei ole alaviitteitä, mutta hän saattoi ammentaa tietonsa astronomi Carl Saganin kirjasta Cosmos (1980), joka oli Wilsonin kirjan suosittu edeltäjä. Tämä televisiokanava PBS:n dokumenttisarjaan Cosmos liittyvä kirja päättyy aikajanaan astronomian historian henkilöistä. Keskiajan tutkijoiden keskuudessa aikajana on kuuluisa siitä, että se käsittelee antiikin Kreikan (Thaleksesta Hypatiaan), jättää sitten tuhat vuotta tyhjäksi ja aloittaa uudelleen Leonardo da Vincistä ja Kopernikuksesta.

Selitteen mukaan tyhjä väli on ”ihmiskunnan katkerasti hukattu tilaisuus”. Myytin voima on niin suuri, että Saganin ei edes tarvitse nimetä syyllistä. Sagan on vuorostaan saattanut ottaa mallia Henry Smith Williamsin kirjasta Great Astronomers (Simon and Schuster, 1930). Kirjan keskiaikaa käsittelevä luku koostuu kahdesta Raamatun sitaatista, joiden kerrotaan olevan peräisin eräästä ”itämaisesta antologiasta”, ja näitä seuraavista useista tyhjistä sivuista. Passiivinen versio myytistä olettaa yksinkertaisesti keskiajan vastauksen Tertullianuksen kysymykseen olevan että Ateenalla ei ollut mitään tekemistä Jerusalemin kanssa (ks. Myytti 1). Ainoastaan Jerusalem oli tärkeä, joten kukaan ei välittänyt Ateenasta (tai Aleksandriasta).

Myytin aktiivisemmassa versiossa keskiajan kirkko käy avoimesti toimeen suitsiakseen tieteellistä tutkimustyötä: se vangitsee aikansa luovimmaksi tiedemieheksi mainitun Roger Baconin (n. 1214–1294) joko kahdeksi, kymmeneksi, neljäksitoista tai viideksitoista vuodeksi, riippuen mitä nettisivua käytetään lähteenä. Väite siitä, että Bacon vangittiin (vangitsijan kerrotaan olleen hänen oman fransiskaanisen veljestönsä johtaja) esiintyy ensimmäisen kerran noin kahdeksankymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen ja on jo pelkästään tästä syystä herättänyt epäilystä. Ne tiedemiehet, jotka pitävät väitettä uskottavana, yhdistävät sen Baconin viehtymykseen oman aikansa ennustuksiin. Näillä ennustuksilla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä Baconin tieteellisten, matemaattisten tai filosofisten kirjoitusten kanssa.

Joka tapauksessa tieteenhistorioitsijat ovat esittäneet runsaasti todisteita tätä myyttiä vastaan. John Heilbron, joka ei ole Vatikaanin puolestapuhuja, osui oikeaan aloittaessaan kirjansa The Sun in the Church seuraavin sanoin: ”Kuuden vuosisadan aikana, alkaen antiikin sivistyksen uudelleen elpymisestä keskiajan lopulla aina valistuksen aikaan asti roomalaiskatolinen kirkko tuki astronomista tutkimusta taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti enemmän kuin yksikään toinen yksittäinen instituutio ja luultavasti enemmän kuin kaikki muut yhteensä.” Heilbronin näkemys voidaan yleistää astronomiaa laajemmalle.

Lyhyesti sanottuna keskiajalla syntyivät yliopistot, jotka kehittyivät paavin aktiivisella tuella. Näitä poikkeuksellisia laitoksia kehittyi spontaanisti kuuluisien mestareiden ympärille Bolognan, Pariisin ja Oxfordin kaltaisissa kaupungeissa ennen vuotta 1200. Vuoteen 1500 mennessä ympäri Eurooppaa oli syntynyt jo kuutisenkymmentä yliopistoa.

Mitä merkitystä tällä kehityksellä on käsittelemämme myytin kannalta? Noin 30 prosenttia opinnoista keskiaikaisessa yliopistossa keskittyi luonnollista maailmaa käsitteleviin aiheisiin ja teksteihin. Tämä ei ole merkityksetön seikka. Yliopistojen lisääntyminen vuosien 1200 ja 1500 välillä merkitsi sitä, että sadat tuhannet opiskelijat – yksin Saksan yliopistoissa vuodesta 1350 alkaen neljännesmiljoona – saivat kreikkalais-arabialaista traditiota seuraavaa opetusta luonnontieteessä. Yliopistojen kehittyessä opetusohjelmaan sisällytettiin enemmän latinankielisten oppineitten tekstejä, joissa traditiota kehitettiin eteenpäin alkuperäisten suuntaviivojen mukaisesti.

Jos siis keskiajan kirkko oli aikonut lannistaa tai tukahduttaa tieteen, se teki valtavan virheen sietäessään – saati tukiessaan – yliopistoja. Kreikkalais-arabialainen luonnontiede ja lääketiede saivat uudesta instituutiosta ensi kertaa pysyvän kodin, jonka tiede satunnaisista ylä- ja alamäistä huolimatta on tähän päivään asti säilyttänyt. Kymmenet yliopistot tutustuttivat suuret määrät opiskelijoita euklidiseen geometriaan, optiikkaan, kasvuun ja lisääntymiseen liittyviin kysymyksiin, astronomian perusteisiin sekä maan pyöreää muotoa puoltaviin argumentteihin. Jopa ne opiskelijat, jotka eivät suorittaneet tutkintojaan loppuun saakka saivat silti perusopetusta luonnonfilosofiassa ja matemaattisissa tieteissä ja omaksuivat näihin oppiaineisiin kuuluvan ymmärryksen luomakunnasta.

Kyseessä oli hyvin tärkeä kulttuurin ilmiö, sillä se vaikutti useiden satojen tuhansien opiskelijoiden suuruiseen oppineeseen eliittiin: tähän päivään asti säilyneet yliopistoon 1400-luvun puolivälissä kirjoittautuneiden opiskelijoiden luettelot Saksan hallitsemilta alueilta (kuten Wienistä, Heidelbergistä ja Kölnistä) ylsivät määriin, joita ei myöhemmin saavutettu ennen kuin vasta 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa.

Joku voi silti huomauttaa, että eivätkö useimmat opiskelijat olleet munkkeja tai pappeja, jotka viettivät suurimman osan ajastaan opiskellen teologiaa, tieteiden kuningatarta? Eikö selitykseksi riitä se, että kaikki tiedemiehet olivat teologeja? Nämä kysymykset muodostavat kokonaan oman myyttien ryhmän. Useimmat opiskelijat eivät lähellekään täyttäneet vaatimuksia opiskellakseen teologiaa (joka yleensä oli maisterin tutkinnon tasoinen). He jäivät taiteiden tiedekuntiin, joissa opiskeltiin ainoastaan ei-uskonnollisia aineita, kuten logiikkaa, luonnonfilosofiaa ja matemaattisia tieteitä. Itse asiassa tiedekuntien välisten erimielisyyksien seurauksena taiteiden tiedekunnan opiskelijoilta oli kielletty teologisten aiheiden käsitteleminen. Lyhyesti sanottuna useimmat opiskelijat eivät opiskelleet lainkaan teologisia tai raamatullisia aineita.

Useista yliopistoista teologinen tiedekunta vieläpä puuttui kokonaan. Hyvin harvoissa yliopistoissa oli teologinen tiedekunta 1200-luvulla eikä myöhemmin perustetuille yliopistoille alun perinkään sallittu sellaista. Myöhemmällä keskiajalla paavit antoivat luvan perustaa lisää teologisia tiedekuntia. Suuren skisman aikana kaksi toisensa kirkonkiroukseen julistanutta paavia kilpaili keskenään poliittisten hallitsijoiden uskollisuudesta myöntämällä teologisia tiedekuntia joillekin yliopistoille joilla ei ollut sellaista ennen ollut, kuten Wieniin. Siitäkin huolimatta vain pieni vähemmistö opiskelijoista opiskeli lainkaan teologiaa, joka pohjoisen yliopistoissa oli pienin kolmesta tärkeämmästä tiedekunnasta. Ylivoimaisesti suosituin erikoisala oli oikeustiede, joka avasi mahdollisuuden uralle sekä kirkon että maallisten hallitsijoiden paisuvassa byrokratiassa.

Mitä tulee teologian asemaan tieteiden kuningattarena, lausuman takana on Aristoteles – ei yksikään kristitty teologi. Aristoteleen ajatuksena oli että metafysiikka tai teologia (”olemisen tiede”) oli sekä matematiikkaa että luonnonfilosofiaa (nämä olivat kaksi muuta hänen teoreettista ”tiedettään”) tärkeämpi filosofian osa-alue. Monet keskiajan tiedemiehet kyllä tunnustivat teologian korkean arvon, mutta sen aseman tieteiden joukossa kyseenalaistivat nimenomaan teologit itse. Oxfordin yliopiston kansleri ja Lincolnin piispa Robert Grosseteste (k. 1253) oli sitä mieltä, että älylle, jota ei rasita fyysisen ruumiin taakka, teologia tarjosi varmempaa tietoa kuin matematiikka tai luonnonfilosofia, mutta meille kuolevaisille maan päällä matematiikka tarjosi varmempaa tietoa. Aristoteleen kriteereihin vedoten italialainen teologi ja filosofi Tuomas Akvinolainen (n. 1225–1274) perusteli myöhemmin teologian olevan tiede.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet yhtä mieltä Akvinolaisen kanssa. Samalla tavoin Aristoteleeseen vedoten William Occamilainen (n. 1287–1347), vaikutusvaltainen englantilainen fransiskaani, kiisti teologian olevan tiede. Hän totesi, että tieteen premissien on oltava paremmin tunnettuja kuin siitä tehtyjen johtopäätösten. Teologian lähtökohtia ovat kuitenkin uskonkappaleet, jotka usein, kuten Occamilainen mielellään huomautti, ihmisten silmissä ovat ”kaikkien, tai suurimman osan, tai ainakin viisaimpien mielestä vääriä”. Teologiaa ei tästä syystä tullut lukea tieteiden joukkoon.

Kaiken lisäksi useimmat opiskelijat ja maisterit eivät olleet vannoneet pappis- tai luostarivalaa. Siitä huolimatta heillä oli silti papillinen asema, ainakin pohjoisen yliopistoissa kuten Pariisissa. Kyseessä oli vaivalla hankittu oikeudellinen asema, josta ei seurannut juurikaan muodollisia uskonnollisia tai muunlaisia velvollisuuksia (opiskelijat saattoivat esimerkiksi solmia avioliiton), mutta se toi mukanaan yhden tärkeän etuoikeuden, jota kaupunkien asukkaat paheksuivat. Maallisen oikeuden sijaan opiskelijat joutuivat tuomittavaksi vähemmän ankaraan yliopistolliseen tai kirkolliseen oikeuteen.

Tästä oli suurta hyötyä, jos opiskelija vaikka surmasi kaupunkilaisen kapakkatappelussa. (Pariisissa opiskelijat saivat itselleen kyseisen oikeuden mentyään lakkoon juuri tämän kaltaisen sattumuksen jälkeen.) Huolimatta siitä, että opiskelijoiden enemmistö ei kuulunut kirkonmiehiin tai luostariveljiin, moni sen ajan tunnetuimmista luonnonfilosofisten tekstien kirjoittajista tai matemaattisten tieteiden tutkijoista tuli heidän joukostaan.

Saako myytti uutta tulta siitä, jos paljastan että Aristoteleen luonnonfilosofiaa käsittelevät luennot kiellettiin Pariisissa 1210 (ekskommunikaation eli kirkonkirouksen uhalla) sekä 1215 (ilman tarkemmin määriteltyä rangaistusta)? Ei saa. Kirkonmiehet toki käyttivät valtaansa ja langettivat nämä tuomiot, mutta on harhaanjohtavaa sanoa, että ”kirkko” teki niin, mikä tarkoittaisi, että tuomiot koskivat koko kristikuntaa. Kummassakin tapauksessa tuomiot olivat kuitenkin paikallisia, maakuntien piispojen tai Pariisissa Rooman kardinaalilegaatin määräämiä.

Onko tämä keskiaikaista hiustenhalontaa? Päinvastoin: kyseinen ero on äärimmäisen merkittävä. Kun tehdään ”kirkosta” toimija tapauksissa, joissa tuomio on paikallinen, ilmaisu on teknisesti oikea mutta hyvin harhaanjohtava. Tällaiset käskyt vaikuttivat vain pienen pieneen murto-osaan väestöstä ja yleensä vain lyhyen aikaa kerrallaan. Tuomiot eivät koskeneet opiskelijoita ja maistereita muualla. Esimerkiksi Oxfordissa ei 1200-luvun alussa annettu tällaisia kieltoja (itse asiassa Oxfordissa Aristoteleeseen suhtauduttiin hyvin suosiollisesti).

Ei ole myöskään viitteitä siitä, että tuomioilla olisi ollut suurta tai pitkäaikaista merkitystä ihmisille siinä hiippakunnassa, jota tuomio koski (lähinnä siis Pariisissa). Tiedämme, että huolimatta vuoden 1215 tuomiosta Roger Bacon opetti Aristoteleen Fysiikkaa Pariisissa 1240-luvulla. Vielä huomattavampaa on, että vuoteen 1255 mennessä Aristoteleen aiemmin tuomitut luonnonfilosofiset tutkielmat oli otettu osaksi kandidaatin ja maisterintutkintojen vaatimuksia Pariisin taiteiden tiedekunnassa, aivan kuten oli jo tapahtunut tai tulisi tapahtumaan useimmissa keskiaikaisissa yliopistoissa. On joka tapauksessa muistettava, että Pariisin tapaus ei ollut tyypillinen: Pariisi sai osakseen paljon useampia piispallisia tuomioita kuin yliopistot keskimäärin ja aivan ymmärrettävistä paikallisista syistä. Useimmat muut yliopistot eivät kohdanneet tämänkaltaista häirintää.

Mikä sitten oli tällaisten tuomioiden merkitys tieteen tekemiselle keskiajan Euroopassa? Yhdestä yksinkertaisesta syystä häviävän pieni: tuomiot olivat yleensä sidottuja johonkin tiettyyn paikkaan, kun taas opiskelijat ja maisterit eivät olleet. He saattoivat pakata tavaransa ja siirtyä muualle, ja niin he myös tekivät. Kun siis Pariisin yliopisto meni lakkoon vuosina 1229–1231 paikallisviranomaisten kanssa tapahtuneen konfliktin takia, Toulousen yliopisto kutsui Pariisin opiskelijoita matkustamaan etelään (”toiseen luvattuun maahan, joka virtaa maitoa ja hunajaa… jonka viinitarhoissa hallitsee Bacchus”) ja muistutti heitä, että Toulousessa Aristoteles ei ollut pannassa (”Ne, jotka haluavat tutustua luonnon syliin pohjia myöten, voivat täällä opiskella Pariisissa kiellettyjä Aristoteleen kirjoja.”) Pariisi, ”uusi Ateena”, aukesi pian uudelleen, kiitos paavin bullan Parens scientiarum (”tieteiden äiti”), joka enimmäkseen säilytti maistereiden etuoikeudet vastoin piispan aikeita.

Entä sitten 1277, jälleen Pariisissa, kun ”kirkko” kielsi 219 akateemista tutkimusaihetta? Tämä kaikkein kuuluisin keskiajan tuomioista hyökkäsi astrologista determinismiä, useita aristoteelisia teesejä (mukaan lukien tyhjiön mahdottomuutta) ja sellaisia huvittavia tai omia etujaan palvelevia teesejä vastaan kuin ”Filosofit ovat maailman ainoita viisaita miehiä” tai ”Mitään ei tunneta paremmin tuntemalla teologiaa”. Tämänkin tuomion oli antanut Pariisin piispa tukenaan joitakin yliopiston konservatiivisia teologeja, jotka hyödynsivät tilaisuuden laittaakseen koppavat filosofit ahtaalle ja antaakseen vastaiskun aristoteeliselle kollegalleen Tuomas Akvinolaiselle.

Ironista kyllä, sata vuotta sitten historioitsija Pierre Duhem kiitti tätä tuomiota tieteen edistämisestä. Hän väitti että se pakotti filosofit vapautumaan sidonnaisuudestaan Aristoteleen teeseihin ja etsimään vaihtoehtoja. Hänen nähdäkseen tästä syystä vuosi 1277 merkitsee modernin (eli siis ei-aristoteelisen) tieteen syntyä. Nyttemmin kylläkin historioitsijat ovat sitä mieltä että näin raskasta taakkaa ei voida sälyttää Pariisin vuoden 1277 tuomioiden harteille.

Lyhyt lista ajanjakson edistysaskeleista antaa ymmärtää, ettei luonnontutkimus pysähtynyt keskiajan Euroopassa. Guillaume de Saint-Cloud alkoi 1200-luvun loppupuolella käyttää camera obscuraa auringonpimennysten tarkkailussa. Dominikaanimunkki Dietrich von Freiberg ratkaisi 1300-luvun alussa primaarisen ja sekundaarisen sateenkaaren ongelman: hän selitti ilmiön vastaavasti yhdellä tai kahdella heijastumalla sadepisarassa, jonka mallina hän käytti vedellä täytettyä lasipulloa. Samaan aikaan Oxfordissa luonnonfilosofit sovelsivat matemaattista analyysiä liikkeeseen ja löysivät teoreettisia keinoja mitata johdonmukaisesti muuttuvia määriä.

Pariisissa 1300-luvun puolivälissä Jean Buridan käytti liikevoimaa koskevaa teoriaa selittäessään kappaleiden lentoratoja, kiihtyvyyttä vapaassa pudotuksessa ja jopa tähtitaivaan lakkaamatonta pyörivää liikettä (vastustuksen puuttuessa Jumalan alkuperäinen liikevoima luomisessa säilyy eikä myöhempi puuttuminen asioihin ole tarpeen). Hänen nuorempi aikalaisensa Nicolas Oresme (josta myöhemmin tuli piispa) esitti vaikuttavan luettelon maan pyörimistä puoltavia argumentteja: hän tuli siihen johtopäätökseen, että mikään olemassa oleva empiirinen tai rationaalinen todiste ei voi ratkaista pyörikö maa vai ei.

Voisimme viitata lukuisiin muihinkin esimerkkeihin. Kuten monet muutkin oppineet, myös nämä tutkijat hyötyivät yliopiston väittelyiden tuomasta merkittävästä ajattelun vapaudesta, jonka mukaan eri näkökulmia puoltavia ja vastustavia argumentteja tuli esittää ja puolustaa yksinomaan rationaalisin perustein. Tiedemiehille säännöllistä harmia pyrkivät aiheuttamaan heidän väittelykumppaninsa, ei ”kirkko”.

Vuosien 1150 ja 1500 välillä eurooppalaisella oppineistolla oli parempi pääsy luonnontieteellisen kirjallisuuden ääreen kuin kellään edeltäjistään varhaisemmissa kulttuureissa. Tämä oli pitkälti keskiajan yliopistolaitoksen ansiota ja perustui sen nopeaan kehitykseen ja opintoihin sisältyneisiin luonnontieteisiin. Mikäli keskiajan kirkko pyrki tukahduttamaan luonnontutkimuksen, sen on täytynyt olla täysin voimaton, sillä tämä tavoite jäi kokonaan saavuttamatta.

Kirjoitus on näyte Areiopagin ja Kirjapajan julkaisemasta kirjasta Galileo tyrmässä ja muita myyttejä tieteen ja uskonnon historiasta. Artikkelin on kirjoittanut Wisconsin-Madisonin yliopiston tieteenhistorian professori Michael H. Shank.

Kirjan voi tilata tästä. (Kirja tulee painosta kauppoihin tällä viikolla, joten sen toimittaminen voi kestää muutaman päivän normaalia pidempään).

Kuva: Chris Makarsky@Flickr.com. CC BY-NC-SA 2.0.